Pvm: 3.9.2013
Arvosana: 9
Huh, olipas karmiva lukukokemus. Siis tarina oli karmiva, ei kirjalliset ansiot. Taivasten vangin jälkeen odotin jotain, en edes oikein tiedä mitä, mutta tämä yllätti minut kyllä totaalisesti. Utuista, haikeaa, mielikuvituksellista, karmivaa, puistattavaa, surullista. Mutta myös niin koukuttavaa ja hienosti kirjoitettua. Vaikka tarina oli ajoittain jopa vastenmielistä luettavaa, niin pakkohan tästä oli pitää, niin mieleenpainuva lukukokemus loppujen lopuksi kuitenkin oli. Kaikki toiminta, jännitys ja vauhti toivat jossain vaiheessa kyllä mieleen nuorisokirjagenren, mutta eipä tuo haitannut.
Kirjan pääosassa on nuori Óscar, joka asuu barcelonalaisessa sisäoppilaitoksessa. Óscar tutustuu sattumalta vanhassa kartanossa asuvaan Marinaan ja tämän isään, Germániin. Salaisuudet kiehtovat nuoria ja pian he joutuvat keskelle vanhaa, jo unohdettua mysteeriä, joka osoittautuu varsinaiseksi painajaiseksi. Painajaiseksi, joka herää henkiin ja josta Óscar ja Marina nipinnapin selviävät.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mysteeri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mysteeri. Näytä kaikki tekstit
lauantai 28. joulukuuta 2013
sunnuntai 7. heinäkuuta 2013
Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki
Pvm: 7.7.2013
Arvosana: 9½
Harris- ja Ahern-fanin ohella minusta on selvästi tulossa Zafón-fani. Taivasten vankia vielä lukiessani ostin yöpöydälle odottamaan jo seuraavan, Marinan. Zafónin tekstiä on miellyttävä lukea. Siinä on huumoria, dialogit ovat sujuvia ja teksti on sopivan kuvailevaa ja tunelmia luovaa. Ja vaikka tämä on nyt kolmas teos, joka ammentaa tietyllä tavalla samasta saavista, on siinä silti yllätyksellisyyttä ja jotain uutta. Ja tietysti myös jotain vanhaa ja tuttua Tuulen varjon ja Enkelipelin lukeneille, lähinnä henkilöhahmojen ja kehyskertomuksen osalta.
Taivasten vanki raottaa Semperejen kirjakaupan apulaisen Fermín Romero de Torressin arvoituksellista taustaa, josta mies itse mieluummin vaikenisi iäksi. Fermín on menossa naimisiin ja teknisesti ottaen Fermín on kuollut mies. Kuollut mies ei voi mennä virallisesti ja kunniallisesti naimisiin, joten Fermínin on pakko avautua ongelmastaan ja siihen johtaneista olosuhteista parhaalle ystävälleen Daniel Semperelle. Se mitä Fermín Romero de Torres sitten Danielille kertoo, muuttaa Danielin elämän iäksi ja nostaa koston nuoren miehen mieleen. Ja mikä yhdistää Danielin ja tuon mielipuolikirjailijan, David Martin, Taivasten vangin?
Mukaansatempaavaa, miellyttävää lukea, viihdyttävää, yllätyksellisiä käänteitä, diktatuurin kauheuksia ja inhimillisiä henkilöhahmoja. Tätä kaikkea on Taivasten vanki. Ihan parasta kesälukemista!
Arvosana: 9½
Harris- ja Ahern-fanin ohella minusta on selvästi tulossa Zafón-fani. Taivasten vankia vielä lukiessani ostin yöpöydälle odottamaan jo seuraavan, Marinan. Zafónin tekstiä on miellyttävä lukea. Siinä on huumoria, dialogit ovat sujuvia ja teksti on sopivan kuvailevaa ja tunelmia luovaa. Ja vaikka tämä on nyt kolmas teos, joka ammentaa tietyllä tavalla samasta saavista, on siinä silti yllätyksellisyyttä ja jotain uutta. Ja tietysti myös jotain vanhaa ja tuttua Tuulen varjon ja Enkelipelin lukeneille, lähinnä henkilöhahmojen ja kehyskertomuksen osalta.
Taivasten vanki raottaa Semperejen kirjakaupan apulaisen Fermín Romero de Torressin arvoituksellista taustaa, josta mies itse mieluummin vaikenisi iäksi. Fermín on menossa naimisiin ja teknisesti ottaen Fermín on kuollut mies. Kuollut mies ei voi mennä virallisesti ja kunniallisesti naimisiin, joten Fermínin on pakko avautua ongelmastaan ja siihen johtaneista olosuhteista parhaalle ystävälleen Daniel Semperelle. Se mitä Fermín Romero de Torres sitten Danielille kertoo, muuttaa Danielin elämän iäksi ja nostaa koston nuoren miehen mieleen. Ja mikä yhdistää Danielin ja tuon mielipuolikirjailijan, David Martin, Taivasten vangin?
