Näytetään tekstit, joissa on tunniste fiktio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fiktio. Näytä kaikki tekstit

maanantai 22. syyskuuta 2014

Cecilia Samartin: Señor Peregrino

Pvm: 19.9.2014
Arvosana: 9

Tykästyin Cecilia Samartinin tapaan kirjoittaa ja kertoa tarinaa lukiessani Kaunista sydäntä ja niin päädyin tarttumaan myös tähän hänen toiseen teokseensa. Tämäkin tarina oli hyvin koskettava ja erittäin miellyttävää luettavaa.

Kirja kertoo nuoresta meksikolaistytöstä, Jamiletista, joka elää Meksikossa varsin vaatimattomissa oloissa. Hänellä on selässään pitkä ja ruma syntymämerkki, minkä vuoksi häntä vierroksutaan ja kartetaan taikauskoisessa kotikylässään. Äitinsä kuoltua Jamilet päättää yrittää loikata tätinsä luokse Amerikkaan tienaamaan rahaa syntymämerkin poistoon. Jamilet päätyy töihin mielisairaalaan, jossa hänelle annetaan varsin erikoinen pesti. Hänen tehtävänään on huolehtia ylimmän kerroksen vanhasta herrasta, joka on hyvin vaativa potilas. Jamiletille annetaan ohje välttää kaikkea turhaa keskustelua potilaan kanssa. Herra Peregrino päätyy kuitenkin kertomaan Jamiletille tarinaansa ja Jamilet kuuntelee ja eläytyy potilaan tarinaan koko sielullaan. Heidän välilleen kasvaa side, joka auttaa heitä molempia.

lauantai 28. joulukuuta 2013

David Safier: Huono karma

Pvm: 14.12.2013
Arvosana: 8

Kim Lange on menestyvä tv-tähti ja perheenäiti. Eräänä iltana kohtalo puuttuu peliin ja Kim kuolee. Kuolee ja syntyy uudelleen, muurahaisena. Käy ilmi, että Kim on elämänsä aikana kartuttanut itselleen melkoisen määrän huonoa karmaa kohtelemalla muita huonosti. Hyvää karmaa voi kuitenkin yrittää kerätä tässä uudessa elämässä, sekä sitä seuraavassa että sitä seuraavassa seuraavassa. Tallustaessaan maan kamaralla muurahaisena, marsuna, koirana ja monena muuna Kimille kirkastuu, mikä todella oli hänen elämässään parasta, hänelle oikeasti tärkeää. Harmi vain, että hän tajuaa sen vasta nyt, kuolleena. Lopujen lopuksi Kim kuitenkin pääsee hyvän karman saattelemana Nirvanaan ja saavuttaa onnen.

Ei mikään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus, mutta ihan mukavaa ja mutkatonta lomalukemista. Sanoma sinänsä on tärkeä, mutta kirja ei sinällään ole erityisen koskettava. Tyyli on enemmän humoristinen kuin koskettava.

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Pvm: 4.12.2013
Arvosana: 8½

Siilin eleganssin tekijä vie lukijan tällä kertaa makumatkalle kuolevan ruokakriitikon muistelmiin. Pierre Arthens on Ranskan vaikutusvaltaisin ravintolakriitikko, joka makaa kuolinvuoteellaan ja yrittää tavoittaa muistina syövereistä sen elämänsä tärkeimmän maun. Hän käy läpi monenmoisia makukokemuksia ja niihin liittyneitä tilanteita ja lukija pääsee samalla tutustumaan tähän erikoiseen kulinaristiin. Herra Arthens ei ole mikään kovinkaan miellyttävä persoona, vaan itseasiassa varsin vastenmielinen. Tämä tekee lukukokemuksesta varsin mielenkiintoisen. Miten suhtautua kuolevaan kulinaristiin, joka omien muistelmiesna perusteella paljastuukin itsekeskeiseksi ja epämiellyttäväksi henkilöksi. Toisaalta taas kulinaristin kuvaukset makukokemuksista ovat varsin aistikkaita ja tekee mieli päästä herkuttelemaan. Ihan mielenkiintoinen lukukokemus.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Pvm: 7.7.2013
Arvosana: 9½

Harris- ja Ahern-fanin ohella minusta on selvästi tulossa Zafón-fani. Taivasten vankia vielä lukiessani ostin yöpöydälle odottamaan jo seuraavan, Marinan. Zafónin tekstiä on miellyttävä lukea. Siinä on huumoria, dialogit ovat sujuvia ja teksti on sopivan kuvailevaa ja tunelmia luovaa. Ja vaikka tämä on nyt kolmas teos, joka ammentaa tietyllä tavalla samasta saavista, on siinä silti yllätyksellisyyttä ja jotain uutta. Ja tietysti myös jotain vanhaa ja tuttua Tuulen varjon ja Enkelipelin lukeneille, lähinnä henkilöhahmojen ja kehyskertomuksen osalta.

Taivasten vanki raottaa Semperejen kirjakaupan apulaisen Fermín Romero de Torressin arvoituksellista taustaa, josta mies itse mieluummin vaikenisi iäksi. Fermín on menossa naimisiin ja teknisesti ottaen Fermín on kuollut mies. Kuollut mies ei voi mennä virallisesti ja kunniallisesti naimisiin, joten Fermínin on pakko avautua ongelmastaan ja siihen johtaneista olosuhteista parhaalle ystävälleen Daniel Semperelle. Se mitä Fermín Romero de Torres sitten Danielille kertoo, muuttaa Danielin elämän iäksi ja nostaa koston nuoren miehen mieleen. Ja mikä yhdistää Danielin ja tuon mielipuolikirjailijan, David Martin, Taivasten vangin?

Mukaansatempaavaa, miellyttävää lukea, viihdyttävää, yllätyksellisiä käänteitä, diktatuurin kauheuksia ja inhimillisiä henkilöhahmoja. Tätä kaikkea on Taivasten vanki. Ihan parasta kesälukemista!

torstai 11. huhtikuuta 2013

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Pvm: 3.4.2013
Arvosana: 9½

Yksi suosikkikirjailijoistani palasi jatkamaan yhden suosikkihahmoni tarinaa ja kirjan lukeminen oli kuin kotiin olisi palannut. Pienestä suklaapuodista ja Karamallikengistä tuttu Vianne Rocher palaa pieneen Lansquenetin kylään, jossa monikulttuuriset mausteet hämmentävät perinteistä ranskalaista kyläelämää. Ja loppuratkaisu on tutun harrismaisen yllätyksellinen ja siksi niin viehättävä ja herkullinen.

