torstai 24. toukokuuta 2012

Stephenie Meyer: Breaking dawn

Pvm: 24.5.2012
Arvosana: 9

Tämä Twilight sagan viimeinen osa oli jäänyt minulta lukematta, sillä tympäännyin tiettyyn junnaamiseen ja toistoon toiseksi viimeisen osan luettuani. Katsoin tässä keväällä ensimmäistä kertaa Twilight elokuvat, Braking dawnia lukuunottamatta, ja ne palauttivat mieliini tuon Meyerin luoman maailman, joka kaikesta huolimatta oli hyvin kiehtova. Päätin siis tarttua tuohon viimeiseen opukseen ja uppouduin taas toviksi syvälle Bellan, Edvardin ja Jacobin ihmeelliseen maailmaan.

Harvoin käy niin, että elokuva olisi parempi kuin kirja, mutta Breaking dawnia lukiessani en voinut välttyä toivomasta, että näkisinkin elokuvana vain olennaisen, etenkin alussa, ja voisin välttyä Bellan kuolettavan tylsiltä ja pitkiltä pohdinnoilta ja marttyyrivellomisilta. Kirjan voisi jakaa kolmeen osaan, joista ensimmäinen oli varsin tylsää hempeilyä, epäröintiä ja vatvomista, vaikka kivat häät olikin. Ja häämatkallekin päästiin. Toisessa alettiin sitten päästä asiaan ja mielenkiinto pysyi yllä ja kasvoi niin, että viitsi jatkaa lukemista. VampyyriBella osoittautui paljon mielenkiintoisemmaksi tyypiksi kuin ihmisBella, joka oli kaikessa vaatimattomuudessaan ja epävarmuudessaan niin rasittava tyyppi kuin olla ja voi. Ja tietysti Reneesmeen ainutlaatuisuus toi oman kivan lisänsä kokonaisuuteen. Viimeisessä osassa päästiin sitten siihen jokaisen kirjan pakolliseen toimintakohtaukseen, tällä kertaa välienselvittelyä Volturien kanssa. Loppu oli todella kutkuttava ja sitä kohden mentiin sopivalla vauhdilla ja intensiteetillä ja sen halusi ahmia samalla sillä nautiskellen. Hyvin laadittu loppuosa jätti koko kirjasta hyvin fiiliksen. Vaikka tosin tietyt, tahattomat tai tahalliset, piilomerkitykset ärsyttävätkin ja jostain syytä minun silmilleni näistä kirjoista nousevat, mutta ei jakseta tarttua niihin nyt, tarina tarinana, ei jaksa ylianalysoida.

torstai 26. tammikuuta 2012

Kathryn Stockett: Piiat

Pvm: 26.1.2012
Arvosana: 10

Piiat tarttui mukaani ihan ex tempore lentokentältä varalukemiseksi. Olin kyllä lukenut tästä kirjasta hyviä arvosteluja, mutta en kuitenkaan ollut ottanut sitä lukulistalleni. Onneksi kuitenkin luin! Tosi viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu, erilainen ja hyvin ihmisläheinen aihe.

Kirja sijoittuu 60-luvun Mississipiin, jossa mustat naiset työskentelevät valkoisissa perheissä kotiapulaisina. Rotuerottelun vastustus on alkanut hiljalleen nostaa päätään, mutta syvässä etelässä noita ajatuksia ei katsota hyvällä. Mustilla on oltava oma paikkansa, jonka valkoiset määrittelevät. 23-vuotias miss Skeeter elää hieman erilaista elämää kuin monet perhellistyneet ikätoverinsa. Skeeter alkaa myös nähdä asioita hieman eri näkökulmasta, nähdä ihmisiä ympärillään. Skeeter päättää tarttua hyvin vaaralliseen aiheeseen ja kirjoittaa haastatteluihin perustuvan kirjan kotiapulaisten työstä valkoisissa perheissä, kotiapulaisten näkökulmasta. Matka on pitkä, kivinen ja varallinen, mutta rohkeat naiset haluavat vaikuttaa. He haluavat muutosta. Samassa myös jotkut raja-aidat kaatuvat ja ihminen kohtaa ihmisen.

