torstai 8. joulukuuta 2011

Lauren Weisberger: Viime yönä Chateau Marmontissa

Pvm: 8.12.2011
Arvosana: 8

Kiertelin viime viikonloppuna kirjastossa ja huomasin uutuuskirjojen joukossa tämän Lauren Weisbergerin uusimman. Minulla on kirjahyllyssäni nuo kirjailijan aiemmat teokset ja olin kyllä huomannut, että häneltä on ilmestynyt uusi kirja. Olin lukenut jostain lyhyen esittelynkin, mutta se vaikutti niin samalta kuin nuo aiemmat, että jätin ostamatta. Kun kirja sitten kirjastossa odotti siinä lukijaansa, päätin ottaa sen mukaani ja antaa mahdollisuuden muuttaa skeptiset odotukseni. Aiempien lukukokemusten ja takakannen tekstin perusteella ajattelin nimittäin, että Weisbergerin kirjoissa toistuu aina sama tematiikka, puitteet vaan vaihtuvat. Mutta muistin myös, että kirjat ovat olleet viihdyttäviä ja kerronta eläväistä ja mukaansatempaavaa. Ja sitä nyt kaipasin kaikkein eniten, jotain viihdyttävää.

Kirja kertoo newyorkilaisesta Brookesta ja tämän miehestä Julianista. Brooke tekee kahta työtä ravitsemusterapeuttina miehensä Julianin keskittyessä ensimmäisen levynsä tekoon. Brooke ja Julian ovat tavanneet musiikin kautta Julianin esiintyessä jossain New Yorkin pikkukuppilassa. Brooke uskoo Julianin musiikkiin ja tukee miestään tämän pyrkimyksissä tehdä musiikista itselleen kannattava ammatti. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä näin käykin, Julian tapaa oikeita ihmisiä ja on oikeissa paikoissa oikeaan aikaan ja hänen musiikkinsa lumoaa kuulijat. Pian Brooke huomaa viettävänsä raskaiden työpäivien jälkeisiä yksinäisiä iltoja ja öitä Julianin kiertäessä milloin missäkin tilaisuudessa ympäri Yhdysvaltoja. Brooke on miehestään ylpeä, mutta kumpikaan heistä ei ole varautunut julkisuuden ja menestuksen tuomaan julkisuuteen, joka koettelee Brooken ja Julianin suhdetta kovalla kädellä. Kenen pitäisi muuttua, mistä lupua, mitä uhrata. Edessä on vaikeita valintoja.

Mitäpä siitä sitten sanoisi? Ei tämä nyt niin kauhean uskottava minusta ollut, mutta loppujen lopuksi ihan viihdyttävä kyllä. En väitä tuntevani ravitsemusterapeutin työtä täydellisesti, mutta jotenkin juuri tuohon Brooksen työhön liittyvät jutut tuntuivat niin väkisin tehdyiltä ja jollain tapaa liikakorostetuilta. Tarkoitus oli tuoda esille ristiriita mihen ja naisen uran, musiikkimaailman ja julkisuuden sekä pienen ihmisen auttamiseen liittyvien ammatillisten asioiden välillä. Aina Brooken suhtautumista ei oikein tajunnut, mutta kaipa se on inhimillistä tuntea itsensä aika kokonaisvaltaisesti uhatuksi, jos itselle tärkeitä asioita vähääkään vähätellään tai omia valintoja kyseenalaistetaan. Sellaiset kompromissiratkaisut pitäisi keksiä itse, jotta niitä ei kokisi jollain tapaa uhkana. Kirjan puolivälissä oli jakso, joka oli aika tylsä ja polki paikallaan samaa toistaen: Julian on taas pois kotoa, olen yksin, voi, voi, kun se ei ole edes soittanut kahteen päivään. Onneksi sitten alkoi tapahtuakin jotain ja kirjan luki vauhdilla loppuun.

Oliko tämä sitten toistoa? Edellisen Weisbergerin kirjan lukemisesta on jo jonkin aikaa enkä itseasiassa kokenut niin vahvaa toisinnon tunnetta kuin muistan aiemmin kokeneeni. Glamourin kulisseja kirjailija osaa kyllä kuvata, luoda eläviä kuvia ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kuvaukset kolmekymppisen, tavallisen kaupunkilaisnaisen ajatuksista ja tuntemuksista ovat ajoittain hyvinkin eläviä, uskottavia ja koskettavia. Ihmekös tuo, kun kirjailija itsekin kuuluu tähän ryhmään.

torstai 1. joulukuuta 2011

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat

Pvm: 1.12.2011
Arvosana: 6

Ajatus kotimaisesta taidedekkarista innosti tarttumaan tähän kirjaan. "Stewen tuo mystiikan ja menneiden aikojen salaseurat elävästi nykypäivään. Leonardo da Vincin ja muiden renessanssitaiteilijoiden salaperäisyyden verho kietoo sisäänsä syksyisen Helsingin ja sen tuulissa syvästi tuntevat henkilöhahmot." Näillä kirjan takakannen luomilla odotuksilla lähdin siis lukemaan.

Kirja sijoittuu taidehistorian maailmaan. Museossa työskentelevä Miriam löytää museon varastosta unohdetun taulun, josta Miriam haluaa ottaa selvää. Museon johtaja Dora ei vaikuta kovin innostuneelta selvittelemään tauluun liittyviä tietoja, joten Miriam kääntyy taidehistorioitsijana työskentelevän ystäväsä Iiriksen puoleen. Kuvioon ilmestyy myös hurmaava taidehuutokauppakamarin asiantuntija Nicholas Hill, joka vaikuttaa kiinnostuneelta sekä maalauksesta että Iiriksestä. Toisaalla Matts Ingvall on joutunut pulaan John Windin vaatiessa tältä kyseenalaista palvelusta. Matts ja tämän ystävä Liisa yrittävät selvittää, minkä salaisuuden Windin havittelema kirje oikein kätkee sisäänsä. Sekä kirjeellä että taululla on oma roolinsa kokonaisuudessa, joka alkaa hiljalleen hahmottua.

Olipas sekavaa. Piti oikein pinnistellä, kun mietti, mikä kirjan kokonaisuus oikeastaan olikaan. Kirjasta jäi mieleen palasia sieltä täältä, mutta kokonaisuus jäi jotenkin irralliseksi ja pinnalliseksi. Ehkä ongelma oli melko köykäisessä kerronnassa, joka jätti tarinan lukijalle jotenkin ulkokohtaiseksi, ei oikein missään kohtaan päästänyt sisäänsä ja temmannut mukaansa. Vaikka kirjailija kyllä yritti rakentaa elävää kaupunkikuvaa, kohtaamisia ja mystiikkaa, sen huomasi, mutta se ei vaan nyt oikein onnistunut. Ehkä vähän huono kohta lukea ja arvostella tämä kirja, kun mielessä on vielä niin tuoreena tuo Záfonin loistavan tunnelmoiva kerronta. Kirjassa oli paljon taidehistoriaan ja filosofiaan liittyviä kohtia, ihan kuin olisi lukenut jotain tietoiskuja, ja minulta ne menivät ihan ohi. Ei ole tosiaan minun ominta aluettani enkä siksi osaanut liittää niitä mihinkään ja siksikin ne jäivät niin irrallisiksi osiksi tarinan lomassa. Leonardoon liittyvä salaisuuksien verho oli kirjassa läsnä hyvin vahvasti, paljon enemmän kuin odotin, ja täytyy sanoa, että se kyllä vähän kyllästytti. Jossain vaiheessa jo mietin, että viitsinkö lukea kirjan loppuun, mutta melko ohuena kirjana (266s) se meni tässä sellaisena välipalana. Ei kirja täydellinen floppi ollut, mutta vähän harrastelijakirjalta se valitettavasti vaan vaikutti.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Pvm: 20.11.2011
Arvosana: 8½

Kaksi vuotta sitten luin Tuulen varjon pahaksi sisarpuoleksi tituleeratun Enkelipelin. Se jäi jostain syystä varsin vahvasti mieleeni ja halusin tutustua myös tähän Enkelipeliä edeltäneeseen, kehuttuun teokseen. Kirja sopikin hyvin tähän pimeän syksyn tunnelmaan ja oli mukaansatempaavaa luetavaa. Enkelipelin karmivat tunnelmat mielessäni odotin koko ajan pahinta ja jännitin päähenkilöiden puolesta, mutta tämä kirja päästi niin kirjan henkilöt kuin lukijansakin hieman helpommalla.

