Arvosana: 9 ½
Päivämäärä: 22.6.2012
Pidin kovasti Sansomin romaanista Luostarin varjot ja kun huomasin, että kyttyräselkäinen asianajana Matthew Shardlake jatkaa mysteerien selvittelyä tässä uudessa romaanissa, halusin saada sen oitis luettavakseni. Ja täytyy sanoa, että viihdyin Shardlaken matkassa taas vallan mainiosti.
1540-luvun Lontoossa käydään edelleen armotonta asemasotaa paavinuskoisten ja reformisten välillä. Shardlake on saanut vakavan kolauksen sinisilmäiselle reformin uskolleen ja on nyt jokseenkin välinpitämättömässä tai hieman jopa kyynisessä tilassa uskonasioiden suhteen. Mutta Shardlake ei pääse välttymään tältä asemasodalta kuningas Henrik VIII ollessa tyytymätön avioliittoonsa ja halutessa uuden vaimon. Reformismin uudistusten toimeenpanija, Thomas Cromwell, on pahassa pulassa yrittäessään pitää kuninkaan tyytyväisenä taatakseen oman asemansa säilymisen. Cromwellilla on taas käyttöä luotettavalle ja älykkäälle asianajajalle ja hän pestaa Shardlaken palvelukseensa selvittämään kadonneen kreikkalaisen tulen arvoitusta. Mustan tulen, jonka tuhovoiman tulisi häikäistä kuningas ja pitää Cromwell suosiossa. Matthew saa apurikseen Jack Barakin, jonka kanssa hänellä on 14 päivää aikaa selvittää mustan tulen arvoitus.
Cromwellin toimeksiantoa toteuttaessaan Matthew yrittää myös selvittää vanhan tuttavansa sukulaistytön, Elizabethin, murhasyytettä. Tämä toinen, hyvin omituinen ja mutkikas tapaus rikastuttaa tarinaa ja tuo siihen lisäsäikeen, joka on hyvin mielenkiintoinen. Se ei sinällään liity millään tavalla mustaan tulee, mutta se tuo sekä Shardlakesta että Barakista esille sellaisia puolia, jotka syventävät ja rikastuttavat näitä mainioita henkilöhahmoja.
Tarina on hyvä ja mielenkiintoinen. Kerronta on eläväistä ja se luo hyvin uskottavan ajankuvan. Aika on raaka ja verinen, sitä ei peitellä, mutta julmuuksia ja epäoikeudenmukaisuutta ei kauhistella vaan ne lähinnä todetaan. Luostarin varjoissa pidin tarinan monitahoisuudesta. Myöskään tässä ei sorruta yksinkertaisuuksiin, mikään ei ole niin mustavalkoista kuin aluksi voisi ajatella. Erityisesti pidin loppuratkaisusta, joka ei tarjoa selkeää eikä helppoa ratkaisua kummallekaan osapuolelle.
tiistai 26. kesäkuuta 2012
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
Anna Godbersen: Hehkua
Pvm: 5.6.2012
Arvosana: 9
Tarina 1900-luvun taitteen Manhattanin seurapiireistä saa päätöksensä tässä sarjan neljännessä osassa Hehkua. Räväkkä Diana Holland on lähtenyt maailmalle etsimään sotilaaksi värväytynyttä rakastaan, Henry Schoonmakeria. Elizabeth Cairns, ent. Keller, os. Holland, sen sijaan yrittää sopeutua kulissiavioliittoonsa perhetuttava Snowden kanssa alati kasvavan mahansa kanssa. Penelope Schoonmaker taas pyrkii säväyttämään seurapiirejä valeraskautensa valekeskenmenon aiheuttaman pakollisen hiljaiselon jälkeen ja löytääkin pian tiensä Manhattanilla vierailevan Baijerin prinssin käsivarsille. Seurapiireihin nyt vakityisesti kuuluva Carolina Broad taas odottaa sydän pamppaillen rakastaan Leland Bouchardia ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta.
