Pvm: 8.12.2011
Arvosana: 8
Kiertelin viime viikonloppuna kirjastossa ja huomasin uutuuskirjojen joukossa tämän Lauren Weisbergerin uusimman. Minulla on kirjahyllyssäni nuo kirjailijan aiemmat teokset ja olin kyllä huomannut, että häneltä on ilmestynyt uusi kirja. Olin lukenut jostain lyhyen esittelynkin, mutta se vaikutti niin samalta kuin nuo aiemmat, että jätin ostamatta. Kun kirja sitten kirjastossa odotti siinä lukijaansa, päätin ottaa sen mukaani ja antaa mahdollisuuden muuttaa skeptiset odotukseni. Aiempien lukukokemusten ja takakannen tekstin perusteella ajattelin nimittäin, että Weisbergerin kirjoissa toistuu aina sama tematiikka, puitteet vaan vaihtuvat. Mutta muistin myös, että kirjat ovat olleet viihdyttäviä ja kerronta eläväistä ja mukaansatempaavaa. Ja sitä nyt kaipasin kaikkein eniten, jotain viihdyttävää.
Kirja kertoo newyorkilaisesta Brookesta ja tämän miehestä Julianista. Brooke tekee kahta työtä ravitsemusterapeuttina miehensä Julianin keskittyessä ensimmäisen levynsä tekoon. Brooke ja Julian ovat tavanneet musiikin kautta Julianin esiintyessä jossain New Yorkin pikkukuppilassa. Brooke uskoo Julianin musiikkiin ja tukee miestään tämän pyrkimyksissä tehdä musiikista itselleen kannattava ammatti. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä näin käykin, Julian tapaa oikeita ihmisiä ja on oikeissa paikoissa oikeaan aikaan ja hänen musiikkinsa lumoaa kuulijat. Pian Brooke huomaa viettävänsä raskaiden työpäivien jälkeisiä yksinäisiä iltoja ja öitä Julianin kiertäessä milloin missäkin tilaisuudessa ympäri Yhdysvaltoja. Brooke on miehestään ylpeä, mutta kumpikaan heistä ei ole varautunut julkisuuden ja menestuksen tuomaan julkisuuteen, joka koettelee Brooken ja Julianin suhdetta kovalla kädellä. Kenen pitäisi muuttua, mistä lupua, mitä uhrata. Edessä on vaikeita valintoja.
Mitäpä siitä sitten sanoisi? Ei tämä nyt niin kauhean uskottava minusta ollut, mutta loppujen lopuksi ihan viihdyttävä kyllä. En väitä tuntevani ravitsemusterapeutin työtä täydellisesti, mutta jotenkin juuri tuohon Brooksen työhön liittyvät jutut tuntuivat niin väkisin tehdyiltä ja jollain tapaa liikakorostetuilta. Tarkoitus oli tuoda esille ristiriita mihen ja naisen uran, musiikkimaailman ja julkisuuden sekä pienen ihmisen auttamiseen liittyvien ammatillisten asioiden välillä. Aina Brooken suhtautumista ei oikein tajunnut, mutta kaipa se on inhimillistä tuntea itsensä aika kokonaisvaltaisesti uhatuksi, jos itselle tärkeitä asioita vähääkään vähätellään tai omia valintoja kyseenalaistetaan. Sellaiset kompromissiratkaisut pitäisi keksiä itse, jotta niitä ei kokisi jollain tapaa uhkana. Kirjan puolivälissä oli jakso, joka oli aika tylsä ja polki paikallaan samaa toistaen: Julian on taas pois kotoa, olen yksin, voi, voi, kun se ei ole edes soittanut kahteen päivään. Onneksi sitten alkoi tapahtuakin jotain ja kirjan luki vauhdilla loppuun.
Oliko tämä sitten toistoa? Edellisen Weisbergerin kirjan lukemisesta on jo jonkin aikaa enkä itseasiassa kokenut niin vahvaa toisinnon tunnetta kuin muistan aiemmin kokeneeni. Glamourin kulisseja kirjailija osaa kyllä kuvata, luoda eläviä kuvia ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kuvaukset kolmekymppisen, tavallisen kaupunkilaisnaisen ajatuksista ja tuntemuksista ovat ajoittain hyvinkin eläviä, uskottavia ja koskettavia. Ihmekös tuo, kun kirjailija itsekin kuuluu tähän ryhmään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti