keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Diana Gabaldon: Lordi John ja veitsenterän veljeskunta

Pvm: 17.3.2010
Arvosana: 7

"On vuosi 1758, ja Britannia varustautuu sotaan Preusia vastaan. Lontoossa lordi John Greyllä riittää pähkäiltävää: Hänen edesmenneen isänsä päiväkirjan sivuja on alkanut yllättäen ilmestyä päivänvaloon. Kuolikojakobiitiksi syytetty isä sittenkään oman käden kautta? Lordi John alkaa selvittää menneisyyteen kietoutuvaa mysteeriä, joka johtaa hänet Lontoon seurapiirien eleganssista hämärille sivukujille. Kuvioita mutkistaa uusi velipuoli Percival Wainwright, joka herättää hänessä muitakin kuin veljellisiä tunteita. Seikkailun tiimellyksessä lordi John joutuu tekemään vaikeita valintoja. Kuinka paljon hän on valmis uhraamaan perheen kunnian tähden?" Tämä takakannen teksti yhdistettynä kannen kuvaan kauniista neidosta takanaan häämöttävän linnan kera nosti mieleeni odotuksen jostain aivan muusta kuin mitä loppujen lopuksi luin.

Lordi John tosiaan on tarinan päähenkilö, mutta kuvaukset seurapiirien eleganssista ovat melko vähäiset eivätkä säväytä. Muutoinkin kuvaileva kerronta on melko pinnallista, toki mielikuvat tilanteista ja paikoista saa kyllä luotua. Vaikka takakansitekstissä puhuttiinkin lordin muistakin kuin veljellisistä tunteista velipuoltaan kohtaan, ihan tällaisia romanttisia tilanteita ja kuvauksia en odottanut, mitä tarinan myötä kehittyi. Tuo otsikon "veitsenterän veljeskunta" jäi ainakin minulle mysteeriksi. Salaliittoja, ryhmittymiä ja poliittista juonittelua oli ja mysteerin selvittelyä sinänsä oli ihan mielenkiintoista seurata, vaikkakin se suurimmaksi osaksi tuntui olevan juonessa vain taustalla. Enpä ihan ensimmäisenä kirjana kaverille suosittelisi.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Siri Hustvedt: Lumous

Pvm: 26.1.2010
Arvosana: 8

BookAvenuen tuoreimmassa klubilehdessä tämä kirja on ryhmässä "Romaaneja rakkaudesta ja elämästä" ja siitä sanotaan: "taitellisesti amerikkalaisittain". Aika erikoinen teos tämä rakkauskirjaksi on, elämästä ja ihmissuhteista siinä sen sijaan kyllä kirjoitetaan.

Lily Dahl, kirjan päähenkilö, elää aikuisuuden kynnyksellä varsin uneliaassa pikkukaupungissa, työskentelee kahvilassa ja haaveilee näyttelijän urasta. Ikkunastaan Lily tarkkailee kiinnostuneena, lumoutuneena vastapäiseen hotelliin muuttanutta salaperäistä taiteilijaa ja päättää tutustua tähän paremmin. Unelias pikkukaupunki on täynnä huhuja ja arvoituksia, jotka samalla houkuttavat ja ruokkivat Lilyn mielikuvitusta ja uteliaisuutta. Ystävystyminen naapurihuoneen iäkkään Mabelin kanssa tuo Lilyn elämään myös rikkaan ja ainutlaatuisen ihmissuhteen. Lilyn ja taiteilija Edward Shapiron suhde on eroottinen ja intohimoinen, mutta tätä merkittävämmäksi nousevat kuitenkin mielestäni Lilyn ja erikoisen Martin väliset jännitteet. Martin leijuu jossain omissa maailmoissaan ja katsoo maailmaa ihan omasta näkökulmastaan. Autisti, tulee jostain kumman syystä ensimmäisenä mieleen. Lopussa tuo jännite purkautuu varsin traagisella tavalla.