Tarina tempaa taas helposti ja vaivattomasti mukaansa ja sen seurassa viihtyy todella hyvin. Ihan kuin edelliset osat olisi lukenut edellisenä päivänä, niin luontevasti Manhattanin seurapiirikuningattarien elämään pääsee taas mukaan. Kuten jo edellisessä osassa Diana on ehdottomasti suosikkihahmoni. Harvinaisen rohkea ja itsenäinen nuori nainen. Ja jos aiemmin harmittelin henkilöiden käsittämättömän huonoa tuuria ja kokemia vääryyksiä, niin viimeinen osa tuo onneksi vähän valoa pimeyteen. Jopa Penelope saa vihdoin jotain takaisin kaikesta siitä myrkystä, jota hän on ympärilleen kylvänyt. Juonessa oli mukavasti jännitystä ja vauhtia ja sen vietäväksi oli helppo ja mukava heittäytyä. Hyvä päätös hyvälle sarjalle.
Arvosana: 9
Tarina 1900-luvun taitteen Manhattanin seurapiireistä saa päätöksensä tässä sarjan neljännessä osassa Hehkua. Räväkkä Diana Holland on lähtenyt maailmalle etsimään sotilaaksi värväytynyttä rakastaan, Henry Schoonmakeria. Elizabeth Cairns, ent. Keller, os. Holland, sen sijaan yrittää sopeutua kulissiavioliittoonsa perhetuttava Snowden kanssa alati kasvavan mahansa kanssa. Penelope Schoonmaker taas pyrkii säväyttämään seurapiirejä valeraskautensa valekeskenmenon aiheuttaman pakollisen hiljaiselon jälkeen ja löytääkin pian tiensä Manhattanilla vierailevan Baijerin prinssin käsivarsille. Seurapiireihin nyt vakityisesti kuuluva Carolina Broad taas odottaa sydän pamppaillen rakastaan Leland Bouchardia ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta.
Tarina tempaa taas helposti ja vaivattomasti mukaansa ja sen seurassa viihtyy todella hyvin. Ihan kuin edelliset osat olisi lukenut edellisenä päivänä, niin luontevasti Manhattanin seurapiirikuningattarien elämään pääsee taas mukaan. Kuten jo edellisessä osassa Diana on ehdottomasti suosikkihahmoni. Harvinaisen rohkea ja itsenäinen nuori nainen. Ja jos aiemmin harmittelin henkilöiden käsittämättömän huonoa tuuria ja kokemia vääryyksiä, niin viimeinen osa tuo onneksi vähän valoa pimeyteen. Jopa Penelope saa vihdoin jotain takaisin kaikesta siitä myrkystä, jota hän on ympärilleen kylvänyt. Juonessa oli mukavasti jännitystä ja vauhtia ja sen vietäväksi oli helppo ja mukava heittäytyä. Hyvä päätös hyvälle sarjalle.
Tunnisteet:
Anna Godbersen,
historia,
kevyttä,
kirjasarja,
rakkaustarina
perjantai 25. toukokuuta 2012
Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar
Pvm: 25.5.2012
Arvosana: 7½
Jostain syystä tämä leskikuningatar Elisabethin tarina ei oikein sytyttänyt eikä temmannut minua mukaansa. Kirja kertoo leskeksi jääneen Elisabeth Woodwillen tarinan 1400-luvun lopun Englannissa, jossa kunikaat vaihtuvat tiuhaan serkusten ja veljesten havitellessa kruunua itselleen. Leskeksi jäänyt ja mielestään vääryyttä kokenut Elisabeth haluaa keskustella tilanteestaan nuoren kuninkaan Edvard IV:n kanssa, mutta nuoret rakastuvatkin toisiinsa ja kunnianhimoisesta Elisabethista tulee Edvardin puoliso ja Englannin Yorkin huoneen kuningatar. Elisabeth synyttää Edvardille liudan lapsia ("vaimo vuoteeseen!" tuntui olevan kunikaan lempilauseita), myös kruununperillisiä, Edvardin yrittäessä pitää kunnianhimoiset York-veljensä sekä kruunua havittelevan Lancasterin suvun kurissa. Elisabeth itse on veden jumalattaren, Melusianan, sukua ja hänellä on omat lahjansa, joilla yrittää turvata oman Riversin suvun aseman vallan kahvassa Yorkin suvun rinnalla. Lopulta Edvard kuitenkin sairastuu ja kuolee ja Elisabethin ja tämän lasten asema on varsin tukala. Juonitteluja, pettureita, tyhjiä lupauksia ja surua, sitä siitä kaikesta sitten seuraa. Elisabeth on kuitenkin päättänyt selvitä ja taistelee viimeiseen asti.