Vianne Rocher saa yllättäen kirjeen kuolleelta ystävältään, Armandelta. Armande kehoittaa Viannea palaamaan Lansquenetiin ja poimimaan persikkapuunsa kypsät hedelmät. Armande myös ennakoi Lansquenetin tarvitsevan Viannen apua ja miten oikeassa hän haudan takaa onkaan. Lansquenetiin on muuttanut muslimiyhteisö ja yhteiselo kyläläisten kanssa ei sitten sujukaan ihan ongelmattomasti. Kylää hämmentää burkhaan pukeutunut arvoituksellinen nainen, joka herättää voimakkaita tunteita joen molemmilla puolin. Kouluna toiminut pieni suklaapuoti joutuu tuhopolton kohteeksi ja syytettynä on Lasquenetin oma pastori Reynaud, jonka asema seurakuntansa paimenena horjuu pahemman kerran. Mitä epätodennäköisimmät liittolaiset, Vianne ja Reynaud, pyrkivät yhdessä saattamaan kylän asiat paremmalle tolalle. Pari purkillista persikkahilloa ja muutama suussasulava tryffeli, niillä päästään hyvään alkuun.

Harris on tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen ja aluksi olin hieman skeptinen. Mutta Vianne Rocher solahtaa tähän monikulttuuriseen tarinaan varsin luontevasti ja tarina on taidokkaasti kirjoitettu. Jos tämä olisi ensimmäinen lukemani Harrisin kirja, olisin ehkä ollut vielä yllättyneempi loppuratkaisusta kuin nyt olin. Kirjailijan tyyli on jo sen verran tuttu, että olin jo aavistellut tiettyjä asioita ja myös loppuratkaisu sopi kuvaan täydellisesti. Ehkä tuon tietyn ennakoitavuuden vuoksi ihan kympin kirjaksi tämä ei yltänyt, vaikka todella miellyttävä ja koukuttava lukukokemus olikin ja nautin kirjasta täysin siemauksin.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Pvm: 8.10.2012
Arvosana: 6

Huh, lopultakin! Lopultakin sain luettua kirjan loppuun ja pääsen siirtymään johonkin oikeesti hyvään kirjaan. Vaikka kirjan lukeminen oli tosi takkuista ja välillä vain silmäilin edessäni olevia sanoja, en silti voinut jättää kirjaa kesken. En ole koskaan pystynyt. En, vaikka kirja olisi kuinka huono ja vaikka kuinka vakaasti olisin aikonut niin tehdä. Sillä, entäpä, jos kirja yllättääkin? Lopussa odottelee joku huikee oivallus. Tai sitten en vain halua olla luovuttaja. No, jokatapauksessa, tämä kirja oli yhtä uneliaan tasapaksu alusta loppuun eikä siitä ole edes kovin paljoa sanottavaa.

"Älykästä, hauskaa, osuvaa!" lupailee takakansi. Ei mitään niistä. Päähenkilöt kyllä ovat yliopisto-opiskelijoita, mutta tapahtumat ja niiden kuvaukset ovat uneliaita, harmaita ja tylsiä. Päähenkilöitä on kolme: kirjallisuuden opiskelija Madeleine, biologiaa opiskeleva Leonardo sekä uskontotieteistä kiinnostunut Mitchell. Madeleine on rakastunut Leonardoon, Mitchell on rakastunut Madeleineen ja Leonardo kamppailee sairautensa kanssa. Madeleine yrittää rakastaa Leonardon ehjäksi, Mitchell lähtee reppureissaamaan Eurooppaan ja Intiaan. Loppu päättyy jonkinlaiseen alakuloiseen realismiin.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Cecelia Ahern: The Time of my Life

Pvm: 14.5.2012
Arvosana: 7-8

Löysin tämän Cecelia Ahernin uusimaan vuoden vaihteessa Delhin lentokentän kirjakaupasta enkä voinut jättää sitä ostamatta, niin edullinen tämä englanninkielinen pokkariversio oli. Lukuvuoronsa se sai kuitenkin vasta nyt kesälomalla. Olen pitänyt kovasti Ahernin kirjoista ja odotukset tämän uusimman suhteen olivat kovat. Muutamia sivja luettuani olin kuitenkin tosi pettynyt. En syttynyt yhtään, en sitten olenkaan. Kirjan alku oli tosi puuduttava ja laahaava. Mutta kyllä se sitten parani loppua kohden, onneksi. Kokonaisuudesta jäi kuitenkin hämmentynyt olo, enkä oikein ole osannut päättää, pidinkö koko kirjatsa vai en. Lukukokemuksesta tulee mieleeni matka, joka on alkuun loivaa ylämäkeä ja sitä vaan talsii eteenpäin. Sitten vauhti kiihtyy, matka huipentuu loppua kohden ja määränpäässä on tosi iloinen, että jaksoi painaa loppuun asti.

Juoni lyhyesti: Lucy Silchesterin elämässä kaikki on hyvin, just fine. Ero poikaystävästä, työpaikan vaihto, asunnon vaihto, hilpeää ajanviettoa ystävien kanssa aina silloin tällöin ja silleen. Sitten Lucy saa kirjeen, johon hänen on pakko reagoida. Hänellä on tapaaminen Elämänsä kanssa. Lucy on laiminlyönyt Elämänsä pahasti ja Elämä vaatii Lucyä korjaamaan tilanteen. Niinpä tämä herra Elämä (mr. Life) alkaa viettää aikaa vastahakoisen Lucyn kanssa seuraten tätä joka paikkaan ja pakottaen Lucyn kohtamaan asioita ja ihmisiä ilman valheita. Lucy kun siis on ollut patologinen valehtelija.  Kuten arvata saattaa, lopussa Lucy myöntää itselleen ja muillekin, että kaikki ei ehkä sittenkään ollut "just fine" ja asiat alkavat oikeasti muuttua.

Jotenkin tässä ei ihan ollut tarpeeksi sisältöä, vaikka yritystä on ollut. Ahern tekee teräviä huomioita 30+ cityihmisten elämästä ja kirjoittaa hauskasti ja sujuvasti. Hyvin erikoinen keksintö oli henkilöittää tämä elämä, mutta tällaista on ollut aiemmissakin Ahernin romaaneissa ihan onnistuneesti. Idea tässäkin oli ihan hauska, mutta juoni sen ympärillä ei nyt ihan minun mielestä riittänyt. Eri henkilöiden välisen vuorovaikutuksen kuvaajana Ahern on hyvä ja ihmisten väliset kohtaamiset olivat monet varsin oivallisia, kaikkine painolasteineen. Loppujen lopuksi siis hyvä, että luin loppuun, mutta en tiedä suosittelisinko.

torstai 26. tammikuuta 2012

Kathryn Stockett: Piiat

Pvm: 26.1.2012
Arvosana: 10

Piiat tarttui mukaani ihan ex tempore lentokentältä varalukemiseksi. Olin kyllä lukenut tästä kirjasta hyviä arvosteluja, mutta en kuitenkaan ollut ottanut sitä lukulistalleni. Onneksi kuitenkin luin! Tosi viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu, erilainen ja hyvin ihmisläheinen aihe.

Kirja sijoittuu 60-luvun Mississipiin, jossa mustat naiset työskentelevät valkoisissa perheissä kotiapulaisina. Rotuerottelun vastustus on alkanut hiljalleen nostaa päätään, mutta syvässä etelässä noita ajatuksia ei katsota hyvällä. Mustilla on oltava oma paikkansa, jonka valkoiset määrittelevät. 23-vuotias miss Skeeter elää hieman erilaista elämää kuin monet perhellistyneet ikätoverinsa. Skeeter alkaa myös nähdä asioita hieman eri näkökulmasta, nähdä ihmisiä ympärillään. Skeeter päättää tarttua hyvin vaaralliseen aiheeseen ja kirjoittaa haastatteluihin perustuvan kirjan kotiapulaisten työstä valkoisissa perheissä, kotiapulaisten näkökulmasta. Matka on pitkä, kivinen ja varallinen, mutta rohkeat naiset haluavat vaikuttaa. He haluavat muutosta. Samassa myös jotkut raja-aidat kaatuvat ja ihminen kohtaa ihmisen.

Kirja saa hymyilemään, nauramaan, itkemään, ihmettelemään ja järkyttymään. Järkyttymään etenkin siitä, että se kaikki raakuus on joskus ollut totta, eikä siitä edes ole kovin kauaa. Ei toki meillä, mutta yhdessä niin sivistyneeksi ja edistykselliseksi itseään pitävässä länsimaassa. Ja kyllähän niitä hyvin hyvin synkkiä ja pimeitä asenteita on ollut meilläkin, ja on edelleen, erilaisuutta kohtaan. Kirja ei kuitenkaan missään nimessä ole synkkä vaan hersyvän hauska kokoelma pieniä arjen iloja ja sattumuksia, tarinoita ihmissuhteista.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Kate Mosse: Labyrintti

Pvm: 4.1.2012
Arvosana: 7½

Kate Mossen Kryptan innoittamana otin tämän Mossen toisen tiiliskiven (652s) mukaan lomalukemiseksi. Valitettavasti se ei imaissut minua mukaansa niin kuin olin odottanut ja pitkän matkaa lukeminen oli varsin hidasta ja takkuista.

Heinäkuussa 2005 Alice Tanner osallistuu vapaaehtoisena arkeologisille kaivauksille Pyrenneiden vuoristossa. Viimeisenä päivänään Alice löytää vanhan soljen sekä kivenmurikan takaa erikoisen luolan. Luolassa Alice kokee jotain hyvin kummallista, kaikuja kaukaa menneisyydestä. Tahtomattaan Alice on tullut raottaneeksi menneisyyden verhoa ja nyt tuo menneisyys vaatii selvitystä, oikeutta. Siinä Alice on tietämättään avainroolissa monien muiden yrittäessä hyötyä tilanteesta aivan toisella tavalla.

Heinäkuussa 1209 linnanvouti Pelletierin tytär Alaïs elää elämäänsä Carcassonnen kaupungissa, jossa myös kataarit saavat elää hiljaisen rauhallisesti omaa elämäänsä. Kataareita ei kuitenkaan katsota muualla Ranskaa suopeasti ja Ranskan armeija päättää puhdistaa Etelä-Ranskan näistä vääräuskoisista. Tämän kaiken keskellä Alaïs pääsee osalliseksi isänsä salaisuudesta, osalliseksi velvollisuudesta suojella kirjoja, suojella Graalia. Alaïsin sisko Oriane havittelee myös kirjoja, mutta täysin eri syistä, ja siskoksista tulee toistensa pahimmat viholliset.

En oikein tiedä miksi, mutta en vain syttynyt. Ehkä juuri sillä hetkellä kaipasin jotain suoraviivaisempaa ja nopeampi tempoista. Tässä kesti kauan ennenkuin päästiin oikein asiaan. Lopussa kirja kyllä tempaisi mukaansa, ehkä kun oli se viimeinen neljännes jäljellä. Yksi asia minua kuitenkin häiritsi yli muiden ja jostain syystä jopa ärsytti. "Alicella oli tunne, että hän oli ollut täällä ennenkin." Alice näki näkyjä, kaikuja menneisyydestä, kaikuja omasta kaukaisesta menneisyydestään. Alice oli osa sitä sukupolvien ketjua, joka liitti hänet Alaïsin tarinaan. Okei, idea hyvä, mutta itse tarinaa lukiessa se tuntui jotenkin niin lapselliselta. Jos olisi lukenut tämän ennen Kryptaa, niin ehkä fiilikset olisi ihan toiset. Tiedä häntä.

Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen

Pvm: 1.1.2012
Arvosana: 8½

Ennen joulua kirjastossa kierrellessäni silmiini sattui tämä Moskovan Bolsoi-baletin entisestä tähtiballeriinasta kertova kirja. Takakannen tekstin luettuani kiinnostuin kirjasta siinä määrin, että otin sen mukaan lomalukemiseksi, vaikka muita kirjoja olikin kesken. Kirjan aihepiirin erilaisuus piti minut kiinni kirjassa muiden odotellessa matkalaukussa.

Kirjassa neljä tarinaa kietoutuu yhdeksi. Nina Revskaja on Bostonissa asuva iäkäs Bolsoin baletin entinen tähtitanssija, joka päättää huutokaupata arvokkaan korukokoelmansa. Samalla kipujen riivaama Nina käy tahtomattaan läpi menneisyyttään, jonka muistoista tahtoisi korujen myötä päästä lopullisesti eroon. Lukija pääsee aikamatkalle 1940-50 luvun Neuvosto-Venäjälle, jossa kirjan nuoret taiteilijat joutuvan kohtaamaan Stalinin hirmuhallinnon nurjimmat puolet. Bostonissa Ninan korujen huutokauppaa ryhtyy valmistelemaan kolmekymppinen Drew Brooks, joka myös käy läpi elämänvalintojaan ja etsii elämänsä suuntaa. Tarinaan liittyy vielä viisikymppinen Grigori Solodin, venäläissyntyinen akateemikko, Nina Revskajan miehen, Viktor Jelsinin, runojen tutkija ja kääntäjä. Grigori yrittää selvittää menneisyytensä arvoitusta muutaman kirjeen, valokuvan ja meripihkakaulakorun avulla. Meripihkakaulakoru näyttää kuuluneen Nina Revskajan huutokauppaamaan korusettiin. Miksi se on joutunut siitä erilleen ja voisiko tähtitanssijalla olla vastauksia Grigoria askarruttaviin menneisyyden kysymyksiin?

Kirjassa kiinnostavinta on Ninan menneisyyden tarina. Tarina siitä, miten hänestä tuli kovan työn tuloksena huipputanssija, ihailtu Bolsoin perhonen. Tarina ystävyydestä, rakkaudesta, epäilyistä, petoksesta. Elämä Neuvostoliitossa oli ankeaa taistelua niin fyysisten kuin henkistenkin puitteiden suhteen. Tanssille omistautuneen ja tanssin parissa kasvaneen Ninan silmät alkavat avautua vasta vähitellen ystävien muuttuessa ja kohdatessa käsittämätöntä vääryyttä. Tuon kaiken keskellä alkaa epäillä, onko rakkaus, ystävyyskään vilpitöntä. Keneenkään ei voi luottaa eikä Ninalla ole enää vaihtoehtoja.

Grigorin tarina liittyy Ninan menneisyyteen luontevasti ja tuo tarinaan sen ratkaistavan mysteerin, jota lukijakin luonnollisesti pohdiskelee. Mutta Drew'n vetäminen mukaan tarinaan hänen "henkilökohtaisella" tarinallaan on vähän teennäistä. Se tekee kokonaisuudesta vähän sekavan, vaikka saadaanhan sekin lopulta liitettyä, hyvin hyvin hennosti ja teennäisesti, meripihkakoruihin, tai no meripihkaan ylipäänsä. Tarina olisi ollut paljon jämäkämpi, jopa napakymppi, ilman Drew'n tarinaa.

Kokonaisuutena mielenkiintoinen kirja. Aihepiiriltään kivasti erilainen kuin monet muut viimeaikoina lukemani kirjat. Sujuvasti kirjoitettu, uskottava. Voisin suositella, jos on kiinnostunut Venäjän lähihistoriasta ja venäläisestä kulttuurista.

torstai 8. joulukuuta 2011

Lauren Weisberger: Viime yönä Chateau Marmontissa

Pvm: 8.12.2011
Arvosana: 8

Kiertelin viime viikonloppuna kirjastossa ja huomasin uutuuskirjojen joukossa tämän Lauren Weisbergerin uusimman. Minulla on kirjahyllyssäni nuo kirjailijan aiemmat teokset ja olin kyllä huomannut, että häneltä on ilmestynyt uusi kirja. Olin lukenut jostain lyhyen esittelynkin, mutta se vaikutti niin samalta kuin nuo aiemmat, että jätin ostamatta. Kun kirja sitten kirjastossa odotti siinä lukijaansa, päätin ottaa sen mukaani ja antaa mahdollisuuden muuttaa skeptiset odotukseni. Aiempien lukukokemusten ja takakannen tekstin perusteella ajattelin nimittäin, että Weisbergerin kirjoissa toistuu aina sama tematiikka, puitteet vaan vaihtuvat. Mutta muistin myös, että kirjat ovat olleet viihdyttäviä ja kerronta eläväistä ja mukaansatempaavaa. Ja sitä nyt kaipasin kaikkein eniten, jotain viihdyttävää.

Kirja kertoo newyorkilaisesta Brookesta ja tämän miehestä Julianista. Brooke tekee kahta työtä ravitsemusterapeuttina miehensä Julianin keskittyessä ensimmäisen levynsä tekoon. Brooke ja Julian ovat tavanneet musiikin kautta Julianin esiintyessä jossain New Yorkin pikkukuppilassa. Brooke uskoo Julianin musiikkiin ja tukee miestään tämän pyrkimyksissä tehdä musiikista itselleen kannattava ammatti. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä näin käykin, Julian tapaa oikeita ihmisiä ja on oikeissa paikoissa oikeaan aikaan ja hänen musiikkinsa lumoaa kuulijat. Pian Brooke huomaa viettävänsä raskaiden työpäivien jälkeisiä yksinäisiä iltoja ja öitä Julianin kiertäessä milloin missäkin tilaisuudessa ympäri Yhdysvaltoja. Brooke on miehestään ylpeä, mutta kumpikaan heistä ei ole varautunut julkisuuden ja menestuksen tuomaan julkisuuteen, joka koettelee Brooken ja Julianin suhdetta kovalla kädellä. Kenen pitäisi muuttua, mistä lupua, mitä uhrata. Edessä on vaikeita valintoja.

Mitäpä siitä sitten sanoisi? Ei tämä nyt niin kauhean uskottava minusta ollut, mutta loppujen lopuksi ihan viihdyttävä kyllä. En väitä tuntevani ravitsemusterapeutin työtä täydellisesti, mutta jotenkin juuri tuohon Brooksen työhön liittyvät jutut tuntuivat niin väkisin tehdyiltä ja jollain tapaa liikakorostetuilta. Tarkoitus oli tuoda esille ristiriita mihen ja naisen uran, musiikkimaailman ja julkisuuden sekä pienen ihmisen auttamiseen liittyvien ammatillisten asioiden välillä. Aina Brooken suhtautumista ei oikein tajunnut, mutta kaipa se on inhimillistä tuntea itsensä aika kokonaisvaltaisesti uhatuksi, jos itselle tärkeitä asioita vähääkään vähätellään tai omia valintoja kyseenalaistetaan. Sellaiset kompromissiratkaisut pitäisi keksiä itse, jotta niitä ei kokisi jollain tapaa uhkana. Kirjan puolivälissä oli jakso, joka oli aika tylsä ja polki paikallaan samaa toistaen: Julian on taas pois kotoa, olen yksin, voi, voi, kun se ei ole edes soittanut kahteen päivään. Onneksi sitten alkoi tapahtuakin jotain ja kirjan luki vauhdilla loppuun.

