sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Joanne Harris: Riimut

Pvm: 31.7.2011
Arvosana: 10

Pitkästä aikaa Joanne Harrisia ja miten erilaista! Harris punoo tarinansa skandinaavisen mytologian säikeistä ja herättää eloon monet nimeltä tutut jumalat. Henkilökohtaisesti en näitä muinaisia jumaltarinoita juurikaan tuntenut, mutta se ei haitannut, kokonaisuus oli loistava. Tyyliltään ei ollenkaan sellaista Harrisia, johon olen tottunut, mutta näin fantasian ystävänä olin hyvinkin positiivisesti yllättynyt hänen taidoistaan myös tällä saralla. Jossain puolivälin paikkeilla tarina toi mieleeni lukemani David & Leight Eddingsin tarinat, niin hyvin ja kattavasti rakennettu tämä maailma oli.

Päähenkilönä on Maddy Smith, joka on syntynyt riimumerkki kädessään. Se on todiste vanhan taikuuden olemassaolosta, taikuuden, joka Järjestyksen aikana on paheksuttua, pelättyä ja hävitettäväksi tuomittua. Kerran vuodessa Maddyn kotikylässä käyvä kulkuri, Yksisilmä, auttaa Maddyä ymmärtämään oman erilaisuutensa ja saamaan haltuunsa villit ja yllättävän vahvatkin voimansa. Maddyn taidoille on käyttöä, kun vanhan, jo kuolleeksi uskotun, ja uuden Järjestyksen maailman välille uhkaa syttyä sota ja jo monin paikoin unohdetut jumalat, aasat ja vaanit, heräävät jälleen kerran taisteluun pahaa vastaan. Ja vihdoin myös Maddy löytää perheen, johon oikeasti kuulua.

Tarinassa on paljon aineksia ja heijastuksia syvempiinkin teemoihin ja ajatuksiin, mutta sitä lukiessa vain antauduin mahtavan tarinan vietäväksi ja nautin joka käänteestä. On pettureita, kiihkoilijoita, sokaisevaa kunnianhimoa, kannanotto väkivallattomuuden puolesta ja toisen auttamiseen liittyen, uskoa ja lojaaliristiriitoja. Ja tottakai on taikuutta, riimumerkit sormenpäissä, luotteet, Sana ja jokaisesta heijastuvat ominaisvärit. "Tsk-tsk, tiehesi" -lausahdus muistuu mieleeni monista Harrisin kirjoista ja ei voi olla ajattelematta, että taikuuden pilkahdukset noissa muissa kirjoissa olisivat pilkahduksia tästä magian maailmasta, vaikka nuo muut kirjat (kuten nyt vaikka Pieni suklaapuoti tai Karamellikengät) onkin kirjoitettu ennen tätä kirjaa. Kirja oli nopea lukea, sen suorastaan ahmi, vaikka olisi ollut paljon muutakin tekemistä...

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Jan Wallentin: Strinbergin tähti

Pvm: 17.7.2011
Arvosana: 9

Joskus lukiossa harjoittelimme tarinan kirjoittamista inhorealismin hengessä. Nuo kirjoitusharjoitukset tulivat mieleni tätä kirjaa lukiessani. Kaikki elämän inhottavat ja ällöt asiat kuvataan hyvin suoraan ja koruttomasti. Tässäkään romaanissa ei siis todellakaan ollut menestyvää ja glamourhenkistä päätähteä, vaan nuhjuinen, elämän kolhima, lääkeaineriippuvainen surkimus, jonka lapsuuden traumat nousivat romaanin tapahtumien myötä pintaan ja joka nyt vaan tahtomattaan joutui aika pahaan pulaan. Hautuumaalla oli synkkää ja kova rankkasade, kömmittiin hautakuilussa, muisteltiin natsien hirmutekoja, viemäri haisi ja sitä rataa. Päävire oli siis varsin synkkä.