Aihe ihan mielenkiintoinen ja perustui historiallisiin faktoihin, mutta jostain syytä tarina ja sen henkilöt jäivät minulle etäisiksi eikä juoni temmannut mukaansa niin, että olisi ollut palava halu lukea ja päästä tarinassa eteenpäin. Kirja lojui yöpöydällä ja etenin aina silloin tällöin pätkä kerrallaan. Ei kirja huono ollut, muttei nyt varsinaisesti huikaissutkaan. En kyllä poissulkisi sitäkään, että vielä joskus tarttuisin kirjan jatko-osaan, sillä kyllähän tuo tarina kesken jäi.
Arvosana: 7½
Jostain syystä tämä leskikuningatar Elisabethin tarina ei oikein sytyttänyt eikä temmannut minua mukaansa. Kirja kertoo leskeksi jääneen Elisabeth Woodwillen tarinan 1400-luvun lopun Englannissa, jossa kunikaat vaihtuvat tiuhaan serkusten ja veljesten havitellessa kruunua itselleen. Leskeksi jäänyt ja mielestään vääryyttä kokenut Elisabeth haluaa keskustella tilanteestaan nuoren kuninkaan Edvard IV:n kanssa, mutta nuoret rakastuvatkin toisiinsa ja kunnianhimoisesta Elisabethista tulee Edvardin puoliso ja Englannin Yorkin huoneen kuningatar. Elisabeth synyttää Edvardille liudan lapsia ("vaimo vuoteeseen!" tuntui olevan kunikaan lempilauseita), myös kruununperillisiä, Edvardin yrittäessä pitää kunnianhimoiset York-veljensä sekä kruunua havittelevan Lancasterin suvun kurissa. Elisabeth itse on veden jumalattaren, Melusianan, sukua ja hänellä on omat lahjansa, joilla yrittää turvata oman Riversin suvun aseman vallan kahvassa Yorkin suvun rinnalla. Lopulta Edvard kuitenkin sairastuu ja kuolee ja Elisabethin ja tämän lasten asema on varsin tukala. Juonitteluja, pettureita, tyhjiä lupauksia ja surua, sitä siitä kaikesta sitten seuraa. Elisabeth on kuitenkin päättänyt selvitä ja taistelee viimeiseen asti.
Aihe ihan mielenkiintoinen ja perustui historiallisiin faktoihin, mutta jostain syytä tarina ja sen henkilöt jäivät minulle etäisiksi eikä juoni temmannut mukaansa niin, että olisi ollut palava halu lukea ja päästä tarinassa eteenpäin. Kirja lojui yöpöydällä ja etenin aina silloin tällöin pätkä kerrallaan. Ei kirja huono ollut, muttei nyt varsinaisesti huikaissutkaan. En kyllä poissulkisi sitäkään, että vielä joskus tarttuisin kirjan jatko-osaan, sillä kyllähän tuo tarina kesken jäi.
torstai 24. toukokuuta 2012
Stephenie Meyer: Breaking dawn
Pvm: 24.5.2012
Arvosana: 9
Tämä Twilight sagan viimeinen osa oli jäänyt minulta lukematta, sillä tympäännyin tiettyyn junnaamiseen ja toistoon toiseksi viimeisen osan luettuani. Katsoin tässä keväällä ensimmäistä kertaa Twilight elokuvat, Braking dawnia lukuunottamatta, ja ne palauttivat mieliini tuon Meyerin luoman maailman, joka kaikesta huolimatta oli hyvin kiehtova. Päätin siis tarttua tuohon viimeiseen opukseen ja uppouduin taas toviksi syvälle Bellan, Edvardin ja Jacobin ihmeelliseen maailmaan.