Etenkin tuon Martinin henkilöhahmo on kiinnostavasti luotu kaikkine omituisuuksineen. Muutenkin henkilöhahmot ovat varsin erilaisia ja mielenkiintoisia ja kaikista tulee hyvin elävä kuva. Alun tunnelma on varsin unelias ja mieleen piirtyy hieman kellertävä, vanha kuva amerikkalaisesta pikkukaupungista. Kerronta on kuitenkin etenevää ja eläväistä ja juoni tiivistyy mukavasti loppua kohti. Odotin kyllä loppuun asti, että mikä se lumous oikein on, mutta kai se sitten oli tuo salaperäinen taiteilija. Jotenkin tuo suhde oli kuitenkin latteampi ja arkisempi kuin olin odottanut eikä se minulle ainakaan näyttäytynyt mitenkään erikoisen taianomaisena.

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Ian McEvan: Sovitus

Pvm: 8.1.2010
Arvosana:8

"Riipaiseva rakkaustarina ja elämän sattumanvaraisuuden tumma kuvaus - jännittävä kuin trilleri", sanotaan kirjan takakannessa. Kirjasta on tehty elokuva, jota en ole nähnyt, ja tarina oli kyllä hyvin elokuvamainen, jopa niin selvästi, että välillä ärsytti.

Tarinassa on neljä osaa, joista 3 sijoittuu toisen maailmansodan alkuvuosiin ja viimeinen vuoteen 1999. Ensimmäisessä, pisimmässä, osassa pohjustetaan ja rakennetaan pitkään ja huolella, lähes piinaten sitä kaiken muuttavaa käännekohtaa, jolle juoni perustuu. Rikosta, johon viitataan ennen sen tapahtumista moneen kertaan ja ikäänkuin selitellään siihen johtaneita olosuhteita, joista tärkeimpänä villin haihattelevissa mielikuvitusmaailmoissa elävän murrosikäisen tytön mieli. Ne mielenliikkeiden maalailevat kuvaukset olivat liian pitkiä, asia olisi tullut selväksi vähemmälläkin. Tai ainakin omaan makuuni olisi istunut napakampi ja eteenpäin menevämpi kerronta. Toki tällä luodaan piinaavaa tunnelmaa, mutta minä ainakin lipsahdin tuosta otteesta pahasti ja hieman tylsistyin.

Toisessa osassa hypätään huono-onnisen ja epäoikeudenmukaisen rangaistuksen kohteeksi joutuneen nuorukaisen matkassa keskelle sotatannerta. Ei, sotakuvaukset eivät ole tämän ylieläytyvän lukijan juttu ja siksi useat sivut menivät silmäillen läpi. Samoin sotasairaalakuvaukset. Kolmannessa osassa nimittäin siirrytään taas tuon nyt jo nuoreksi naiseksi kasvaneen haihattelijan elämään, jossa syyllisyys kalvaa. Omat ja perheen asettamat tulevaisuudensuunnitelmat hylkäämällä ja perheeseen etäisyyttä ottamalla päähenkilö Briony yrittää sovittaa tekojaan, sanojaan.

Viimeinen osa on tämän kirjan helmi ja paljastaa loistavasti rakennetun kehyksen. Kirjaa voisi luulla omaelämänkerraksi. Kirjailija onkin luonut henkilön, jonka äänellä puhuu ja kirjoittaa tämän tarinaa. Mitä traagiselle rakkaustarinalle loppujen lopuksi kävi, kysymys jätetään loppujen lopuksi auki. Aivan loistavaa ja niin uskottavaa!