Mukaansatempaavaa, miellyttävää lukea, viihdyttävää, yllätyksellisiä käänteitä, diktatuurin kauheuksia ja inhimillisiä henkilöhahmoja. Tätä kaikkea on Taivasten vanki. Ihan parasta kesälukemista!
tiistai 26. kesäkuuta 2012
C.J. Sansom: Musta tuli
Arvosana: 9 ½
Päivämäärä: 22.6.2012
Pidin kovasti Sansomin romaanista Luostarin varjot ja kun huomasin, että kyttyräselkäinen asianajana Matthew Shardlake jatkaa mysteerien selvittelyä tässä uudessa romaanissa, halusin saada sen oitis luettavakseni. Ja täytyy sanoa, että viihdyin Shardlaken matkassa taas vallan mainiosti.
1540-luvun Lontoossa käydään edelleen armotonta asemasotaa paavinuskoisten ja reformisten välillä. Shardlake on saanut vakavan kolauksen sinisilmäiselle reformin uskolleen ja on nyt jokseenkin välinpitämättömässä tai hieman jopa kyynisessä tilassa uskonasioiden suhteen. Mutta Shardlake ei pääse välttymään tältä asemasodalta kuningas Henrik VIII ollessa tyytymätön avioliittoonsa ja halutessa uuden vaimon. Reformismin uudistusten toimeenpanija, Thomas Cromwell, on pahassa pulassa yrittäessään pitää kuninkaan tyytyväisenä taatakseen oman asemansa säilymisen. Cromwellilla on taas käyttöä luotettavalle ja älykkäälle asianajajalle ja hän pestaa Shardlaken palvelukseensa selvittämään kadonneen kreikkalaisen tulen arvoitusta. Mustan tulen, jonka tuhovoiman tulisi häikäistä kuningas ja pitää Cromwell suosiossa. Matthew saa apurikseen Jack Barakin, jonka kanssa hänellä on 14 päivää aikaa selvittää mustan tulen arvoitus.
Cromwellin toimeksiantoa toteuttaessaan Matthew yrittää myös selvittää vanhan tuttavansa sukulaistytön, Elizabethin, murhasyytettä. Tämä toinen, hyvin omituinen ja mutkikas tapaus rikastuttaa tarinaa ja tuo siihen lisäsäikeen, joka on hyvin mielenkiintoinen. Se ei sinällään liity millään tavalla mustaan tulee, mutta se tuo sekä Shardlakesta että Barakista esille sellaisia puolia, jotka syventävät ja rikastuttavat näitä mainioita henkilöhahmoja.
Tarina on hyvä ja mielenkiintoinen. Kerronta on eläväistä ja se luo hyvin uskottavan ajankuvan. Aika on raaka ja verinen, sitä ei peitellä, mutta julmuuksia ja epäoikeudenmukaisuutta ei kauhistella vaan ne lähinnä todetaan. Luostarin varjoissa pidin tarinan monitahoisuudesta. Myöskään tässä ei sorruta yksinkertaisuuksiin, mikään ei ole niin mustavalkoista kuin aluksi voisi ajatella. Erityisesti pidin loppuratkaisusta, joka ei tarjoa selkeää eikä helppoa ratkaisua kummallekaan osapuolelle.
Päivämäärä: 22.6.2012
Pidin kovasti Sansomin romaanista Luostarin varjot ja kun huomasin, että kyttyräselkäinen asianajana Matthew Shardlake jatkaa mysteerien selvittelyä tässä uudessa romaanissa, halusin saada sen oitis luettavakseni. Ja täytyy sanoa, että viihdyin Shardlaken matkassa taas vallan mainiosti.
1540-luvun Lontoossa käydään edelleen armotonta asemasotaa paavinuskoisten ja reformisten välillä. Shardlake on saanut vakavan kolauksen sinisilmäiselle reformin uskolleen ja on nyt jokseenkin välinpitämättömässä tai hieman jopa kyynisessä tilassa uskonasioiden suhteen. Mutta Shardlake ei pääse välttymään tältä asemasodalta kuningas Henrik VIII ollessa tyytymätön avioliittoonsa ja halutessa uuden vaimon. Reformismin uudistusten toimeenpanija, Thomas Cromwell, on pahassa pulassa yrittäessään pitää kuninkaan tyytyväisenä taatakseen oman asemansa säilymisen. Cromwellilla on taas käyttöä luotettavalle ja älykkäälle asianajajalle ja hän pestaa Shardlaken palvelukseensa selvittämään kadonneen kreikkalaisen tulen arvoitusta. Mustan tulen, jonka tuhovoiman tulisi häikäistä kuningas ja pitää Cromwell suosiossa. Matthew saa apurikseen Jack Barakin, jonka kanssa hänellä on 14 päivää aikaa selvittää mustan tulen arvoitus.
Cromwellin toimeksiantoa toteuttaessaan Matthew yrittää myös selvittää vanhan tuttavansa sukulaistytön, Elizabethin, murhasyytettä. Tämä toinen, hyvin omituinen ja mutkikas tapaus rikastuttaa tarinaa ja tuo siihen lisäsäikeen, joka on hyvin mielenkiintoinen. Se ei sinällään liity millään tavalla mustaan tulee, mutta se tuo sekä Shardlakesta että Barakista esille sellaisia puolia, jotka syventävät ja rikastuttavat näitä mainioita henkilöhahmoja.