Harvoin käy niin, että elokuva olisi parempi kuin kirja, mutta Breaking dawnia lukiessani en voinut välttyä toivomasta, että näkisinkin elokuvana vain olennaisen, etenkin alussa, ja voisin välttyä Bellan kuolettavan tylsiltä ja pitkiltä pohdinnoilta ja marttyyrivellomisilta. Kirjan voisi jakaa kolmeen osaan, joista ensimmäinen oli varsin tylsää hempeilyä, epäröintiä ja vatvomista, vaikka kivat häät olikin. Ja häämatkallekin päästiin. Toisessa alettiin sitten päästä asiaan ja mielenkiinto pysyi yllä ja kasvoi niin, että viitsi jatkaa lukemista. VampyyriBella osoittautui paljon mielenkiintoisemmaksi tyypiksi kuin ihmisBella, joka oli kaikessa vaatimattomuudessaan ja epävarmuudessaan niin rasittava tyyppi kuin olla ja voi. Ja tietysti Reneesmeen ainutlaatuisuus toi oman kivan lisänsä kokonaisuuteen. Viimeisessä osassa päästiin sitten siihen jokaisen kirjan pakolliseen toimintakohtaukseen, tällä kertaa välienselvittelyä Volturien kanssa. Loppu oli todella kutkuttava ja sitä kohden mentiin sopivalla vauhdilla ja intensiteetillä ja sen halusi ahmia samalla sillä nautiskellen. Hyvin laadittu loppuosa jätti koko kirjasta hyvin fiiliksen. Vaikka tosin tietyt, tahattomat tai tahalliset, piilomerkitykset ärsyttävätkin ja jostain syytä minun silmilleni näistä kirjoista nousevat, mutta ei jakseta tarttua niihin nyt, tarina tarinana, ei jaksa ylianalysoida.
Arvosana: 9
Tämä Twilight sagan viimeinen osa oli jäänyt minulta lukematta, sillä tympäännyin tiettyyn junnaamiseen ja toistoon toiseksi viimeisen osan luettuani. Katsoin tässä keväällä ensimmäistä kertaa Twilight elokuvat, Braking dawnia lukuunottamatta, ja ne palauttivat mieliini tuon Meyerin luoman maailman, joka kaikesta huolimatta oli hyvin kiehtova. Päätin siis tarttua tuohon viimeiseen opukseen ja uppouduin taas toviksi syvälle Bellan, Edvardin ja Jacobin ihmeelliseen maailmaan.
Harvoin käy niin, että elokuva olisi parempi kuin kirja, mutta Breaking dawnia lukiessani en voinut välttyä toivomasta, että näkisinkin elokuvana vain olennaisen, etenkin alussa, ja voisin välttyä Bellan kuolettavan tylsiltä ja pitkiltä pohdinnoilta ja marttyyrivellomisilta. Kirjan voisi jakaa kolmeen osaan, joista ensimmäinen oli varsin tylsää hempeilyä, epäröintiä ja vatvomista, vaikka kivat häät olikin. Ja häämatkallekin päästiin. Toisessa alettiin sitten päästä asiaan ja mielenkiinto pysyi yllä ja kasvoi niin, että viitsi jatkaa lukemista. VampyyriBella osoittautui paljon mielenkiintoisemmaksi tyypiksi kuin ihmisBella, joka oli kaikessa vaatimattomuudessaan ja epävarmuudessaan niin rasittava tyyppi kuin olla ja voi. Ja tietysti Reneesmeen ainutlaatuisuus toi oman kivan lisänsä kokonaisuuteen. Viimeisessä osassa päästiin sitten siihen jokaisen kirjan pakolliseen toimintakohtaukseen, tällä kertaa välienselvittelyä Volturien kanssa. Loppu oli todella kutkuttava ja sitä kohden mentiin sopivalla vauhdilla ja intensiteetillä ja sen halusi ahmia samalla sillä nautiskellen. Hyvin laadittu loppuosa jätti koko kirjasta hyvin fiiliksen. Vaikka tosin tietyt, tahattomat tai tahalliset, piilomerkitykset ärsyttävätkin ja jostain syytä minun silmilleni näistä kirjoista nousevat, mutta ei jakseta tarttua niihin nyt, tarina tarinana, ei jaksa ylianalysoida.
Tunnisteet:
fantasia,
kirjasarja,
Stephenie Meyer,
vampyyrit
torstai 26. tammikuuta 2012
Kathryn Stockett: Piiat
Pvm: 26.1.2012
Arvosana: 10
Piiat tarttui mukaani ihan ex tempore lentokentältä varalukemiseksi. Olin kyllä lukenut tästä kirjasta hyviä arvosteluja, mutta en kuitenkaan ollut ottanut sitä lukulistalleni. Onneksi kuitenkin luin! Tosi viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu, erilainen ja hyvin ihmisläheinen aihe.