Kirja saa hymyilemään, nauramaan, itkemään, ihmettelemään ja järkyttymään. Järkyttymään etenkin siitä, että se kaikki raakuus on joskus ollut totta, eikä siitä edes ole kovin kauaa. Ei toki meillä, mutta yhdessä niin sivistyneeksi ja edistykselliseksi itseään pitävässä länsimaassa. Ja kyllähän niitä hyvin hyvin synkkiä ja pimeitä asenteita on ollut meilläkin, ja on edelleen, erilaisuutta kohtaan. Kirja ei kuitenkaan missään nimessä ole synkkä vaan hersyvän hauska kokoelma pieniä arjen iloja ja sattumuksia, tarinoita ihmissuhteista.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Kate Mosse: Labyrintti

Pvm: 4.1.2012
Arvosana: 7½

Kate Mossen Kryptan innoittamana otin tämän Mossen toisen tiiliskiven (652s) mukaan lomalukemiseksi. Valitettavasti se ei imaissut minua mukaansa niin kuin olin odottanut ja pitkän matkaa lukeminen oli varsin hidasta ja takkuista.

Heinäkuussa 2005 Alice Tanner osallistuu vapaaehtoisena arkeologisille kaivauksille Pyrenneiden vuoristossa. Viimeisenä päivänään Alice löytää vanhan soljen sekä kivenmurikan takaa erikoisen luolan. Luolassa Alice kokee jotain hyvin kummallista, kaikuja kaukaa menneisyydestä. Tahtomattaan Alice on tullut raottaneeksi menneisyyden verhoa ja nyt tuo menneisyys vaatii selvitystä, oikeutta. Siinä Alice on tietämättään avainroolissa monien muiden yrittäessä hyötyä tilanteesta aivan toisella tavalla.

Heinäkuussa 1209 linnanvouti Pelletierin tytär Alaïs elää elämäänsä Carcassonnen kaupungissa, jossa myös kataarit saavat elää hiljaisen rauhallisesti omaa elämäänsä. Kataareita ei kuitenkaan katsota muualla Ranskaa suopeasti ja Ranskan armeija päättää puhdistaa Etelä-Ranskan näistä vääräuskoisista. Tämän kaiken keskellä Alaïs pääsee osalliseksi isänsä salaisuudesta, osalliseksi velvollisuudesta suojella kirjoja, suojella Graalia. Alaïsin sisko Oriane havittelee myös kirjoja, mutta täysin eri syistä, ja siskoksista tulee toistensa pahimmat viholliset.

En oikein tiedä miksi, mutta en vain syttynyt. Ehkä juuri sillä hetkellä kaipasin jotain suoraviivaisempaa ja nopeampi tempoista. Tässä kesti kauan ennenkuin päästiin oikein asiaan. Lopussa kirja kyllä tempaisi mukaansa, ehkä kun oli se viimeinen neljännes jäljellä. Yksi asia minua kuitenkin häiritsi yli muiden ja jostain syystä jopa ärsytti. "Alicella oli tunne, että hän oli ollut täällä ennenkin." Alice näki näkyjä, kaikuja menneisyydestä, kaikuja omasta kaukaisesta menneisyydestään. Alice oli osa sitä sukupolvien ketjua, joka liitti hänet Alaïsin tarinaan. Okei, idea hyvä, mutta itse tarinaa lukiessa se tuntui jotenkin niin lapselliselta. Jos olisi lukenut tämän ennen Kryptaa, niin ehkä fiilikset olisi ihan toiset. Tiedä häntä.

Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen

Pvm: 1.1.2012
Arvosana: 8½

Ennen joulua kirjastossa kierrellessäni silmiini sattui tämä Moskovan Bolsoi-baletin entisestä tähtiballeriinasta kertova kirja. Takakannen tekstin luettuani kiinnostuin kirjasta siinä määrin, että otin sen mukaan lomalukemiseksi, vaikka muita kirjoja olikin kesken. Kirjan aihepiirin erilaisuus piti minut kiinni kirjassa muiden odotellessa matkalaukussa.

Kirjassa neljä tarinaa kietoutuu yhdeksi. Nina Revskaja on Bostonissa asuva iäkäs Bolsoin baletin entinen tähtitanssija, joka päättää huutokaupata arvokkaan korukokoelmansa. Samalla kipujen riivaama Nina käy tahtomattaan läpi menneisyyttään, jonka muistoista tahtoisi korujen myötä päästä lopullisesti eroon. Lukija pääsee aikamatkalle 1940-50 luvun Neuvosto-Venäjälle, jossa kirjan nuoret taiteilijat joutuvan kohtaamaan Stalinin hirmuhallinnon nurjimmat puolet. Bostonissa Ninan korujen huutokauppaa ryhtyy valmistelemaan kolmekymppinen Drew Brooks, joka myös käy läpi elämänvalintojaan ja etsii elämänsä suuntaa. Tarinaan liittyy vielä viisikymppinen Grigori Solodin, venäläissyntyinen akateemikko, Nina Revskajan miehen, Viktor Jelsinin, runojen tutkija ja kääntäjä. Grigori yrittää selvittää menneisyytensä arvoitusta muutaman kirjeen, valokuvan ja meripihkakaulakorun avulla. Meripihkakaulakoru näyttää kuuluneen Nina Revskajan huutokauppaamaan korusettiin. Miksi se on joutunut siitä erilleen ja voisiko tähtitanssijalla olla vastauksia Grigoria askarruttaviin menneisyyden kysymyksiin?