Oliko tämä sitten toistoa? Edellisen Weisbergerin kirjan lukemisesta on jo jonkin aikaa enkä itseasiassa kokenut niin vahvaa toisinnon tunnetta kuin muistan aiemmin kokeneeni. Glamourin kulisseja kirjailija osaa kyllä kuvata, luoda eläviä kuvia ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kuvaukset kolmekymppisen, tavallisen kaupunkilaisnaisen ajatuksista ja tuntemuksista ovat ajoittain hyvinkin eläviä, uskottavia ja koskettavia. Ihmekös tuo, kun kirjailija itsekin kuuluu tähän ryhmään.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Pvm: 20.11.2011
Arvosana: 8½

Kaksi vuotta sitten luin Tuulen varjon pahaksi sisarpuoleksi tituleeratun Enkelipelin. Se jäi jostain syystä varsin vahvasti mieleeni ja halusin tutustua myös tähän Enkelipeliä edeltäneeseen, kehuttuun teokseen. Kirja sopikin hyvin tähän pimeän syksyn tunnelmaan ja oli mukaansatempaavaa luetavaa. Enkelipelin karmivat tunnelmat mielessäni odotin koko ajan pahinta ja jännitin päähenkilöiden puolesta, mutta tämä kirja päästi niin kirjan henkilöt kuin lukijansakin hieman helpommalla.

Kirja sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Barcelonaan. Päähenkilö on Daniel Sempere, joka pääsee isänsä kanssa käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Sieltä Daniel saa valita minkä tahansa kirjan ikinä tahtookin, vai valitseeko kirja sittenkin lukijansa. Daniel ja Julián Caraxin Tuulen varjo kohtaavat tuolla lukuisten unohdettujen ja sinne pelastettujen kirjojen labyrintissa. Kirja lumoaa nuoren Danielin ja hän tahtoo selvittää Julián Caraxin tarinan, kuka tämä oli ja mitä hänelle tapahtui. Etsiessään tiedon murusia Juliánista tämän mystisen kirjailijan elämäntapahtumat tuntuvat toistuvan pelottavan samankaltaisina Danielin omassa elämässä. Lisäksi Daniel tuntuu sohaisevan erikoisen ystävänsä ja isänsä kirjakauppaan kadulta pestatun Fermín Romero de Torresin kanssa johonkin sellaiseen, joka olisi ollut parempi jättää rauhaan.

Usvainen ja salaperäinen, alkuun rauhallinen ja lopussa hengästyttävä, sitä oli Tuulen varjo. Alku ei temmannut mukaansa, tunnelma jäi jotenkin etäiseksi seurattaessa nuoren pojan toivotonta rakkautta saavuttamattomaan Claraan. Mutta kun Daniel alkoi päästä Julián Caraxin tarinan jäljille, tunnelma tiivistyi ja lukija tempautui täysin tarinan vietäväksi. Jännitystä kevensi tietty kiva huumori, jonka Fermínin hahmo toi mukanaan. Mielipuolinen komissaario Fumero sen sijaan nostatti niskakarvat pystyyn ja toi tarinaan sen todellisen pahiksen. Tarinassa oli hienoa se, miten se kietoi tarinan nykyhetken ja menneisyyden toisiinsa. Vanhat kaverukset, mitä heille oli tapahtunut ja miten se näkyi heidän nykyisyydessään. Ja nuo jo Enkelipelistä mieleenjääneet kaupunkikuvaukset vahvistivat yhä vain sitä tunnetta, että tuohon kaupunkiin pitää joskus päästä ihan oikeasti tutustumaan. Varo siis Barcelona, tulen kovin odotuksin ;)

maanantai 26. syyskuuta 2011

Kate Mosse: Krypta

Pvm: 25.9.2011
Arvosana: 9

Olipas mukaansa tempaava kirja. Sen parissa on tässä matkattu niin Helsinkiin kuin Rovaniemellekin eivätkä pitkät juna-, lento- ja bussimatkat ole harmittaneet yhtään. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään ennakko-odotuksia ja alku meni vähän tunnustellessa. Kirjassa on kaksi polkua, jotka mutkittelevat vääjäämättömästi kohti toisiaan, sen on selvää heti alusta lähtien. Aika ja tunnelma poluilla vaan on aika erilainen ja siksi alussa kesti hetken ennen kuin sain otteen kokonaisuudesta. Mutta tarina tiivistyy loistavasti, kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja polut yhtyvät.

Vuonna 1891 sisarukset Léonie ja Anatole Vernier jättävät Pariisin seurapiirielämän taakseen ja lähtevät vierailulle tätinsä Isolden luo Etelä-Ranskaan Domaine de la Caden kartanoon. Kartanosta ja sen ympäristöstä liikkuu seudulla synkkiä tarinoita, jotka kiehtovat nuorta Léonieta. Léonie kiinnostuu myös kuolleen setänsä kirjoittamasta kirjasta, jossa kerrotaan erikoisista tarokki-korteista. Syksyä kohti kyläläisten epäluulo kartanoa ja sen asukkaita kohtaan kasvaa ja vanhat synkät kaiut voimistuvat ja ilmassa leijuva uhka ottaa todellisen muodon.

Toista polkua kulkee vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin, joka kerää Ranskassa aineistoa Claude Debussyn elämänkertaa varten. Samalla hänellä on osittain salattu toive löytää jotain lisätietoa omasta alkuperästään. Meredith matkaa Domaine de la Caden ylelliseen kartanohotelliin, jossa menneisyys raottaa hentoa verhoaan. Pian Meredithillä on käsissään katkelmia sieltä, katkelmia täältä, haasteena koota paloista menneisyyden tarina. Tarina on korteissa, mutta miten niitä tulkita. Domain de la Cadeen liittyy mystiikkaa ja paha ottaa muotonsa 2000-luvullakin.

Tässä kirjassa oli kerrontaa, joka miellytti ja loi eteeni kaipaamani tarinan varsin elävin visuaalisin mielikuvin. Paikkojen kuvailu oli tarkkaa, mutta tarina ei kuitenkaan pysähtynyt liian viipyileviin tilanne / paikkakuvauksiin, ei ollenkaan. Tunnelma tiivistyi loppua kohden loistavasti eikä kirjaa olisi millään laskenut käsistään. Välillä tapahtumien kulku oli tuskallisen ennalta-arvattavaa, mutta loppuratkaisu menikin pidemmälle kuin olin odottanut ja se yllätti iloisesti. Onneksi tämäkin kirja siis sattumoisin päätyi luettavakseni!

torstai 15. syyskuuta 2011

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Pvm: 10.9.2011
Arvosana: 7

Täytyy sanoa, että odotuksiin nähden petyin. Kirjan esittelyssä sanotaan: "Hänen varjonsa tarina on 2000-luvun kummitustarina kahden kaksosparin elämästä täällä, tuonpuoleisessa ja niiden välillä. Romaani sukeltaa syvälle rakkauden moninaisiin muotoihin, pakkomielteisiin ja salaisuuksiin jotka olisi paras haudata."