Kirja sijoittuu 60-luvun Mississipiin, jossa mustat naiset työskentelevät valkoisissa perheissä kotiapulaisina. Rotuerottelun vastustus on alkanut hiljalleen nostaa päätään, mutta syvässä etelässä noita ajatuksia ei katsota hyvällä. Mustilla on oltava oma paikkansa, jonka valkoiset määrittelevät. 23-vuotias miss Skeeter elää hieman erilaista elämää kuin monet perhellistyneet ikätoverinsa. Skeeter alkaa myös nähdä asioita hieman eri näkökulmasta, nähdä ihmisiä ympärillään. Skeeter päättää tarttua hyvin vaaralliseen aiheeseen ja kirjoittaa haastatteluihin perustuvan kirjan kotiapulaisten työstä valkoisissa perheissä, kotiapulaisten näkökulmasta. Matka on pitkä, kivinen ja varallinen, mutta rohkeat naiset haluavat vaikuttaa. He haluavat muutosta. Samassa myös jotkut raja-aidat kaatuvat ja ihminen kohtaa ihmisen.
Kirja saa hymyilemään, nauramaan, itkemään, ihmettelemään ja järkyttymään. Järkyttymään etenkin siitä, että se kaikki raakuus on joskus ollut totta, eikä siitä edes ole kovin kauaa. Ei toki meillä, mutta yhdessä niin sivistyneeksi ja edistykselliseksi itseään pitävässä länsimaassa. Ja kyllähän niitä hyvin hyvin synkkiä ja pimeitä asenteita on ollut meilläkin, ja on edelleen, erilaisuutta kohtaan. Kirja ei kuitenkaan missään nimessä ole synkkä vaan hersyvän hauska kokoelma pieniä arjen iloja ja sattumuksia, tarinoita ihmissuhteista.
Arvosana: 10
Piiat tarttui mukaani ihan ex tempore lentokentältä varalukemiseksi. Olin kyllä lukenut tästä kirjasta hyviä arvosteluja, mutta en kuitenkaan ollut ottanut sitä lukulistalleni. Onneksi kuitenkin luin! Tosi viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu, erilainen ja hyvin ihmisläheinen aihe.
Kirja sijoittuu 60-luvun Mississipiin, jossa mustat naiset työskentelevät valkoisissa perheissä kotiapulaisina. Rotuerottelun vastustus on alkanut hiljalleen nostaa päätään, mutta syvässä etelässä noita ajatuksia ei katsota hyvällä. Mustilla on oltava oma paikkansa, jonka valkoiset määrittelevät. 23-vuotias miss Skeeter elää hieman erilaista elämää kuin monet perhellistyneet ikätoverinsa. Skeeter alkaa myös nähdä asioita hieman eri näkökulmasta, nähdä ihmisiä ympärillään. Skeeter päättää tarttua hyvin vaaralliseen aiheeseen ja kirjoittaa haastatteluihin perustuvan kirjan kotiapulaisten työstä valkoisissa perheissä, kotiapulaisten näkökulmasta. Matka on pitkä, kivinen ja varallinen, mutta rohkeat naiset haluavat vaikuttaa. He haluavat muutosta. Samassa myös jotkut raja-aidat kaatuvat ja ihminen kohtaa ihmisen.
Kirja saa hymyilemään, nauramaan, itkemään, ihmettelemään ja järkyttymään. Järkyttymään etenkin siitä, että se kaikki raakuus on joskus ollut totta, eikä siitä edes ole kovin kauaa. Ei toki meillä, mutta yhdessä niin sivistyneeksi ja edistykselliseksi itseään pitävässä länsimaassa. Ja kyllähän niitä hyvin hyvin synkkiä ja pimeitä asenteita on ollut meilläkin, ja on edelleen, erilaisuutta kohtaan. Kirja ei kuitenkaan missään nimessä ole synkkä vaan hersyvän hauska kokoelma pieniä arjen iloja ja sattumuksia, tarinoita ihmissuhteista.
Tunnisteet:
fiktio,
historia,
Kathryn Stockett,
kympin kirjat
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
Kate Mosse: Labyrintti
Pvm: 4.1.2012
Arvosana: 7½
Kate Mossen Kryptan innoittamana otin tämän Mossen toisen tiiliskiven (652s) mukaan lomalukemiseksi. Valitettavasti se ei imaissut minua mukaansa niin kuin olin odottanut ja pitkän matkaa lukeminen oli varsin hidasta ja takkuista.