Tarina on hyvä ja mielenkiintoinen. Kerronta on eläväistä ja se luo hyvin uskottavan ajankuvan. Aika on raaka ja verinen, sitä ei peitellä, mutta julmuuksia ja epäoikeudenmukaisuutta ei kauhistella vaan ne lähinnä todetaan. Luostarin varjoissa pidin tarinan monitahoisuudesta. Myöskään tässä ei sorruta yksinkertaisuuksiin, mikään ei ole niin mustavalkoista kuin aluksi voisi ajatella. Erityisesti pidin loppuratkaisusta, joka ei tarjoa selkeää eikä helppoa ratkaisua kummallekaan osapuolelle.
torstai 1. joulukuuta 2011
Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat
Pvm: 1.12.2011
Arvosana: 6
Ajatus kotimaisesta taidedekkarista innosti tarttumaan tähän kirjaan. "Stewen tuo mystiikan ja menneiden aikojen salaseurat elävästi nykypäivään. Leonardo da Vincin ja muiden renessanssitaiteilijoiden salaperäisyyden verho kietoo sisäänsä syksyisen Helsingin ja sen tuulissa syvästi tuntevat henkilöhahmot." Näillä kirjan takakannen luomilla odotuksilla lähdin siis lukemaan.
Kirja sijoittuu taidehistorian maailmaan. Museossa työskentelevä Miriam löytää museon varastosta unohdetun taulun, josta Miriam haluaa ottaa selvää. Museon johtaja Dora ei vaikuta kovin innostuneelta selvittelemään tauluun liittyviä tietoja, joten Miriam kääntyy taidehistorioitsijana työskentelevän ystäväsä Iiriksen puoleen. Kuvioon ilmestyy myös hurmaava taidehuutokauppakamarin asiantuntija Nicholas Hill, joka vaikuttaa kiinnostuneelta sekä maalauksesta että Iiriksestä. Toisaalla Matts Ingvall on joutunut pulaan John Windin vaatiessa tältä kyseenalaista palvelusta. Matts ja tämän ystävä Liisa yrittävät selvittää, minkä salaisuuden Windin havittelema kirje oikein kätkee sisäänsä. Sekä kirjeellä että taululla on oma roolinsa kokonaisuudessa, joka alkaa hiljalleen hahmottua.
Olipas sekavaa. Piti oikein pinnistellä, kun mietti, mikä kirjan kokonaisuus oikeastaan olikaan. Kirjasta jäi mieleen palasia sieltä täältä, mutta kokonaisuus jäi jotenkin irralliseksi ja pinnalliseksi. Ehkä ongelma oli melko köykäisessä kerronnassa, joka jätti tarinan lukijalle jotenkin ulkokohtaiseksi, ei oikein missään kohtaan päästänyt sisäänsä ja temmannut mukaansa. Vaikka kirjailija kyllä yritti rakentaa elävää kaupunkikuvaa, kohtaamisia ja mystiikkaa, sen huomasi, mutta se ei vaan nyt oikein onnistunut. Ehkä vähän huono kohta lukea ja arvostella tämä kirja, kun mielessä on vielä niin tuoreena tuo Záfonin loistavan tunnelmoiva kerronta. Kirjassa oli paljon taidehistoriaan ja filosofiaan liittyviä kohtia, ihan kuin olisi lukenut jotain tietoiskuja, ja minulta ne menivät ihan ohi. Ei ole tosiaan minun ominta aluettani enkä siksi osaanut liittää niitä mihinkään ja siksikin ne jäivät niin irrallisiksi osiksi tarinan lomassa. Leonardoon liittyvä salaisuuksien verho oli kirjassa läsnä hyvin vahvasti, paljon enemmän kuin odotin, ja täytyy sanoa, että se kyllä vähän kyllästytti. Jossain vaiheessa jo mietin, että viitsinkö lukea kirjan loppuun, mutta melko ohuena kirjana (266s) se meni tässä sellaisena välipalana. Ei kirja täydellinen floppi ollut, mutta vähän harrastelijakirjalta se valitettavasti vaan vaikutti.
Arvosana: 6
Ajatus kotimaisesta taidedekkarista innosti tarttumaan tähän kirjaan. "Stewen tuo mystiikan ja menneiden aikojen salaseurat elävästi nykypäivään. Leonardo da Vincin ja muiden renessanssitaiteilijoiden salaperäisyyden verho kietoo sisäänsä syksyisen Helsingin ja sen tuulissa syvästi tuntevat henkilöhahmot." Näillä kirjan takakannen luomilla odotuksilla lähdin siis lukemaan.
Kirja sijoittuu taidehistorian maailmaan. Museossa työskentelevä Miriam löytää museon varastosta unohdetun taulun, josta Miriam haluaa ottaa selvää. Museon johtaja Dora ei vaikuta kovin innostuneelta selvittelemään tauluun liittyviä tietoja, joten Miriam kääntyy taidehistorioitsijana työskentelevän ystäväsä Iiriksen puoleen. Kuvioon ilmestyy myös hurmaava taidehuutokauppakamarin asiantuntija Nicholas Hill, joka vaikuttaa kiinnostuneelta sekä maalauksesta että Iiriksestä. Toisaalla Matts Ingvall on joutunut pulaan John Windin vaatiessa tältä kyseenalaista palvelusta. Matts ja tämän ystävä Liisa yrittävät selvittää, minkä salaisuuden Windin havittelema kirje oikein kätkee sisäänsä. Sekä kirjeellä että taululla on oma roolinsa kokonaisuudessa, joka alkaa hiljalleen hahmottua.