Amerikkalaiskaksoset Julia ja Valentina perivät kuolleen ja tytöille tuntemattoman tätinsä Elspethin omaisuuden erikoisin ehdoin. Tytöt muuttavat Lontooseen ja asettuvat asumaan Elspethin vanhaan asuntoon Highgaten hautausmaan viereen. Asunnossa on ajoittain oudon kylmä ja alkaa tapahtua outoja asioita. Elspethin sielu on jäänyt asuntoon loukkuun ja hän haluaa tutustua tyttöihin. Elspethin elämänkumppani Robert välttelee Juliaa ja Valentinaa pitkään, mutta pian hänkin saa vihiä Elspethin hengen läsnäolosta. Valentina ja Robert alkavat viettää aikaa yhdessä, Julia sen sijaan tutustuu tyttöjen yläkerrassa asuvaan Martiniin. Martinin vaimo on jättänyt Martinin tämän pakkoneuroosien takia ja Martinin erikoisuus kiehtoo Juliaa.

Tarinassa kaksosten elämä kuvataan hyvin tiiviiksi niin henkisesti kuin fyysisestikin, mikä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita kaksosissa. Pyristellessään irti kaksoskahleista Valentina ajautuu hyvin erikoiseen ja epätoivoiseen ratkaisuun, jossa vain Elspeth voi auttaa. Loppu on varsin traaginen.

Noin puoleenväliin asti kirjan lukeminen oli varsin tylsää ja pitkäveteistä. Ei oikein ymmärtänyt, miten nämä kaikki henkilöt nyt kuuluvat tähän tarinaan, tuntuivat jopa vähän väkinäisiltä. Tunnelma oli jotenkin tunkkainen ja tylsä. Kun tytöt pääsivät Lontooseen ja Elspeth tuli mukaan kuvioihin, päästiin käsiksi itse tarinaan. Joka oli sitten aika outo ja siitä puuttui se mystisyys ja kiehtovuus, jota odotin. Olivathan tapahtumat outoja ja loppu jopa karmiva, mutta kirjailija ei saanut välitettyä sitä tunelmaa lukijalle tarpeksi värikkäästi ja elävästi. Ideaa on ollut, mutta toteutus uupui. Mutta, tulipahan luettua.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan

Pvm: 25.1.2011
Arvosana: 10-

Vihdoin koulutusmatkalla pääsin käsiksi joulupukin tuomaan Cecelia Ahernin uutuuteen, junassa kun on hyvin aikaa lukea. Kirja imaisi mukaansa niin, että sain sen päätökseen jo paluumatkan puolessa välissä :) Menevämpää ja totuttua tummasävyisempää Ahernia, pidin kovasti! Lopussa tuli jopa mieleen loistavat lukukokemukset Joanne Harrisin teosten parissa, jotain samaa fiilistä loppusivuilta välittyi.

Kirjan päähenkilönä tutustumme Tamara Goodwiniin, pian 16-vuotta täyttävään ärsyttävään pintaliitoteiniin. Tai siis sellainen hän on ollut aina isänsä itsemurhaan ja jetset elämänsä päättymiseen saakka. Tamaran äiti luhistuu täysin miehensä kuolemasta ja Tamaran on selvittävä yksin muutoksesta, jonka muutto maaseudulle sukulaisten nurkkiin aiheuttaa. Elämä rauniolinnan portinvartijan talossa on painostavaa ja tukahduttavaa ja Tamara hakee omaa paikkaansa tutustumalla ympäristöönsä ja sen harvoihin ihmisiin. Kirjastoautossa Tamaran käsiin sattuu mielenkiintoinen, lukittu kirja, joka osoittautuu myöhemmin mitä eriskummallisemmaksi päiväkirjaksi. Päiväkirjaksi, jonka sivut täyttyvät seuraavan päivän tekstistä itsekseen. Onko tulevaisuutemme kirjoitettu etukäteen vai voiko kohtalon ottaa omiin käsiinsä? Pikkukylän uinuva elämä ei olekaan sitä, miltä se päällepäin näyttää, vaan täynnä menneisyyden salaisuuksia. Salaisuuksia, joissa piilee mahdollisuus.

Tarina on toisaalta kasvutarina, toisaalta siinä on seikkailua ja salaisuuksia. Kasvutarina, taas, voisi sanoa. Se on kuitenkin erilainen kuin aiemmat, toiston tunnetta en missään vaiheessa kokenut. Lisäksi ainakin tämä lukija on tottunut Ahernin lämpimiin ja ihmisläheisiin henkilöhahmoihin, joten uudenlaiset, ihmisen synkempää ja ristiriitaisempaa puolta kuvaavat henkilöt olivat mielenkiintoisia. Pieni miinus siitä, että välillä tuli aavistuksenomainen nuorisoromaanin fiilis muutoin niin loistavan lukukokemuksen keskellä.

Kirjan erinomaisuutta ei ainakaan pilaa sen kannen kaunis ulkoasu. Varsinainen kirjahyllyn sulostuttaja :)

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Diana Gabaldon: Lordin yksityisasia

Pvm: 26.10.2010
Arvosana: 8

On se vaan jännä, miten ennakko-odotus vaikuttaa lukukokemukseen. Luettuani Diana Gabaldonin Veitsenterän veljeskunta -kirjan, olin jonkinverran pettynyt. Kun tartuin tähän tuota Veitsenterän veljeskunta -kirjaa edeltäneeseen teokseen, tiesin jotakuinkin minkälaiseen maailmaan kirja sijoittuu ja millainen on kirjailijan tyyli. Teki mieli lukea jotain historiallista romaania, muttei mitään raakaa ja raskasta. Olen lukenut Gabaldonista historiallisten romaanien kirjoittajana ihan hyviä arvosteluja (kaikkihan on tietysti subjektiivista), joten päätin vielä kokeilla. Kaipasin siis jotain mukavaa luettavaa, etenevää tarinaa, historiallista kontekstia ja vähän seikkailua. En niinkään romantiikkaa. Ja näihin odotuksiin kirja vastasi ihan hyvin. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus, mutta ihan viihdyttävä.