Cecelia Ahern: The Gift

Pvm: 4.1.2010
Arvosana: 8½

Jouluaamuna poika heittää kalkkunan sisään ikkunasta. Poika pidätetään ja kuulusteluhuoneessa poliisi alkaa kertoa tälle niskoittelevalle teinipojalle tarinaa. Tarinaa Lou Suffernista, miehestä, jolle raha, status, maine ja menestys olivat pääasia. Miehestä, jonka elämä pyöri kiireen ja velvollisuuksien ympärillä; isästä, jonka elämää hallitsi työ. Eräänä aamuna Lou päästää huomaamattaan elämäänsä kodittoman miehen, Gabrielin, Gaben. Hiljalleen Gabe alkaa toimia Loun peilinä tämän omaan elämään. Lou on pohjimmiltaan hyvä mies, vaikka sitä on äärimmäisen vaikea löytää tuon röyhkeän, ahneen ja itsekkään kuoren alta. Gabe antaa Loulle arvokkaan lahjan, ajan, minkä avulla Lou saa tilaisuuden osoittaa, millainen mies hän oikeasti on.

Tarina kertoo loppujen lopuksi ajasta ja valinnoista. Aikaa ei voi hallita, se kuluu koko ajan ja on kiinni omista valinnoistamme ja arvoistamme, miten käytettävissä olevan ajan käytämme. Ja mikä se sitten on tärkeää? Mitä valintoja teemme? Pistää ajattelemaan. Tarinan loppu on melko arvattava, mutta silti surullinen ja liikuttava. Gaben henkilöllisyyden arvasi melko varhain, mutta uskonnolliseksi tarinaa ei voi kuitenkaan sanoa millään muotoa. Sen sijaan inhimilliseksi ja herkäksi kylläkin. Mukavasti kirjoitettu, eteenpäin kulkeva, helppo tarina, jota on mukava näin lomalla lukea.

tiistai 3. marraskuuta 2009

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Pvm: 25.10.2009
Arvosana: 8

Erikoinen. Niin kuvaisin tätä kirjaa. Alkuun esitellään henkilöitä, heidän elämäänsä ja historiaansa. Päähenkilö David Martínin elämän alku on ollut varsin traaginen, mutta valoa alkaa näkyä, kun hänen suuri haaveensa, päästä kirjoittamaan ja saada tekstit julkaistuiksi, alkaa toteutua. Ensin lehdessä, sitten peitenimellä kiskurikustantajalle. Salaperäinen pariisilaiskustantaja Andreas Corelli pyytää Davidia useaan otteeseen ottamaan vastaan tilaustyön, josta lupaa Davidille rahaa ja kuolemattomuutta, kirjaimellisesti. Onko tuo synkkä ja salaperäinen kustantaja paholainen vai enkeli, sitä miettii niin David kuin lukijakin tarinan edetessä. Epätoivoissaan David hyväksyy tarjouksen ja sukeltaa syvälle mitä oudoimpiin ja synkempiin tapahtumiin.

Tarinaan liittyy myös onneton rakkaustarina sekä Davidin tukipilari kirjakauppias Sempre. Unohdettujen kirjojen hautausmaa on mukana, mutta sen ihmeellisyys ei aukea ollenkaan niin kuin markkinoinnin perusteella odotin. Unohdettujen kirjojen hautausmaa liittyy Zafón edelliseen teokseen, Tuulen varjo, jota siis en ole lukenut. Ehkä tämän takia tämä hautausmaa ei minulle auennut niin erityisen ihmeellisenä kuin olisin odottanut. Niin ja olennaisena osana kirjassa on lopun myös varsin dekkarimainen petos, jota leimaa äärimmäinen hulluus. Mikä rooli tässä on erikoisella kustantajalla, jää vaan arvailujen varaan.