Olipas sekavaa. Piti oikein pinnistellä, kun mietti, mikä kirjan kokonaisuus oikeastaan olikaan. Kirjasta jäi mieleen palasia sieltä täältä, mutta kokonaisuus jäi jotenkin irralliseksi ja pinnalliseksi. Ehkä ongelma oli melko köykäisessä kerronnassa, joka jätti tarinan lukijalle jotenkin ulkokohtaiseksi, ei oikein missään kohtaan päästänyt sisäänsä ja temmannut mukaansa. Vaikka kirjailija kyllä yritti rakentaa elävää kaupunkikuvaa, kohtaamisia ja mystiikkaa, sen huomasi, mutta se ei vaan nyt oikein onnistunut. Ehkä vähän huono kohta lukea ja arvostella tämä kirja, kun mielessä on vielä niin tuoreena tuo Záfonin loistavan tunnelmoiva kerronta. Kirjassa oli paljon taidehistoriaan ja filosofiaan liittyviä kohtia, ihan kuin olisi lukenut jotain tietoiskuja, ja minulta ne menivät ihan ohi. Ei ole tosiaan minun ominta aluettani enkä siksi osaanut liittää niitä mihinkään ja siksikin ne jäivät niin irrallisiksi osiksi tarinan lomassa. Leonardoon liittyvä salaisuuksien verho oli kirjassa läsnä hyvin vahvasti, paljon enemmän kuin odotin, ja täytyy sanoa, että se kyllä vähän kyllästytti. Jossain vaiheessa jo mietin, että viitsinkö lukea kirjan loppuun, mutta melko ohuena kirjana (266s) se meni tässä sellaisena välipalana. Ei kirja täydellinen floppi ollut, mutta vähän harrastelijakirjalta se valitettavasti vaan vaikutti.
maanantai 26. syyskuuta 2011
Kate Mosse: Krypta
Pvm: 25.9.2011
Arvosana: 9
Olipas mukaansa tempaava kirja. Sen parissa on tässä matkattu niin Helsinkiin kuin Rovaniemellekin eivätkä pitkät juna-, lento- ja bussimatkat ole harmittaneet yhtään. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään ennakko-odotuksia ja alku meni vähän tunnustellessa. Kirjassa on kaksi polkua, jotka mutkittelevat vääjäämättömästi kohti toisiaan, sen on selvää heti alusta lähtien. Aika ja tunnelma poluilla vaan on aika erilainen ja siksi alussa kesti hetken ennen kuin sain otteen kokonaisuudesta. Mutta tarina tiivistyy loistavasti, kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja polut yhtyvät.
Vuonna 1891 sisarukset Léonie ja Anatole Vernier jättävät Pariisin seurapiirielämän taakseen ja lähtevät vierailulle tätinsä Isolden luo Etelä-Ranskaan Domaine de la Caden kartanoon. Kartanosta ja sen ympäristöstä liikkuu seudulla synkkiä tarinoita, jotka kiehtovat nuorta Léonieta. Léonie kiinnostuu myös kuolleen setänsä kirjoittamasta kirjasta, jossa kerrotaan erikoisista tarokki-korteista. Syksyä kohti kyläläisten epäluulo kartanoa ja sen asukkaita kohtaan kasvaa ja vanhat synkät kaiut voimistuvat ja ilmassa leijuva uhka ottaa todellisen muodon.
Toista polkua kulkee vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin, joka kerää Ranskassa aineistoa Claude Debussyn elämänkertaa varten. Samalla hänellä on osittain salattu toive löytää jotain lisätietoa omasta alkuperästään. Meredith matkaa Domaine de la Caden ylelliseen kartanohotelliin, jossa menneisyys raottaa hentoa verhoaan. Pian Meredithillä on käsissään katkelmia sieltä, katkelmia täältä, haasteena koota paloista menneisyyden tarina. Tarina on korteissa, mutta miten niitä tulkita. Domain de la Cadeen liittyy mystiikkaa ja paha ottaa muotonsa 2000-luvullakin.
Tässä kirjassa oli kerrontaa, joka miellytti ja loi eteeni kaipaamani tarinan varsin elävin visuaalisin mielikuvin. Paikkojen kuvailu oli tarkkaa, mutta tarina ei kuitenkaan pysähtynyt liian viipyileviin tilanne / paikkakuvauksiin, ei ollenkaan. Tunnelma tiivistyi loppua kohden loistavasti eikä kirjaa olisi millään laskenut käsistään. Välillä tapahtumien kulku oli tuskallisen ennalta-arvattavaa, mutta loppuratkaisu menikin pidemmälle kuin olin odottanut ja se yllätti iloisesti. Onneksi tämäkin kirja siis sattumoisin päätyi luettavakseni!
Arvosana: 9
Olipas mukaansa tempaava kirja. Sen parissa on tässä matkattu niin Helsinkiin kuin Rovaniemellekin eivätkä pitkät juna-, lento- ja bussimatkat ole harmittaneet yhtään. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään ennakko-odotuksia ja alku meni vähän tunnustellessa. Kirjassa on kaksi polkua, jotka mutkittelevat vääjäämättömästi kohti toisiaan, sen on selvää heti alusta lähtien. Aika ja tunnelma poluilla vaan on aika erilainen ja siksi alussa kesti hetken ennen kuin sain otteen kokonaisuudesta. Mutta tarina tiivistyy loistavasti, kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja polut yhtyvät.