Lordi John Gray on Hänen Majasteettinsa armeijan korkea arvoinen upseeri. Hän saa selvitettäväkseen alaisensa murhan ja epäillyn asiakirjakavalluksen. Vakoilua ja maanpetturuutta epäillään, mutta tapaukseen vaikuttaa kietoutuvan myös kolmiodraama. Samanaikaisesti lordi John joutuu selvittelemään ikäviä epäilyksiään, jotka todeksi todettuina uhkaisivat hänen perheensä ja etenkin serkkunsa Olivian kunniaa. Kerätessään tietoja ja kootessaan kahden palapelin palasia yhteen Gray pääsee perille tapahtumista, jotka liittävät hänen tutkimansa asiat yhteen. 1750-luvun Lontoo herrasmiesklubeineen, bordelleineen ja kurjine kujineen antaa näyttämön kirjan tapahtumille.

Olen visuaalinen ihminen. Pidän siitä, että kirjaa lukiessani silmieni eteen muodostuu hyvin elävä kuva kirjan henkilöistä, tapahtumista ja miljööstä. Aiemmin olin pettynyt kerrontaan, joka ei oikein vastannut tätä toivettani. Nyt en sitä siis niin odottanutkaan. Kyllähän tapahtumista, paikoista ja henkilöistä kuvan saa, kirjailijan vahvuus on kuitenkin enemmän etenevässä ja hyvin rakennetussa tarinankerronnassa, joka pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kyllä minä vielä lordi Johnin seikkailuista voisin jatkossakin lukea.

tiistai 3. elokuuta 2010

Joanne Harris: Kesäviiniä

Pvm: 3.8.2010
Arvosana: 9

Kirja toi alkuun hämärästi mieleeni erään kauan sitten näkemäni elokuvan (jonka nimeä en vaan millään muista) ja olin hieman pettynyt. Elämäänsä kyllästynyt kirjailija lähtee hetken mielijohteesta ulkomaille idyliseen pikkukylään, totuttelee maalaiselämään, tapaa outoja ihmisiä ja blaablaa blaa. Noin puolen välin tienoilla kirjan tarina kuitenkin erottui ihan omakseen ja tempaisi mukaansa niin, että se piti lukea loppuun siltä istumalta.

Kirjassa seurataan lontoolaisen kirjailija Jay Mackintoshin elämää, kun hän hetken mielijohteesta ostaa talon Ranskasta, Lansquenetin pikkukylästä ja muuttaa sinne asumaan ja kirjoittamaan uutta menestysromaania. Tapahtumien rinnalla seurataan Jayn nuoruusajan muistoja, muistoja, joihin Jayn ainut menestyskirja, Maaomenamies, oli siloitellusti pohjautunut. Ihan onnistuneesti nämä kaksi tarinaa kulkevat rintarinnan ja täydentävät toisiaan.

Kirjassa on selkeästi erilaisia henkilöhahmoja, jotka herättävät lukijassa erilaisia tunteita. Päähenkilö Jay etsii elämänsä suuntaa ja etenkin sitä, millä otteella elämää jatkaa. Miten päästä eroon menneisyydestä kumpuavan katkeruuden ja pettymyksen tunteesta. Jayn jättämä tyttöystävä Kerry on omaa etua tavoitteleva, juonitteleva, lipevä akka (nii'i, nämä hahmot todella herättivät tunteita), Jayn uusi naapuri Marise haluaa pysytellä visusti omissa oloissaan ja luottaa vain omaan apuunsa, on ulkokuoreltaan kova ja etäinen ja hänestä liikkuu kylässä mitä hurjimpia juoruja. Jayn rakas vanha ystävä Joe taas on pikkuisen hassu vanha ukko, josta ei oikein saa otetta, hän vain naurahtelee ja puhuu arjen alkemiasta, arjen taikuudesta puutarhaansa hoitaessaan ja kotiviinejä valmistaessaan.

Niin tässä kirjassa viinit puhuvat, ne kihisevät ja kiehuvat, herättävät mieleen muistoja, houkuttelevat esiin salaisuuksia. Ne ovat Joen erikoisviinejä. Niitä on vain muutama pullo ja niillä on tarinassa merkittävä rooli. Kirjan alkuperäinen nimi Blackberry Wine kuvaa mielestäni kirjaa paremin kuin suomennettu nimi Kesäviiniä.

Harrisin kirjoitustyyli miellyttää, hän rakentaa hyvin tarinaa ja kertoo sitä eläväisesti. Tässä tarinassa ei ollut mitään isoa, yllättävää, täysin odottamatonta loppukäännettä tai loppuratkaisua, kuten joissain Harrisin kirjoissa, vaan loppua kohti tultiin melko odotetulla, hieman draamaa sisältävällä tavalla.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Pvm: 13.7.2010
Arvosana: 9

En varmasti olisi löytänyt tätä kirjaa ellei se olisi ollut BookAvenuen kuukauden kirjana kesäkuussa. Kuvaus siitä herätti kiinnostuksen ja odotuksen jostain elämänmakuisesta ja viimeaikaisiin lukemistoihini nähden erilaisesta tarinasta. Ja sellaisen myös ilokseni sain.

Kirja kertoo pariisilaisen ovenvartijan, Renée Michelin tarinaa. Leskirouvan, joka rikkoo stereotypioita, piilossa muilta. Renée nauttii kirjallisuudesta, elokuvista, filosofiasta, pohdiskelusta ja älyllisistä haasteista, mutta on hyvin tarkka siitä, ettei kukaan pääse selville hänen oikeasta luonnostaan. Renéen mietteitä on mielenkiintoista lukea, siinä saa itsekin johdatuksen monen moneen ajatuksia herättävään aiheeseen. Renéen lisäksi kirjan yksi tärkeimmistä henkilöistä on 12-vuotias Paloma Josse, hienostoperheen ahdistunut tytär. Paloma on erityisen älykäs ja halveksii oikeastaan kaikkea ns. yläluokan elämään liittyvää. Paloma on päättänyt tappaa itsensä ja kirjoittaa ylös ajatuksiaan ennen kuolemaa etsien yhtäkin hyvää syytä perua päätöksensä. Kirjassa vuorottelee Renèen ja Paloman ääni. He elävät molemmat piilossa omaa elämäänsä, kunnes taloon muuttavan japanilaisen herra Kakuro Ozun ansiosta kiinnittävät huomiota toisiinsa ja hiljalleen myös tutustuvat. Kakurolla on sydäntä nähdä naamioiden, ulkokuoren taakse, aistia jotain tärkeää ihmisestä itsestään.