Kirja sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Barcelonaan. Päähenkilö on Daniel Sempere, joka pääsee isänsä kanssa käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Sieltä Daniel saa valita minkä tahansa kirjan ikinä tahtookin, vai valitseeko kirja sittenkin lukijansa. Daniel ja Julián Caraxin Tuulen varjo kohtaavat tuolla lukuisten unohdettujen ja sinne pelastettujen kirjojen labyrintissa. Kirja lumoaa nuoren Danielin ja hän tahtoo selvittää Julián Caraxin tarinan, kuka tämä oli ja mitä hänelle tapahtui. Etsiessään tiedon murusia Juliánista tämän mystisen kirjailijan elämäntapahtumat tuntuvat toistuvan pelottavan samankaltaisina Danielin omassa elämässä. Lisäksi Daniel tuntuu sohaisevan erikoisen ystävänsä ja isänsä kirjakauppaan kadulta pestatun Fermín Romero de Torresin kanssa johonkin sellaiseen, joka olisi ollut parempi jättää rauhaan.

Usvainen ja salaperäinen, alkuun rauhallinen ja lopussa hengästyttävä, sitä oli Tuulen varjo. Alku ei temmannut mukaansa, tunnelma jäi jotenkin etäiseksi seurattaessa nuoren pojan toivotonta rakkautta saavuttamattomaan Claraan. Mutta kun Daniel alkoi päästä Julián Caraxin tarinan jäljille, tunnelma tiivistyi ja lukija tempautui täysin tarinan vietäväksi. Jännitystä kevensi tietty kiva huumori, jonka Fermínin hahmo toi mukanaan. Mielipuolinen komissaario Fumero sen sijaan nostatti niskakarvat pystyyn ja toi tarinaan sen todellisen pahiksen. Tarinassa oli hienoa se, miten se kietoi tarinan nykyhetken ja menneisyyden toisiinsa. Vanhat kaverukset, mitä heille oli tapahtunut ja miten se näkyi heidän nykyisyydessään. Ja nuo jo Enkelipelistä mieleenjääneet kaupunkikuvaukset vahvistivat yhä vain sitä tunnetta, että tuohon kaupunkiin pitää joskus päästä ihan oikeasti tutustumaan. Varo siis Barcelona, tulen kovin odotuksin ;)

maanantai 17. lokakuuta 2011

Anna Godbersen: Erheitä

Pvm: 17.10.2011
Arvosana: 9

Sarjan kolmannessa osassa nuori seurapiiriseurue matkaa herra ja rouva Schoonmakerin vieraina Floridaan Palm Beachille. Luvassa on kieroilua, juonittelua ja suuria tunteita, kuinkas muutenkaan. Henryn ja Penelopen välit ovat hyvin hyvin viileät, Diana kiduttaa itseään haavekuvillaan Henrystä, Henry tuskaliee velvollisuuksien ja tunteidensa ristitulessa, Elisabeth kärsii matkapahoinvoinnista ja ponnistelee pystyäkseen osallistumaan seurapiirien teennäisen ystävälliseen kanssakäymiseen ja Carolina puolestaan on korviaan myöten rakastunut rikkaaseen automobiiliharrastajaan.

Dianasta on kyllä muodostunut henkilökohtainen suosikkini. Hän on vielä kovin naiivi, mutta niin raikas ja rohkeasti oma itsensä. Penelope herättää alkuun ihan käsittämätöntä ärsytystä, mutta loppujen lopuksi on aika säälittävä kaikkine kiristystemppuineen ja juonitteluineen. Carolina, Lina, ei kaikesta huolimatta herätä sympatioitani, ehkä aiempien alhaisten temppujensa takia, ja koska hän ei oikeasti osaa katua pahoja tekojaan. Elisabethissä on kaikkien koettelemusten jälkeen tapahtunut suuri muutos ja entinen pinnallinen seurapiirityttö arvostaa nyt aivan erilaisia asioita ja arvoja kuin ennen. Elisabeth ja Teddy olisivat kyllä olleet niin hyvä pari, että ihan harmittamaan jäi. Mutta tässä tarinassa ei onnetar tunnu suosivan todellista rakkautta ja lempeyttä. Ilmeisen komea ja ihqu Henrykin on sellainen vätys, että lukijaa oikein ärsyttää tuo saamattomuus ja rohkeuden puute. Vaikka kai tuo on oikeasti voinut olla tottakin tiettynä aikana ja tietyn kansanosan parissa. Rahalla ja maineella kiristäminen, raha- ja kompromissiavioliitot. Varsinainen vankila, jossa omilla tunteilla ja ajatuksilla ei ole ollut juurikaan tilaa. Henry pelastaa lopussa edes jotain tekemällä varsin erikoisen ratkaisun ystävänsä Tedyn innoittamana. Ja jatkoa varmasti seuraa...