Vuonna 1891 sisarukset Léonie ja Anatole Vernier jättävät Pariisin seurapiirielämän taakseen ja lähtevät vierailulle tätinsä Isolden luo Etelä-Ranskaan Domaine de la Caden kartanoon. Kartanosta ja sen ympäristöstä liikkuu seudulla synkkiä tarinoita, jotka kiehtovat nuorta Léonieta. Léonie kiinnostuu myös kuolleen setänsä kirjoittamasta kirjasta, jossa kerrotaan erikoisista tarokki-korteista. Syksyä kohti kyläläisten epäluulo kartanoa ja sen asukkaita kohtaan kasvaa ja vanhat synkät kaiut voimistuvat ja ilmassa leijuva uhka ottaa todellisen muodon.
Toista polkua kulkee vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin, joka kerää Ranskassa aineistoa Claude Debussyn elämänkertaa varten. Samalla hänellä on osittain salattu toive löytää jotain lisätietoa omasta alkuperästään. Meredith matkaa Domaine de la Caden ylelliseen kartanohotelliin, jossa menneisyys raottaa hentoa verhoaan. Pian Meredithillä on käsissään katkelmia sieltä, katkelmia täältä, haasteena koota paloista menneisyyden tarina. Tarina on korteissa, mutta miten niitä tulkita. Domain de la Cadeen liittyy mystiikkaa ja paha ottaa muotonsa 2000-luvullakin.
Tässä kirjassa oli kerrontaa, joka miellytti ja loi eteeni kaipaamani tarinan varsin elävin visuaalisin mielikuvin. Paikkojen kuvailu oli tarkkaa, mutta tarina ei kuitenkaan pysähtynyt liian viipyileviin tilanne / paikkakuvauksiin, ei ollenkaan. Tunnelma tiivistyi loppua kohden loistavasti eikä kirjaa olisi millään laskenut käsistään. Välillä tapahtumien kulku oli tuskallisen ennalta-arvattavaa, mutta loppuratkaisu menikin pidemmälle kuin olin odottanut ja se yllätti iloisesti. Onneksi tämäkin kirja siis sattumoisin päätyi luettavakseni!
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
C.J. Sansom: Luostarin varjot
Pvm: 21.5.2011
Arvosana: 9½
Kirjakerhossa suositeltiin tätä, jos on pitänyt Umberto Econ Ruusun nimi -kirjasta. Muistan pitäneeni kirjan juonesta, vaikken siitä juuri mitään muuta muistakaan kuin että siinä selviteltiin luostarissa tapahtuneita murhia. Joten suurella mielenkiinnolla, ja ehkä myös suurin odotuksin, tartuin tähän kirjaan. Ja pidin siitä.
Jos vuosia sitten moitinkin Ruusun nimeä sen tiiliskivimäisyydestä, niin tämä reilun 450 sivun romaani oli napakka, mutta kuvaileva, juoneltaan hyvin etenevä kirja. Päähenkilönä ja kirjan sankarina on kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake, joka toimii Englannin kirkon reformaation päämiehen Thomas Cromwellin alaisuudessa. Cromwellin missiona on lakkauttaa kaikki Englannissa toimivat luostarit. Reformistit vastustavat Paavin uskoa, latinalankielisiä messuja, reliikkien palvontaa ja uskoa pelastuksen ja anteeksiannon maksullisuudesta. Shardlake pitää tätä reformismia ihanteenaan, hänen ajatuksissaan usko on korutonta ja pyhää ja kuuluu kaikelle kansalle. Cromwell lähettää Shardlaken Scarnsean suljettuun munkkiluostariin tutkimaan sinne aiemmin luostarin asioita tutkimaan lähetetyn valtuutettu Singletonin murhaa. Shardlake kohtaa avustajansa Markin kanssa erikoisen yhteisön eikä tapauksen selvittely käykään ihan käden käänteessä, etenkin kun tutkimusten kuluessa Shardlake saa tutkittavakseen useammankin kylmäverisen murhan. Shardlake joutuu myös tarkastelemaan itseään ja omia ihanteitaan oltuaan sen hetkisen maailman menon (1500-luvun Britanniassa siis) suhteen varsin sinisilmäinen.
Kirjailija on luonut varsin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka ajatuksia ja maailmankatsomusta kuvaa elävästi. Lukija ei helpolla häneen samaistu tai ole yhtä mieltä, mutta hahmona Shardlake on mielenkiintoinen, ja inhimillinen. Saako paha palkkansa, sitä on vaikea sanoa, sillä mikään ei ole mustavalkoista. Se tässä tarinassa on minun mielestä hyvin kirjoitettu sisään loppuratkaisuun. Ikävät ihmiset käyttävät häikäilemättä hyväkseen ihanteeseen uskovia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka jäävät vaille kiitosta. Shardlaken ja veli Guyn loppukeskustelut ovat mielestäni osuvia, kultainen keskitie olisi kaikessa kenties se tavoiteltavin ihanne. Ja ne murhat, ne tuli ratkaistua.