Kirjassa kiinnostavinta on Ninan menneisyyden tarina. Tarina siitä, miten hänestä tuli kovan työn tuloksena huipputanssija, ihailtu Bolsoin perhonen. Tarina ystävyydestä, rakkaudesta, epäilyistä, petoksesta. Elämä Neuvostoliitossa oli ankeaa taistelua niin fyysisten kuin henkistenkin puitteiden suhteen. Tanssille omistautuneen ja tanssin parissa kasvaneen Ninan silmät alkavat avautua vasta vähitellen ystävien muuttuessa ja kohdatessa käsittämätöntä vääryyttä. Tuon kaiken keskellä alkaa epäillä, onko rakkaus, ystävyyskään vilpitöntä. Keneenkään ei voi luottaa eikä Ninalla ole enää vaihtoehtoja.

Grigorin tarina liittyy Ninan menneisyyteen luontevasti ja tuo tarinaan sen ratkaistavan mysteerin, jota lukijakin luonnollisesti pohdiskelee. Mutta Drew'n vetäminen mukaan tarinaan hänen "henkilökohtaisella" tarinallaan on vähän teennäistä. Se tekee kokonaisuudesta vähän sekavan, vaikka saadaanhan sekin lopulta liitettyä, hyvin hyvin hennosti ja teennäisesti, meripihkakoruihin, tai no meripihkaan ylipäänsä. Tarina olisi ollut paljon jämäkämpi, jopa napakymppi, ilman Drew'n tarinaa.

Kokonaisuutena mielenkiintoinen kirja. Aihepiiriltään kivasti erilainen kuin monet muut viimeaikoina lukemani kirjat. Sujuvasti kirjoitettu, uskottava. Voisin suositella, jos on kiinnostunut Venäjän lähihistoriasta ja venäläisestä kulttuurista.

torstai 8. joulukuuta 2011

Lauren Weisberger: Viime yönä Chateau Marmontissa

Pvm: 8.12.2011
Arvosana: 8

Kiertelin viime viikonloppuna kirjastossa ja huomasin uutuuskirjojen joukossa tämän Lauren Weisbergerin uusimman. Minulla on kirjahyllyssäni nuo kirjailijan aiemmat teokset ja olin kyllä huomannut, että häneltä on ilmestynyt uusi kirja. Olin lukenut jostain lyhyen esittelynkin, mutta se vaikutti niin samalta kuin nuo aiemmat, että jätin ostamatta. Kun kirja sitten kirjastossa odotti siinä lukijaansa, päätin ottaa sen mukaani ja antaa mahdollisuuden muuttaa skeptiset odotukseni. Aiempien lukukokemusten ja takakannen tekstin perusteella ajattelin nimittäin, että Weisbergerin kirjoissa toistuu aina sama tematiikka, puitteet vaan vaihtuvat. Mutta muistin myös, että kirjat ovat olleet viihdyttäviä ja kerronta eläväistä ja mukaansatempaavaa. Ja sitä nyt kaipasin kaikkein eniten, jotain viihdyttävää.

Kirja kertoo newyorkilaisesta Brookesta ja tämän miehestä Julianista. Brooke tekee kahta työtä ravitsemusterapeuttina miehensä Julianin keskittyessä ensimmäisen levynsä tekoon. Brooke ja Julian ovat tavanneet musiikin kautta Julianin esiintyessä jossain New Yorkin pikkukuppilassa. Brooke uskoo Julianin musiikkiin ja tukee miestään tämän pyrkimyksissä tehdä musiikista itselleen kannattava ammatti. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä näin käykin, Julian tapaa oikeita ihmisiä ja on oikeissa paikoissa oikeaan aikaan ja hänen musiikkinsa lumoaa kuulijat. Pian Brooke huomaa viettävänsä raskaiden työpäivien jälkeisiä yksinäisiä iltoja ja öitä Julianin kiertäessä milloin missäkin tilaisuudessa ympäri Yhdysvaltoja. Brooke on miehestään ylpeä, mutta kumpikaan heistä ei ole varautunut julkisuuden ja menestuksen tuomaan julkisuuteen, joka koettelee Brooken ja Julianin suhdetta kovalla kädellä. Kenen pitäisi muuttua, mistä lupua, mitä uhrata. Edessä on vaikeita valintoja.