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Anna Godbersen: Juoruja

Pvm: 15.10.2011
Arvosana: 9

Manhattanin seurapiirien tarina jatkui siitä, mihin se Huumassa jäi. Elisabeth oli kaupunkilaisille traagisesti kuollut kaunotar, jota surtiin, sekä aidosti että teatraalisesti, niin perhe- kuin ystäväpiirissäkin. Todellisuudessa Elisabeth eli rakkaansa kanssa lännessä, Kaliforniassa, ja entisen seurapiirikaunottaren elämä oli varsin erilaista kuin mitä New Yorkissa. Elisabeth näyttäytyikin kirjassa varsin erilaisena henkilönä kuin Huuman "nukketyttö", joskin silti hyvin sydämellisenä. Elisabethin nuorempi sisar Diana edustaa Hollandien perhettä seurapiireissä ja yrittää pitää yllä perheen mainetta ja julkikuvaa perheen kurjistuvasta tilanteesta huolimatta. Molemmat Hollandien sisarukset saavat kuitenkin kokea todellista rakkautta, joka on suurempaa kuin seurapiirien loiste ikinä voisi tytöille suodakaan.

Juorut olivat tässä tarinassa kirjan nimen mukaisesti merkittävässä roolissa. Manhattanin valtiattaret ja siksi haluavat ovat hyvin hyvin julmaa porukkaa, vain ja ainoastaan omaa etuaan ja julkikuvaansa ajattelevia otuksia. Ei omatunto paljoa kolkuttele, ei. Yksi pieni juoru tai lehtikolumnin maininta voi edistää jonkun asiaa ja asemaa merkittävästi, luottamuksellisesti kerrottu salaisuus voi tuhota jonkun elämän totaalisesti. Toivoisi, että edes jossain kohtaa kirjan henkilöt kokisivat oikeutta, paha saisi palkkansa jne. Pakko oli jatkaa heti sarjan kolmenteen osaan (Erheitä) tämän toiveen saattelemana. Vaikka saattaa olla, että elämä ei ole reilua, ei edes kirjoissa.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Kate Mosse: Krypta

Pvm: 25.9.2011
Arvosana: 9

Olipas mukaansa tempaava kirja. Sen parissa on tässä matkattu niin Helsinkiin kuin Rovaniemellekin eivätkä pitkät juna-, lento- ja bussimatkat ole harmittaneet yhtään. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään ennakko-odotuksia ja alku meni vähän tunnustellessa. Kirjassa on kaksi polkua, jotka mutkittelevat vääjäämättömästi kohti toisiaan, sen on selvää heti alusta lähtien. Aika ja tunnelma poluilla vaan on aika erilainen ja siksi alussa kesti hetken ennen kuin sain otteen kokonaisuudesta. Mutta tarina tiivistyy loistavasti, kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja polut yhtyvät.

Vuonna 1891 sisarukset Léonie ja Anatole Vernier jättävät Pariisin seurapiirielämän taakseen ja lähtevät vierailulle tätinsä Isolden luo Etelä-Ranskaan Domaine de la Caden kartanoon. Kartanosta ja sen ympäristöstä liikkuu seudulla synkkiä tarinoita, jotka kiehtovat nuorta Léonieta. Léonie kiinnostuu myös kuolleen setänsä kirjoittamasta kirjasta, jossa kerrotaan erikoisista tarokki-korteista. Syksyä kohti kyläläisten epäluulo kartanoa ja sen asukkaita kohtaan kasvaa ja vanhat synkät kaiut voimistuvat ja ilmassa leijuva uhka ottaa todellisen muodon.