Arvosana: 9½
Kirjakerhossa suositeltiin tätä, jos on pitänyt Umberto Econ Ruusun nimi -kirjasta. Muistan pitäneeni kirjan juonesta, vaikken siitä juuri mitään muuta muistakaan kuin että siinä selviteltiin luostarissa tapahtuneita murhia. Joten suurella mielenkiinnolla, ja ehkä myös suurin odotuksin, tartuin tähän kirjaan. Ja pidin siitä.
Jos vuosia sitten moitinkin Ruusun nimeä sen tiiliskivimäisyydestä, niin tämä reilun 450 sivun romaani oli napakka, mutta kuvaileva, juoneltaan hyvin etenevä kirja. Päähenkilönä ja kirjan sankarina on kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake, joka toimii Englannin kirkon reformaation päämiehen Thomas Cromwellin alaisuudessa. Cromwellin missiona on lakkauttaa kaikki Englannissa toimivat luostarit. Reformistit vastustavat Paavin uskoa, latinalankielisiä messuja, reliikkien palvontaa ja uskoa pelastuksen ja anteeksiannon maksullisuudesta. Shardlake pitää tätä reformismia ihanteenaan, hänen ajatuksissaan usko on korutonta ja pyhää ja kuuluu kaikelle kansalle. Cromwell lähettää Shardlaken Scarnsean suljettuun munkkiluostariin tutkimaan sinne aiemmin luostarin asioita tutkimaan lähetetyn valtuutettu Singletonin murhaa. Shardlake kohtaa avustajansa Markin kanssa erikoisen yhteisön eikä tapauksen selvittely käykään ihan käden käänteessä, etenkin kun tutkimusten kuluessa Shardlake saa tutkittavakseen useammankin kylmäverisen murhan. Shardlake joutuu myös tarkastelemaan itseään ja omia ihanteitaan oltuaan sen hetkisen maailman menon (1500-luvun Britanniassa siis) suhteen varsin sinisilmäinen.
Kirjailija on luonut varsin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka ajatuksia ja maailmankatsomusta kuvaa elävästi. Lukija ei helpolla häneen samaistu tai ole yhtä mieltä, mutta hahmona Shardlake on mielenkiintoinen, ja inhimillinen. Saako paha palkkansa, sitä on vaikea sanoa, sillä mikään ei ole mustavalkoista. Se tässä tarinassa on minun mielestä hyvin kirjoitettu sisään loppuratkaisuun. Ikävät ihmiset käyttävät häikäilemättä hyväkseen ihanteeseen uskovia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka jäävät vaille kiitosta. Shardlaken ja veli Guyn loppukeskustelut ovat mielestäni osuvia, kultainen keskitie olisi kaikessa kenties se tavoiteltavin ihanne. Ja ne murhat, ne tuli ratkaistua.
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Siri Hustvedt: Lumous
Pvm: 26.1.2010
Arvosana: 8
BookAvenuen tuoreimmassa klubilehdessä tämä kirja on ryhmässä "Romaaneja rakkaudesta ja elämästä" ja siitä sanotaan: "taitellisesti amerikkalaisittain". Aika erikoinen teos tämä rakkauskirjaksi on, elämästä ja ihmissuhteista siinä sen sijaan kyllä kirjoitetaan.
Lily Dahl, kirjan päähenkilö, elää aikuisuuden kynnyksellä varsin uneliaassa pikkukaupungissa, työskentelee kahvilassa ja haaveilee näyttelijän urasta. Ikkunastaan Lily tarkkailee kiinnostuneena, lumoutuneena vastapäiseen hotelliin muuttanutta salaperäistä taiteilijaa ja päättää tutustua tähän paremmin. Unelias pikkukaupunki on täynnä huhuja ja arvoituksia, jotka samalla houkuttavat ja ruokkivat Lilyn mielikuvitusta ja uteliaisuutta. Ystävystyminen naapurihuoneen iäkkään Mabelin kanssa tuo Lilyn elämään myös rikkaan ja ainutlaatuisen ihmissuhteen. Lilyn ja taiteilija Edward Shapiron suhde on eroottinen ja intohimoinen, mutta tätä merkittävämmäksi nousevat kuitenkin mielestäni Lilyn ja erikoisen Martin väliset jännitteet. Martin leijuu jossain omissa maailmoissaan ja katsoo maailmaa ihan omasta näkökulmastaan. Autisti, tulee jostain kumman syystä ensimmäisenä mieleen. Lopussa tuo jännite purkautuu varsin traagisella tavalla.
Etenkin tuon Martinin henkilöhahmo on kiinnostavasti luotu kaikkine omituisuuksineen. Muutenkin henkilöhahmot ovat varsin erilaisia ja mielenkiintoisia ja kaikista tulee hyvin elävä kuva. Alun tunnelma on varsin unelias ja mieleen piirtyy hieman kellertävä, vanha kuva amerikkalaisesta pikkukaupungista. Kerronta on kuitenkin etenevää ja eläväistä ja juoni tiivistyy mukavasti loppua kohti. Odotin kyllä loppuun asti, että mikä se lumous oikein on, mutta kai se sitten oli tuo salaperäinen taiteilija. Jotenkin tuo suhde oli kuitenkin latteampi ja arkisempi kuin olin odottanut eikä se minulle ainakaan näyttäytynyt mitenkään erikoisen taianomaisena.