Todella lämminhenkinen tarina, mielenkiintoisia henkilöhahmoja, uskoa muutoksen mahdollisuuteen, onnellisuuteen. Ei kuitenkaan imelä, ei millään muotoa. Oikein onnistunutta lomalukemista.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö

Pvm: 20.6.2010
Arvosana: 5

Ei ole aikoihin ollut minkään kirjan lukeminen näin työlästä ja takkusta. Odotin jollain tapaa maagista ja mystistä kirjaa, hyvää tarinaa, olihan kyseessä palkittu teos (August-palkinnon voittaja). Ei olisi minusta kirjojen viralliseksi arvostelijaksi, kirjallinen makuni ei selvästikään ole riittävän hienostunut. En tajunnut kirjan palkittua ja kehuttua hienoutta ollenkaan. En ollenkaan. Vaikka odotin loppuun asti ja annoin avoimin mielin sille mahdollisuuden. Mutta ei. Omien mietteideni saattaminen sanalliseen muotoon on myös kestänyt. Mitä kirjasta oikein sanoa?

Päällimmäisenä tunteena on edelleen pirstaleisuus. Pikin hampain yritin sietää tätä tarinakatkelmien pirstaleisuutta ja odotin loppuun asti palojen loksahtavan paikoilleen, mutta minä en saanut niistä palasista kokoon mitään ymmärrettävää kokonaisuutta. Että siis miksi kaikki kuolivat, oliko niillä siis joku yhteinen nimittäjä vai ei. Ja koko ajan höpistiin ihmeellisestä Talvipuutarhasta. Paljon melua tyhjästä, sanon minä. Ja kuka olikaan päähenkilö? Oliko se Johanna, vai oliko se Ulla Bäckström, vai kuitenkin papintytär Maj-Gun Maalamaa ja Suzette Packlén, ehkäpä kuitenkin omalla tavallaan kaikki Solveig, Rita, Bengt, Björn ja Doris mukaan lukien?

Tykkään lukea hyvää, oivaltavaa, mielikuvia luovaa ja ennen kaikkea sujuvaa tekstiä. Tämän kirjan tekstiä kuvaisi kenties parhaiten sähkösanoma-tyyli. Mietin pitkään, mikä tässä tökkii, kunnes tajusin sen johtuvan kirjoitustavasta. Se on toteavaa, kappaleet monesti lyhyitä eikä teksti luo eteeni tarinaa kuvina. Lisäksi läpi kirjan palataan samoihin tiettyihin tapahtumiin, toistetaan. Esimerkki yhdestä kappaleesta: " Kaunista. Mutta se haalistuu. Tarmo ei riitä ylöspitoon, tai voima & vastarinta. Tuomitut. Muiden katseet ovat heidän katseitaan. Rita, Solveig jähmettyneinä aikaan. Rumbasäveliä, kivijalka, ilmassa heidän vaiheillaan selittämätön uhka. Toinen tarina vie koko ajan voiton." Ihan kun pitäisi tietää / tajuta jotain jota ei sanota. Tarinassa viitataankin Amerikkalaiseen tyttöön, joka on Fagerholmin aiemmin ilmestynyt kirja. Ehkä olisi pitänyt lukea se, jotta ymmärtäisi tätä. Tiedä häntä.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Cecelia Ahern: Yllätysvieras

Pvm: 28.4.2010
Arvosana: 9

Tämä kirja ei itse asiassa ollut vielä lukuvuorossa, mutta lähti silti mukaan koulutusreissulle ja imaisi mukaansa niin, että junamatka meni varsin vikkelästi sitä lukiessa. Jotenkin odotin sellaista kepeää, helppoa matkalukemista, mutta vaikka kirja oli kyllä sellainen hyvän mielen kirja, eivät sen aiheet mitään heppoisia olleet. Olen aiemmin lukenut yhden Cecelia Ahernin kirjan, The Gift, ja hän tuntuu ottaneen haastekseen isojen aiheiden käsittelyn. Ja mielestäni selviytyy haasteestaan varsin hyvin, dramatisoimatta, saarnaamatta, liikoja moralisoimatta, pienen ihmisen elämää seuraamalla.

Yllätysvieraassa seurataan sisustussuunnittelija Elizabeth Eganin elämää ja kasvutarinaa. Elizabetin elämässä kaikki on tiukasti valvotussa järjestyksessä. Kaikella on oma paikkansa, kaiken tulee olla harmonista ja siistiä ja ennalta suunniteltua. Elizabethin järjestyksen maailmaa rikkoo holtiton sisko, jota Elizabeth on kasvattanut äidin lähdettyä seikkailemaan Elizabethin ollessa 12-vuotias ja josta tämä kantaa edelleen huolta samoin kuin sulkeutuneesta ja katkeroituneesta isästään. Velvollisuudentuntoinen Elizabeth on myös adoptoinut siskonsa pojan Luken.

Eräänä päivänä Luke saa näkymättömän ystävän, Ivanin, jonka läsnäolo saa Elizabethin kovin hämilleen. Ivan järkeistetään mielikuvitusystäväksi, mutta pian Elizabethkin tapaa Ivanin, joka tuo Elizabethin elämään iloa, naurua, leikkisyyttä, spontaaniutta, rakkautta ja uskoa. Kovan työn takana tuo kaikki tosin on. Elizabethin on kohdattava vuosia kytenyt tuska ennen kuin muutos on mahdollinen.

Tarina on todella lämminhenkinen. Siinä vuorottelevat Elizabethin kontrolloiva ja järkeilevä ajattelu ja toiminta ja Ivanin naiivi hämmästely, osuvat huomiot ja kommentit. Lämminhenkistä ja oivaltavaa, vaikkakin tarina kätkee alleen niinkin suuren ja surullisen aiheen. Niin ja samalla myös yksinkertaista, jos niin voisi sanoa tarinaa vähättelemättä. Yhdessä mieleenpainuvimmista kohdista käsiteltiin sydämen särkymistä. "Kun lasi tai lautanen putoaa maahan, kuuluu kova räsähdys. Kun ikkuna menee rikki, pöydänjalka katkeaa tai taulu putoaa seinältä, seurauksena on erilaisia ääniä. Mutta kun sydän särkyy, siitä ei kuulu hiiskahdustakaan. Voisi kuvitella, että niin tärkeän elimen kuin sydämen särkymisestä aiheutuisi koko maailman kovin rysähdys tai edes jokin merkkiääni kuten kongin kumahdus tai kellon kilahdus. Mutta se tapahtuu hiljaa, ja sydämen omistaja melkein toivoo, että siihen liittyisi meteliä, joka veisi huomion pois kivusta." Joskus rakkaus on näkymätöntä. Pitää vain uskaltaa uskoa.