Heinäkuussa 2005 Alice Tanner osallistuu vapaaehtoisena arkeologisille kaivauksille Pyrenneiden vuoristossa. Viimeisenä päivänään Alice löytää vanhan soljen sekä kivenmurikan takaa erikoisen luolan. Luolassa Alice kokee jotain hyvin kummallista, kaikuja kaukaa menneisyydestä. Tahtomattaan Alice on tullut raottaneeksi menneisyyden verhoa ja nyt tuo menneisyys vaatii selvitystä, oikeutta. Siinä Alice on tietämättään avainroolissa monien muiden yrittäessä hyötyä tilanteesta aivan toisella tavalla.
Heinäkuussa 1209 linnanvouti Pelletierin tytär Alaïs elää elämäänsä Carcassonnen kaupungissa, jossa myös kataarit saavat elää hiljaisen rauhallisesti omaa elämäänsä. Kataareita ei kuitenkaan katsota muualla Ranskaa suopeasti ja Ranskan armeija päättää puhdistaa Etelä-Ranskan näistä vääräuskoisista. Tämän kaiken keskellä Alaïs pääsee osalliseksi isänsä salaisuudesta, osalliseksi velvollisuudesta suojella kirjoja, suojella Graalia. Alaïsin sisko Oriane havittelee myös kirjoja, mutta täysin eri syistä, ja siskoksista tulee toistensa pahimmat viholliset.
En oikein tiedä miksi, mutta en vain syttynyt. Ehkä juuri sillä hetkellä kaipasin jotain suoraviivaisempaa ja nopeampi tempoista. Tässä kesti kauan ennenkuin päästiin oikein asiaan. Lopussa kirja kyllä tempaisi mukaansa, ehkä kun oli se viimeinen neljännes jäljellä. Yksi asia minua kuitenkin häiritsi yli muiden ja jostain syystä jopa ärsytti. "Alicella oli tunne, että hän oli ollut täällä ennenkin." Alice näki näkyjä, kaikuja menneisyydestä, kaikuja omasta kaukaisesta menneisyydestään. Alice oli osa sitä sukupolvien ketjua, joka liitti hänet Alaïsin tarinaan. Okei, idea hyvä, mutta itse tarinaa lukiessa se tuntui jotenkin niin lapselliselta. Jos olisi lukenut tämän ennen Kryptaa, niin ehkä fiilikset olisi ihan toiset. Tiedä häntä.
Arvosana: 7½
Kate Mossen Kryptan innoittamana otin tämän Mossen toisen tiiliskiven (652s) mukaan lomalukemiseksi. Valitettavasti se ei imaissut minua mukaansa niin kuin olin odottanut ja pitkän matkaa lukeminen oli varsin hidasta ja takkuista.
Heinäkuussa 2005 Alice Tanner osallistuu vapaaehtoisena arkeologisille kaivauksille Pyrenneiden vuoristossa. Viimeisenä päivänään Alice löytää vanhan soljen sekä kivenmurikan takaa erikoisen luolan. Luolassa Alice kokee jotain hyvin kummallista, kaikuja kaukaa menneisyydestä. Tahtomattaan Alice on tullut raottaneeksi menneisyyden verhoa ja nyt tuo menneisyys vaatii selvitystä, oikeutta. Siinä Alice on tietämättään avainroolissa monien muiden yrittäessä hyötyä tilanteesta aivan toisella tavalla.
Heinäkuussa 1209 linnanvouti Pelletierin tytär Alaïs elää elämäänsä Carcassonnen kaupungissa, jossa myös kataarit saavat elää hiljaisen rauhallisesti omaa elämäänsä. Kataareita ei kuitenkaan katsota muualla Ranskaa suopeasti ja Ranskan armeija päättää puhdistaa Etelä-Ranskan näistä vääräuskoisista. Tämän kaiken keskellä Alaïs pääsee osalliseksi isänsä salaisuudesta, osalliseksi velvollisuudesta suojella kirjoja, suojella Graalia. Alaïsin sisko Oriane havittelee myös kirjoja, mutta täysin eri syistä, ja siskoksista tulee toistensa pahimmat viholliset.