Jälkeenpäin jäi sekava ja pirstaleinen olo. Alku oli hyvin erilainen tyyliltään kuin loppu, kirjaan oli jotenkin ahdettu tyyliltään kaikkea ja sitä on todella vaikea luokitella ja "genrettää". Odotin ihan jotain muuta ("lumoava kirjallinen mysteeri" lukee takakannessa), kun mitä se loppujen lopuksi oli ("paha sisarpuoli" jo raottaa jotain). Puolen välin jälkeen oli kuitenkin luettava vauhdilla loppuun, sillä pitihän se saada tietää, mihin tämä hulluus johtaa ja mihin päättyy. Oliko se hyvä? Oli se ihan hyvä, mutta erikoinen.

torstai 17. syyskuuta 2009

Sophie Kinsella: Himoshoppaajan salaiset unelmat

Pvm: 16.9.2009
Arvosana: 6

Becky Bloomwood, nuori kakkosluokan taloustoimittaja kakkosluokan talouslehdessä, shoppailee ilokseen, hukuttaakseen huolensa ja surunsa ja ihan vaan muuten vaan. Jo kirjan alussa Becky saa karhukirjeitä luottoyhtiöiltä ja pankilta. Becky elää reilusti yli varojensa, mutta tahti vaan kiihtyy ja tilanne kriisiytyy pahemman kerran, niin raha-asioiden, työelämän kuin ihmissuhteidenkin osalta. Irtiotto, loistava oivallus, mahtava onnistuminen ja ihana mies: elokuvamainen loppu.

Viimeiset 40 sivua oli ihan ok luettavaa, joskin hyvin, hyvin ennalta-arvattavaa ja kliseistä, mutta tähän genreen kyllä sopivaa. Kaikki muu oli lähinnä ärsyttävää ja itseään toistavaa. Päähenkilö Becky oli ihan käsittämätön hörhö, ei juurikaan edes hauska, lähinnä säälittävä, ärsyttävä, valehteleva pintaliitäjä. Ei kyllä edes kevyenä lomalukemisena ollut makuuni. Mutta tulipahan luettua tämäkin.

torstai 10. syyskuuta 2009

Joanne Harris: Sarkaa ja samettia

Pvm: 5.8.2009
Arvosana: 8

Useamman kerran kirjaa lukiessani totesin itsekseni ja muillekin, että onpa outo/ erikoinen kirja. Ennemmin olisin luullut lukevani esim. Umberto Ecoa kuin Joanne Harrisia, mutta loppu oli juuri niin hyvä kuin olen Harrisilta oppinut odottamaankin, esim. Herrasmiehiä ja huijareita perusteella. Ja kyllä ne loitsut, "hus hus, pois", oli ihan tuttua Harrisia :)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Pyhän Meren Marian luostariin, jonka elämää uusi lapsiabbedissa Isabella rippi-isänsä isä Colombinin kanssa sekoittaa. Kirjan varsinainen päähenkilö on Juliette, entinen teatteriseurueen näyttelijä ja trapetsitaiteilija, nykyinen sisar Auguste. Juliette on löytänyt lapsen saatuaan luostarista turvapaikan, jossa on saanut elää rauhallista elämää yrttituntemustaan hyödyntäen. Suurin osa tarinasta kerrotaan hänen äänellään. Toisena päähenkilönä on Guy LeMerle, näyttelijä ja huijari, joka on valmistellut suurta kostonäytelmää isä Colombinin roolissa ja joka saa äänensä myös tarinan kertojana. Isä Colombin laittaa Isabellan kanssa löyhän kurin luostarin Herran nuhteseen ja ajaa sisaret, ja etenkin Julietten, ahtaalle. Juliettelta ja LeMerleltä kun löytyy yhteinen menneisyys...

Harrisin kerronnassa pidän siitä, että henkilöt ovat monitahoisia ja varsin inhimillisiä. Ei ole yksiselitteisesti hyvien ja pahojen kategorioita, vaan on paljon harmaan eri sävyjä. Siksi ei oikein voi asettua jonkun puolelle ja joitain vastaan, niin kuin monissa tarinoissa, sillä ei oikein tiedä, mitä henkilöistä ja heidän teoistaan aina ajattelisi. Kirja oli aivan erilainen, mitä odotin ja välillä ehkä vähän tökki, mutta kokonaisuudessaan ihan hyvä. Loppu oli taas mielenkiintoinen.