Arvosana: 8
BookAvenuen tuoreimmassa klubilehdessä tämä kirja on ryhmässä "Romaaneja rakkaudesta ja elämästä" ja siitä sanotaan: "taitellisesti amerikkalaisittain". Aika erikoinen teos tämä rakkauskirjaksi on, elämästä ja ihmissuhteista siinä sen sijaan kyllä kirjoitetaan.
Lily Dahl, kirjan päähenkilö, elää aikuisuuden kynnyksellä varsin uneliaassa pikkukaupungissa, työskentelee kahvilassa ja haaveilee näyttelijän urasta. Ikkunastaan Lily tarkkailee kiinnostuneena, lumoutuneena vastapäiseen hotelliin muuttanutta salaperäistä taiteilijaa ja päättää tutustua tähän paremmin. Unelias pikkukaupunki on täynnä huhuja ja arvoituksia, jotka samalla houkuttavat ja ruokkivat Lilyn mielikuvitusta ja uteliaisuutta. Ystävystyminen naapurihuoneen iäkkään Mabelin kanssa tuo Lilyn elämään myös rikkaan ja ainutlaatuisen ihmissuhteen. Lilyn ja taiteilija Edward Shapiron suhde on eroottinen ja intohimoinen, mutta tätä merkittävämmäksi nousevat kuitenkin mielestäni Lilyn ja erikoisen Martin väliset jännitteet. Martin leijuu jossain omissa maailmoissaan ja katsoo maailmaa ihan omasta näkökulmastaan. Autisti, tulee jostain kumman syystä ensimmäisenä mieleen. Lopussa tuo jännite purkautuu varsin traagisella tavalla.
Etenkin tuon Martinin henkilöhahmo on kiinnostavasti luotu kaikkine omituisuuksineen. Muutenkin henkilöhahmot ovat varsin erilaisia ja mielenkiintoisia ja kaikista tulee hyvin elävä kuva. Alun tunnelma on varsin unelias ja mieleen piirtyy hieman kellertävä, vanha kuva amerikkalaisesta pikkukaupungista. Kerronta on kuitenkin etenevää ja eläväistä ja juoni tiivistyy mukavasti loppua kohti. Odotin kyllä loppuun asti, että mikä se lumous oikein on, mutta kai se sitten oli tuo salaperäinen taiteilija. Jotenkin tuo suhde oli kuitenkin latteampi ja arkisempi kuin olin odottanut eikä se minulle ainakaan näyttäytynyt mitenkään erikoisen taianomaisena.
torstai 10. syyskuuta 2009
Joanne Harris: The Lollipop Shoes
Pvm: 17.4.2009
Arvosana: 8½
Pariisin Montmartressa Yanne pitää pientä suklaapuotia ja elelee rauhallista ja huomaamatonta elämää lastensa Rosetten ja Annien kanssa. Kaikki muuttuu, kun heidän elämäänsä pelmahtaa värikäs Zozie de l'Alba. Alkaa mystinen, kiero, ystävyydeksi verhottu peli, jossa on panoksena elämä.
The Lollipop Shoes jatkaa kirjan Chocolat tarinaa. Elokuvan Pieni suklaapuoti olen nähny joskus aikoja sitten, kirjaa en ole lukenut. Ihan kaikki ei siis aina oikein auennut, vaikka tämä onkin ns. itsenäinen osa. Kirjassa on useita eri henkilöitä kertojina, pääasiassa kameleontti Zozie, suklaapuodin pitäjä Yanne (Vianne) sekä Yannen tyttö Anie (Anouk). Tämä kertojien ja näkökulmien vaihtelu tuo mielenkiintosen vivahteen tarinaan. Zoziesta ei oikein osaa päättää,mitä hänestä ajattelisi: onko hän oikeesti hyvä haltija vai paha noita-akka. Mitään erityistä mysteeriä kirjan tarinaan ei liity. Mukana on suussasulavaa suklaata, rakkautta ja oman elämän suunnan hakemista. Tarina etenee omalla painollaan ja loppuu tietyllä tapaa pehmeästi omaan huipennukseensa. Hyvä kirja, mukavaa luettavaa, muttei mikään superhuippu kuitenkaan.
Arvosana: 8½
Pariisin Montmartressa Yanne pitää pientä suklaapuotia ja elelee rauhallista ja huomaamatonta elämää lastensa Rosetten ja Annien kanssa. Kaikki muuttuu, kun heidän elämäänsä pelmahtaa värikäs Zozie de l'Alba. Alkaa mystinen, kiero, ystävyydeksi verhottu peli, jossa on panoksena elämä.