Päähenkilö Don Titelman, historian tutkija ja eri kulttuurien symbolien tuntija, pyydetään tutkimaan vanhasta kaivoskuilusta löytynyttä ristiä. Ristiä havittelee kuitenkin myös salainen järjestö, jonka kansa Don joutuu tahtomattaan tekemisiin. Alkaa kilpajuoksu arvoitusten ratkomiseksi. Donilla on apunaan erikoinen asianajaja Eva Strand. Lukija pääsee kurkistamaan Donin ja Evan mukana Euroopan synkkään natsihistoriaan ja sen symboleihin sekä Strinbergin ristin ja tähden salaisuuteen.

Lukiesani ensikerran tästä kirjasta tuli heti mieleeni mikäs muu kuin Dan Brownin DaVinci -koodi. Melkein jätin lukematta, kun ajattelin, että se on jo nähty se laji. Mutta onneksi luin. Kirjan henki on aivan erilainen, henkilöhahmot ovat erilaisia ja tarina on muutoinkin selkeästi omansa. Tokihan yhtäläisyyksiä on, mutta se nyt ehkä liittyy juonen rakenteeseen ja tiettyyn draaman kaareen, joka tällaisissa hyvän ja pahan välisissä kilpajuoksuromaaneissa on. Ällötyskuvauksistaan huolimatta viihdyttävää ja helposti edettävää lukemista, pitää otteessaan niin, että on luettava nopeasti loppuun.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Cecelia Ahern: Suoraan sydämestä

Pvm: 5.7.2011
Arvosana: 8½

"Ihana aikuisten satu Dublinin yksinäisistä sydämistä." Kyllä, voisihan tätä noinkin luonehtia. Sai nauraa ja itkeä ja loppu oli toiveikas. Ahernin kirjoitustyyli on vain niin mukaansa tempaiseva ja eläväinen, sitä on helppo ja mukava lukea. Hän tekee henkilöhahmoista varsin inhimillisiä ja kuvaa näiden kokemuksia, ajatuksia ja tunteita kovin todentuntuisesti. Välillä ihan ihmetyttääkin, miten erilaisten ihmisten nahkoihin hän kirjailijana sujahtaa kirjoittaakseen heistä niin uskottavasti. Kirjassa on myös huumoria, joka kumpuaa ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja ilosta, hauskoista sattumuksista ja lausahduksista. Me ihmiset todella olemme joskus kaikessa vakavuudessamme aika naurettavia :)

Kirja siis kertoo Joycesta, joka kokee raskaan menetyksen. Joycelle tehdään verensiirto ja yhtäkkiä hän tietää omituisia asioita ja näkee outoja unia. Lisäksi hän tuntee outoa yhteyttä tuntemattomaan mieheen, jonka kanssa sattuu yhtaikaa kampaamoon. Mistä tässä oikein on kyse ja mitä hänelle on tapahtumassa, tätä Joyce yrittää selvittää tehdessään samanaikaisesti surutyötä saadakseen elämänsä palaset hiljalleen kokoon. Tarinan toinen päähenkilö on Justin, eronnut amerikkalainen professori, joka on muuttanut Lontooseen ollakseen lähellä tytärtään. Justin toimii vierailevana luenoitsijana Dublinin Trinity Collegessa, jossa veripalvelun lääkäri saa ylipuhuttua Justinin luovuttamaan verta. Justin haluaisi tietää, kenen hengen hänen verensä on loppujen lopuksi pelastanut, hänen mielestään verenluovuttajan pitäisi saada iso palkkio anteliaasta eleestään. Ja kuten kunnon satuun kuuluu, kysymyksiin saadaan vastaukset, itsekkäät katsovat peiliin löytääkseen sieltä hyviksen ja loppu on kaikinpuolin onnellinen. Elämä jatkuu, toivoa täynnä.

Ihan kivaa kesälukemista, junamatka meni varsin kivuttomasti naurun pyrähdyksiä pidätellessä. Kevyeksi kesälukemiseksi voin kyllä suositella, vaikkei kirja ihan Ahernin parhaimmistoon ylläkään.