Toista polkua kulkee vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin, joka kerää Ranskassa aineistoa Claude Debussyn elämänkertaa varten. Samalla hänellä on osittain salattu toive löytää jotain lisätietoa omasta alkuperästään. Meredith matkaa Domaine de la Caden ylelliseen kartanohotelliin, jossa menneisyys raottaa hentoa verhoaan. Pian Meredithillä on käsissään katkelmia sieltä, katkelmia täältä, haasteena koota paloista menneisyyden tarina. Tarina on korteissa, mutta miten niitä tulkita. Domain de la Cadeen liittyy mystiikkaa ja paha ottaa muotonsa 2000-luvullakin.

Tässä kirjassa oli kerrontaa, joka miellytti ja loi eteeni kaipaamani tarinan varsin elävin visuaalisin mielikuvin. Paikkojen kuvailu oli tarkkaa, mutta tarina ei kuitenkaan pysähtynyt liian viipyileviin tilanne / paikkakuvauksiin, ei ollenkaan. Tunnelma tiivistyi loppua kohden loistavasti eikä kirjaa olisi millään laskenut käsistään. Välillä tapahtumien kulku oli tuskallisen ennalta-arvattavaa, mutta loppuratkaisu menikin pidemmälle kuin olin odottanut ja se yllätti iloisesti. Onneksi tämäkin kirja siis sattumoisin päätyi luettavakseni!

torstai 15. syyskuuta 2011

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Pvm: 10.9.2011
Arvosana: 7

Täytyy sanoa, että odotuksiin nähden petyin. Kirjan esittelyssä sanotaan: "Hänen varjonsa tarina on 2000-luvun kummitustarina kahden kaksosparin elämästä täällä, tuonpuoleisessa ja niiden välillä. Romaani sukeltaa syvälle rakkauden moninaisiin muotoihin, pakkomielteisiin ja salaisuuksiin jotka olisi paras haudata."

Amerikkalaiskaksoset Julia ja Valentina perivät kuolleen ja tytöille tuntemattoman tätinsä Elspethin omaisuuden erikoisin ehdoin. Tytöt muuttavat Lontooseen ja asettuvat asumaan Elspethin vanhaan asuntoon Highgaten hautausmaan viereen. Asunnossa on ajoittain oudon kylmä ja alkaa tapahtua outoja asioita. Elspethin sielu on jäänyt asuntoon loukkuun ja hän haluaa tutustua tyttöihin. Elspethin elämänkumppani Robert välttelee Juliaa ja Valentinaa pitkään, mutta pian hänkin saa vihiä Elspethin hengen läsnäolosta. Valentina ja Robert alkavat viettää aikaa yhdessä, Julia sen sijaan tutustuu tyttöjen yläkerrassa asuvaan Martiniin. Martinin vaimo on jättänyt Martinin tämän pakkoneuroosien takia ja Martinin erikoisuus kiehtoo Juliaa.

Tarinassa kaksosten elämä kuvataan hyvin tiiviiksi niin henkisesti kuin fyysisestikin, mikä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita kaksosissa. Pyristellessään irti kaksoskahleista Valentina ajautuu hyvin erikoiseen ja epätoivoiseen ratkaisuun, jossa vain Elspeth voi auttaa. Loppu on varsin traaginen.

Noin puoleenväliin asti kirjan lukeminen oli varsin tylsää ja pitkäveteistä. Ei oikein ymmärtänyt, miten nämä kaikki henkilöt nyt kuuluvat tähän tarinaan, tuntuivat jopa vähän väkinäisiltä. Tunnelma oli jotenkin tunkkainen ja tylsä. Kun tytöt pääsivät Lontooseen ja Elspeth tuli mukaan kuvioihin, päästiin käsiksi itse tarinaan. Joka oli sitten aika outo ja siitä puuttui se mystisyys ja kiehtovuus, jota odotin. Olivathan tapahtumat outoja ja loppu jopa karmiva, mutta kirjailija ei saanut välitettyä sitä tunelmaa lukijalle tarpeksi värikkäästi ja elävästi. Ideaa on ollut, mutta toteutus uupui. Mutta, tulipahan luettua.