En oikein tiedä miksi, mutta en vain syttynyt. Ehkä juuri sillä hetkellä kaipasin jotain suoraviivaisempaa ja nopeampi tempoista. Tässä kesti kauan ennenkuin päästiin oikein asiaan. Lopussa kirja kyllä tempaisi mukaansa, ehkä kun oli se viimeinen neljännes jäljellä. Yksi asia minua kuitenkin häiritsi yli muiden ja jostain syystä jopa ärsytti. "Alicella oli tunne, että hän oli ollut täällä ennenkin." Alice näki näkyjä, kaikuja menneisyydestä, kaikuja omasta kaukaisesta menneisyydestään. Alice oli osa sitä sukupolvien ketjua, joka liitti hänet Alaïsin tarinaan. Okei, idea hyvä, mutta itse tarinaa lukiessa se tuntui jotenkin niin lapselliselta. Jos olisi lukenut tämän ennen Kryptaa, niin ehkä fiilikset olisi ihan toiset. Tiedä häntä.
Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
Pvm: 1.1.2012
Arvosana: 8½
Ennen joulua kirjastossa kierrellessäni silmiini sattui tämä Moskovan Bolsoi-baletin entisestä tähtiballeriinasta kertova kirja. Takakannen tekstin luettuani kiinnostuin kirjasta siinä määrin, että otin sen mukaan lomalukemiseksi, vaikka muita kirjoja olikin kesken. Kirjan aihepiirin erilaisuus piti minut kiinni kirjassa muiden odotellessa matkalaukussa.
Kirjassa neljä tarinaa kietoutuu yhdeksi. Nina Revskaja on Bostonissa asuva iäkäs Bolsoin baletin entinen tähtitanssija, joka päättää huutokaupata arvokkaan korukokoelmansa. Samalla kipujen riivaama Nina käy tahtomattaan läpi menneisyyttään, jonka muistoista tahtoisi korujen myötä päästä lopullisesti eroon. Lukija pääsee aikamatkalle 1940-50 luvun Neuvosto-Venäjälle, jossa kirjan nuoret taiteilijat joutuvan kohtaamaan Stalinin hirmuhallinnon nurjimmat puolet. Bostonissa Ninan korujen huutokauppaa ryhtyy valmistelemaan kolmekymppinen Drew Brooks, joka myös käy läpi elämänvalintojaan ja etsii elämänsä suuntaa. Tarinaan liittyy vielä viisikymppinen Grigori Solodin, venäläissyntyinen akateemikko, Nina Revskajan miehen, Viktor Jelsinin, runojen tutkija ja kääntäjä. Grigori yrittää selvittää menneisyytensä arvoitusta muutaman kirjeen, valokuvan ja meripihkakaulakorun avulla. Meripihkakaulakoru näyttää kuuluneen Nina Revskajan huutokauppaamaan korusettiin. Miksi se on joutunut siitä erilleen ja voisiko tähtitanssijalla olla vastauksia Grigoria askarruttaviin menneisyyden kysymyksiin?
Kirjassa kiinnostavinta on Ninan menneisyyden tarina. Tarina siitä, miten hänestä tuli kovan työn tuloksena huipputanssija, ihailtu Bolsoin perhonen. Tarina ystävyydestä, rakkaudesta, epäilyistä, petoksesta. Elämä Neuvostoliitossa oli ankeaa taistelua niin fyysisten kuin henkistenkin puitteiden suhteen. Tanssille omistautuneen ja tanssin parissa kasvaneen Ninan silmät alkavat avautua vasta vähitellen ystävien muuttuessa ja kohdatessa käsittämätöntä vääryyttä. Tuon kaiken keskellä alkaa epäillä, onko rakkaus, ystävyyskään vilpitöntä. Keneenkään ei voi luottaa eikä Ninalla ole enää vaihtoehtoja.
Grigorin tarina liittyy Ninan menneisyyteen luontevasti ja tuo tarinaan sen ratkaistavan mysteerin, jota lukijakin luonnollisesti pohdiskelee. Mutta Drew'n vetäminen mukaan tarinaan hänen "henkilökohtaisella" tarinallaan on vähän teennäistä. Se tekee kokonaisuudesta vähän sekavan, vaikka saadaanhan sekin lopulta liitettyä, hyvin hyvin hennosti ja teennäisesti, meripihkakoruihin, tai no meripihkaan ylipäänsä. Tarina olisi ollut paljon jämäkämpi, jopa napakymppi, ilman Drew'n tarinaa.