Mitäpä siitä sitten sanoisi? Ei tämä nyt niin kauhean uskottava minusta ollut, mutta loppujen lopuksi ihan viihdyttävä kyllä. En väitä tuntevani ravitsemusterapeutin työtä täydellisesti, mutta jotenkin juuri tuohon Brooksen työhön liittyvät jutut tuntuivat niin väkisin tehdyiltä ja jollain tapaa liikakorostetuilta. Tarkoitus oli tuoda esille ristiriita mihen ja naisen uran, musiikkimaailman ja julkisuuden sekä pienen ihmisen auttamiseen liittyvien ammatillisten asioiden välillä. Aina Brooken suhtautumista ei oikein tajunnut, mutta kaipa se on inhimillistä tuntea itsensä aika kokonaisvaltaisesti uhatuksi, jos itselle tärkeitä asioita vähääkään vähätellään tai omia valintoja kyseenalaistetaan. Sellaiset kompromissiratkaisut pitäisi keksiä itse, jotta niitä ei kokisi jollain tapaa uhkana. Kirjan puolivälissä oli jakso, joka oli aika tylsä ja polki paikallaan samaa toistaen: Julian on taas pois kotoa, olen yksin, voi, voi, kun se ei ole edes soittanut kahteen päivään. Onneksi sitten alkoi tapahtuakin jotain ja kirjan luki vauhdilla loppuun.

Oliko tämä sitten toistoa? Edellisen Weisbergerin kirjan lukemisesta on jo jonkin aikaa enkä itseasiassa kokenut niin vahvaa toisinnon tunnetta kuin muistan aiemmin kokeneeni. Glamourin kulisseja kirjailija osaa kyllä kuvata, luoda eläviä kuvia ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kuvaukset kolmekymppisen, tavallisen kaupunkilaisnaisen ajatuksista ja tuntemuksista ovat ajoittain hyvinkin eläviä, uskottavia ja koskettavia. Ihmekös tuo, kun kirjailija itsekin kuuluu tähän ryhmään.

torstai 1. joulukuuta 2011

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat

Pvm: 1.12.2011
Arvosana: 6

Ajatus kotimaisesta taidedekkarista innosti tarttumaan tähän kirjaan. "Stewen tuo mystiikan ja menneiden aikojen salaseurat elävästi nykypäivään. Leonardo da Vincin ja muiden renessanssitaiteilijoiden salaperäisyyden verho kietoo sisäänsä syksyisen Helsingin ja sen tuulissa syvästi tuntevat henkilöhahmot." Näillä kirjan takakannen luomilla odotuksilla lähdin siis lukemaan.

Kirja sijoittuu taidehistorian maailmaan. Museossa työskentelevä Miriam löytää museon varastosta unohdetun taulun, josta Miriam haluaa ottaa selvää. Museon johtaja Dora ei vaikuta kovin innostuneelta selvittelemään tauluun liittyviä tietoja, joten Miriam kääntyy taidehistorioitsijana työskentelevän ystäväsä Iiriksen puoleen. Kuvioon ilmestyy myös hurmaava taidehuutokauppakamarin asiantuntija Nicholas Hill, joka vaikuttaa kiinnostuneelta sekä maalauksesta että Iiriksestä. Toisaalla Matts Ingvall on joutunut pulaan John Windin vaatiessa tältä kyseenalaista palvelusta. Matts ja tämän ystävä Liisa yrittävät selvittää, minkä salaisuuden Windin havittelema kirje oikein kätkee sisäänsä. Sekä kirjeellä että taululla on oma roolinsa kokonaisuudessa, joka alkaa hiljalleen hahmottua.