The Lollipop Shoes jatkaa kirjan Chocolat tarinaa. Elokuvan Pieni suklaapuoti olen nähny joskus aikoja sitten, kirjaa en ole lukenut. Ihan kaikki ei siis aina oikein auennut, vaikka tämä onkin ns. itsenäinen osa. Kirjassa on useita eri henkilöitä kertojina, pääasiassa kameleontti Zozie, suklaapuodin pitäjä Yanne (Vianne) sekä Yannen tyttö Anie (Anouk). Tämä kertojien ja näkökulmien vaihtelu tuo mielenkiintosen vivahteen tarinaan. Zoziesta ei oikein osaa päättää,mitä hänestä ajattelisi: onko hän oikeesti hyvä haltija vai paha noita-akka. Mitään erityistä mysteeriä kirjan tarinaan ei liity. Mukana on suussasulavaa suklaata, rakkautta ja oman elämän suunnan hakemista. Tarina etenee omalla painollaan ja loppuu tietyllä tapaa pehmeästi omaan huipennukseensa. Hyvä kirja, mukavaa luettavaa, muttei mikään superhuippu kuitenkaan.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
Pvm: 17.7.2008
Arvosana: 10
Kirja, joka pitää otteessaan ja tarina, jota ei saa mielestään. Aivan mahtava! Kertoo vanhasta arvostetusta kirjailijasta, Vida Winteristä, jonka menneisyydestä kukaan ei tiedä mitään, ainakaan totuutta. Yllättäen hän pyytää nuoren, vanhojen kirjojen ystävän, Margaretin kirjoittamaan elämänkertansa. Vida Winterin tarina on mykistävä ja salamyhkäinen ja Margaret on täysin sen pauloissa selvittäen sen osia pala palalta. Tarinan rakenne on perinteinen ja etenee loogisesti eteenpäin ja tästä pidin, se sopi tähän. Millään muotoa ei kuitenkaan tylsä, sillä juoni on täynnä yllätyksiä ja mystiikkaa. Ihmistä ei myöskään ihannoida, vaan ihmisluonnon kaikki puolet tuodaan kaikessa raakuudessaan esiin.
Arvosana: 10
Kirja, joka pitää otteessaan ja tarina, jota ei saa mielestään. Aivan mahtava! Kertoo vanhasta arvostetusta kirjailijasta, Vida Winteristä, jonka menneisyydestä kukaan ei tiedä mitään, ainakaan totuutta. Yllättäen hän pyytää nuoren, vanhojen kirjojen ystävän, Margaretin kirjoittamaan elämänkertansa. Vida Winterin tarina on mykistävä ja salamyhkäinen ja Margaret on täysin sen pauloissa selvittäen sen osia pala palalta. Tarinan rakenne on perinteinen ja etenee loogisesti eteenpäin ja tästä pidin, se sopi tähän. Millään muotoa ei kuitenkaan tylsä, sillä juoni on täynnä yllätyksiä ja mystiikkaa. Ihmistä ei myöskään ihannoida, vaan ihmisluonnon kaikki puolet tuodaan kaikessa raakuudessaan esiin.
tiistai 7. heinäkuuta 2009
Jostein Gaarder: Maya
Pvm: 30.9.2003
Arvosana: 8½
Aika jänskä kirja. Etenkin alussa olin hyvin hämmentynyt. Hämmentynyt, että kuka se nyt on se päähenkilö ja/tai kertoja, kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Asia kyllä sitten selvisi, mutta lopussa lukija taas hämmentyi: oliko kaikki todella tapahtunutta, puolitotta vai täysin tämän tarinan englantilaisen kirjailijan sepittämää. Tuntui kuin olisi tullut huijatuksi. Pääosa tarinaa on kuitenkin norjalaisen Frankin kirje vaimolleen Veralle. Siinä Frank kertoo matkastaan Fitzille ja eräästä espanjalaisesta pariskunnasta. Mukana on hieman liikaa antropologista / paleontologista pohdiskelua, vaikka siihen kyllä tarinan myötä jonkun verran tottuukin. Paljon pohdittiin maailmankaikkeutta ja sen tarkoitusta. Espanjalaispariskunnan (vai oliko se sittenkään heidän?) Manifesti oli hyvä. Tarina itsessään oli huoukuttavan mystinen, mutta loppu mielestäni latisti sen. Ei jäänyt uskoa todellisuuden arvoituksellisuudelle, mystisyydelle. Sääli, raaka tiputus arkirealismiin. Mutta siis jänskä kirja tosiaankin!
Arvosana: 8½
Aika jänskä kirja. Etenkin alussa olin hyvin hämmentynyt. Hämmentynyt, että kuka se nyt on se päähenkilö ja/tai kertoja, kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Asia kyllä sitten selvisi, mutta lopussa lukija taas hämmentyi: oliko kaikki todella tapahtunutta, puolitotta vai täysin tämän tarinan englantilaisen kirjailijan sepittämää. Tuntui kuin olisi tullut huijatuksi. Pääosa tarinaa on kuitenkin norjalaisen Frankin kirje vaimolleen Veralle. Siinä Frank kertoo matkastaan Fitzille ja eräästä espanjalaisesta pariskunnasta. Mukana on hieman liikaa antropologista / paleontologista pohdiskelua, vaikka siihen kyllä tarinan myötä jonkun verran tottuukin. Paljon pohdittiin maailmankaikkeutta ja sen tarkoitusta. Espanjalaispariskunnan (vai oliko se sittenkään heidän?) Manifesti oli hyvä. Tarina itsessään oli huoukuttavan mystinen, mutta loppu mielestäni latisti sen. Ei jäänyt uskoa todellisuuden arvoituksellisuudelle, mystisyydelle. Sääli, raaka tiputus arkirealismiin. Mutta siis jänskä kirja tosiaankin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)