Kokonaisuutena mielenkiintoinen kirja. Aihepiiriltään kivasti erilainen kuin monet muut viimeaikoina lukemani kirjat. Sujuvasti kirjoitettu, uskottava. Voisin suositella, jos on kiinnostunut Venäjän lähihistoriasta ja venäläisestä kulttuurista.
Arvosana: 8½
Ennen joulua kirjastossa kierrellessäni silmiini sattui tämä Moskovan Bolsoi-baletin entisestä tähtiballeriinasta kertova kirja. Takakannen tekstin luettuani kiinnostuin kirjasta siinä määrin, että otin sen mukaan lomalukemiseksi, vaikka muita kirjoja olikin kesken. Kirjan aihepiirin erilaisuus piti minut kiinni kirjassa muiden odotellessa matkalaukussa.
Kirjassa neljä tarinaa kietoutuu yhdeksi. Nina Revskaja on Bostonissa asuva iäkäs Bolsoin baletin entinen tähtitanssija, joka päättää huutokaupata arvokkaan korukokoelmansa. Samalla kipujen riivaama Nina käy tahtomattaan läpi menneisyyttään, jonka muistoista tahtoisi korujen myötä päästä lopullisesti eroon. Lukija pääsee aikamatkalle 1940-50 luvun Neuvosto-Venäjälle, jossa kirjan nuoret taiteilijat joutuvan kohtaamaan Stalinin hirmuhallinnon nurjimmat puolet. Bostonissa Ninan korujen huutokauppaa ryhtyy valmistelemaan kolmekymppinen Drew Brooks, joka myös käy läpi elämänvalintojaan ja etsii elämänsä suuntaa. Tarinaan liittyy vielä viisikymppinen Grigori Solodin, venäläissyntyinen akateemikko, Nina Revskajan miehen, Viktor Jelsinin, runojen tutkija ja kääntäjä. Grigori yrittää selvittää menneisyytensä arvoitusta muutaman kirjeen, valokuvan ja meripihkakaulakorun avulla. Meripihkakaulakoru näyttää kuuluneen Nina Revskajan huutokauppaamaan korusettiin. Miksi se on joutunut siitä erilleen ja voisiko tähtitanssijalla olla vastauksia Grigoria askarruttaviin menneisyyden kysymyksiin?
Kirjassa kiinnostavinta on Ninan menneisyyden tarina. Tarina siitä, miten hänestä tuli kovan työn tuloksena huipputanssija, ihailtu Bolsoin perhonen. Tarina ystävyydestä, rakkaudesta, epäilyistä, petoksesta. Elämä Neuvostoliitossa oli ankeaa taistelua niin fyysisten kuin henkistenkin puitteiden suhteen. Tanssille omistautuneen ja tanssin parissa kasvaneen Ninan silmät alkavat avautua vasta vähitellen ystävien muuttuessa ja kohdatessa käsittämätöntä vääryyttä. Tuon kaiken keskellä alkaa epäillä, onko rakkaus, ystävyyskään vilpitöntä. Keneenkään ei voi luottaa eikä Ninalla ole enää vaihtoehtoja.
Grigorin tarina liittyy Ninan menneisyyteen luontevasti ja tuo tarinaan sen ratkaistavan mysteerin, jota lukijakin luonnollisesti pohdiskelee. Mutta Drew'n vetäminen mukaan tarinaan hänen "henkilökohtaisella" tarinallaan on vähän teennäistä. Se tekee kokonaisuudesta vähän sekavan, vaikka saadaanhan sekin lopulta liitettyä, hyvin hyvin hennosti ja teennäisesti, meripihkakoruihin, tai no meripihkaan ylipäänsä. Tarina olisi ollut paljon jämäkämpi, jopa napakymppi, ilman Drew'n tarinaa.
Kokonaisuutena mielenkiintoinen kirja. Aihepiiriltään kivasti erilainen kuin monet muut viimeaikoina lukemani kirjat. Sujuvasti kirjoitettu, uskottava. Voisin suositella, jos on kiinnostunut Venäjän lähihistoriasta ja venäläisestä kulttuurista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)