Olipas sekavaa. Piti oikein pinnistellä, kun mietti, mikä kirjan kokonaisuus oikeastaan olikaan. Kirjasta jäi mieleen palasia sieltä täältä, mutta kokonaisuus jäi jotenkin irralliseksi ja pinnalliseksi. Ehkä ongelma oli melko köykäisessä kerronnassa, joka jätti tarinan lukijalle jotenkin ulkokohtaiseksi, ei oikein missään kohtaan päästänyt sisäänsä ja temmannut mukaansa. Vaikka kirjailija kyllä yritti rakentaa elävää kaupunkikuvaa, kohtaamisia ja mystiikkaa, sen huomasi, mutta se ei vaan nyt oikein onnistunut. Ehkä vähän huono kohta lukea ja arvostella tämä kirja, kun mielessä on vielä niin tuoreena tuo Záfonin loistavan tunnelmoiva kerronta. Kirjassa oli paljon taidehistoriaan ja filosofiaan liittyviä kohtia, ihan kuin olisi lukenut jotain tietoiskuja, ja minulta ne menivät ihan ohi. Ei ole tosiaan minun ominta aluettani enkä siksi osaanut liittää niitä mihinkään ja siksikin ne jäivät niin irrallisiksi osiksi tarinan lomassa. Leonardoon liittyvä salaisuuksien verho oli kirjassa läsnä hyvin vahvasti, paljon enemmän kuin odotin, ja täytyy sanoa, että se kyllä vähän kyllästytti. Jossain vaiheessa jo mietin, että viitsinkö lukea kirjan loppuun, mutta melko ohuena kirjana (266s) se meni tässä sellaisena välipalana. Ei kirja täydellinen floppi ollut, mutta vähän harrastelijakirjalta se valitettavasti vaan vaikutti.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Pvm: 20.11.2011
Arvosana: 8½

Kaksi vuotta sitten luin Tuulen varjon pahaksi sisarpuoleksi tituleeratun Enkelipelin. Se jäi jostain syystä varsin vahvasti mieleeni ja halusin tutustua myös tähän Enkelipeliä edeltäneeseen, kehuttuun teokseen. Kirja sopikin hyvin tähän pimeän syksyn tunnelmaan ja oli mukaansatempaavaa luetavaa. Enkelipelin karmivat tunnelmat mielessäni odotin koko ajan pahinta ja jännitin päähenkilöiden puolesta, mutta tämä kirja päästi niin kirjan henkilöt kuin lukijansakin hieman helpommalla.

Kirja sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Barcelonaan. Päähenkilö on Daniel Sempere, joka pääsee isänsä kanssa käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Sieltä Daniel saa valita minkä tahansa kirjan ikinä tahtookin, vai valitseeko kirja sittenkin lukijansa. Daniel ja Julián Caraxin Tuulen varjo kohtaavat tuolla lukuisten unohdettujen ja sinne pelastettujen kirjojen labyrintissa. Kirja lumoaa nuoren Danielin ja hän tahtoo selvittää Julián Caraxin tarinan, kuka tämä oli ja mitä hänelle tapahtui. Etsiessään tiedon murusia Juliánista tämän mystisen kirjailijan elämäntapahtumat tuntuvat toistuvan pelottavan samankaltaisina Danielin omassa elämässä. Lisäksi Daniel tuntuu sohaisevan erikoisen ystävänsä ja isänsä kirjakauppaan kadulta pestatun Fermín Romero de Torresin kanssa johonkin sellaiseen, joka olisi ollut parempi jättää rauhaan.

Usvainen ja salaperäinen, alkuun rauhallinen ja lopussa hengästyttävä, sitä oli Tuulen varjo. Alku ei temmannut mukaansa, tunnelma jäi jotenkin etäiseksi seurattaessa nuoren pojan toivotonta rakkautta saavuttamattomaan Claraan. Mutta kun Daniel alkoi päästä Julián Caraxin tarinan jäljille, tunnelma tiivistyi ja lukija tempautui täysin tarinan vietäväksi. Jännitystä kevensi tietty kiva huumori, jonka Fermínin hahmo toi mukanaan. Mielipuolinen komissaario Fumero sen sijaan nostatti niskakarvat pystyyn ja toi tarinaan sen todellisen pahiksen. Tarinassa oli hienoa se, miten se kietoi tarinan nykyhetken ja menneisyyden toisiinsa. Vanhat kaverukset, mitä heille oli tapahtunut ja miten se näkyi heidän nykyisyydessään. Ja nuo jo Enkelipelistä mieleenjääneet kaupunkikuvaukset vahvistivat yhä vain sitä tunnetta, että tuohon kaupunkiin pitää joskus päästä ihan oikeasti tutustumaan. Varo siis Barcelona, tulen kovin odotuksin ;)