maanantai 26. syyskuuta 2011

Kate Mosse: Krypta

Pvm: 25.9.2011
Arvosana: 9

Olipas mukaansa tempaava kirja. Sen parissa on tässä matkattu niin Helsinkiin kuin Rovaniemellekin eivätkä pitkät juna-, lento- ja bussimatkat ole harmittaneet yhtään. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään ennakko-odotuksia ja alku meni vähän tunnustellessa. Kirjassa on kaksi polkua, jotka mutkittelevat vääjäämättömästi kohti toisiaan, sen on selvää heti alusta lähtien. Aika ja tunnelma poluilla vaan on aika erilainen ja siksi alussa kesti hetken ennen kuin sain otteen kokonaisuudesta. Mutta tarina tiivistyy loistavasti, kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja polut yhtyvät.

Vuonna 1891 sisarukset Léonie ja Anatole Vernier jättävät Pariisin seurapiirielämän taakseen ja lähtevät vierailulle tätinsä Isolden luo Etelä-Ranskaan Domaine de la Caden kartanoon. Kartanosta ja sen ympäristöstä liikkuu seudulla synkkiä tarinoita, jotka kiehtovat nuorta Léonieta. Léonie kiinnostuu myös kuolleen setänsä kirjoittamasta kirjasta, jossa kerrotaan erikoisista tarokki-korteista. Syksyä kohti kyläläisten epäluulo kartanoa ja sen asukkaita kohtaan kasvaa ja vanhat synkät kaiut voimistuvat ja ilmassa leijuva uhka ottaa todellisen muodon.

Toista polkua kulkee vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin, joka kerää Ranskassa aineistoa Claude Debussyn elämänkertaa varten. Samalla hänellä on osittain salattu toive löytää jotain lisätietoa omasta alkuperästään. Meredith matkaa Domaine de la Caden ylelliseen kartanohotelliin, jossa menneisyys raottaa hentoa verhoaan. Pian Meredithillä on käsissään katkelmia sieltä, katkelmia täältä, haasteena koota paloista menneisyyden tarina. Tarina on korteissa, mutta miten niitä tulkita. Domain de la Cadeen liittyy mystiikkaa ja paha ottaa muotonsa 2000-luvullakin.

Tässä kirjassa oli kerrontaa, joka miellytti ja loi eteeni kaipaamani tarinan varsin elävin visuaalisin mielikuvin. Paikkojen kuvailu oli tarkkaa, mutta tarina ei kuitenkaan pysähtynyt liian viipyileviin tilanne / paikkakuvauksiin, ei ollenkaan. Tunnelma tiivistyi loppua kohden loistavasti eikä kirjaa olisi millään laskenut käsistään. Välillä tapahtumien kulku oli tuskallisen ennalta-arvattavaa, mutta loppuratkaisu menikin pidemmälle kuin olin odottanut ja se yllätti iloisesti. Onneksi tämäkin kirja siis sattumoisin päätyi luettavakseni!

torstai 15. syyskuuta 2011

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Pvm: 10.9.2011
Arvosana: 7

Täytyy sanoa, että odotuksiin nähden petyin. Kirjan esittelyssä sanotaan: "Hänen varjonsa tarina on 2000-luvun kummitustarina kahden kaksosparin elämästä täällä, tuonpuoleisessa ja niiden välillä. Romaani sukeltaa syvälle rakkauden moninaisiin muotoihin, pakkomielteisiin ja salaisuuksiin jotka olisi paras haudata."

Amerikkalaiskaksoset Julia ja Valentina perivät kuolleen ja tytöille tuntemattoman tätinsä Elspethin omaisuuden erikoisin ehdoin. Tytöt muuttavat Lontooseen ja asettuvat asumaan Elspethin vanhaan asuntoon Highgaten hautausmaan viereen. Asunnossa on ajoittain oudon kylmä ja alkaa tapahtua outoja asioita. Elspethin sielu on jäänyt asuntoon loukkuun ja hän haluaa tutustua tyttöihin. Elspethin elämänkumppani Robert välttelee Juliaa ja Valentinaa pitkään, mutta pian hänkin saa vihiä Elspethin hengen läsnäolosta. Valentina ja Robert alkavat viettää aikaa yhdessä, Julia sen sijaan tutustuu tyttöjen yläkerrassa asuvaan Martiniin. Martinin vaimo on jättänyt Martinin tämän pakkoneuroosien takia ja Martinin erikoisuus kiehtoo Juliaa.

Tarinassa kaksosten elämä kuvataan hyvin tiiviiksi niin henkisesti kuin fyysisestikin, mikä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita kaksosissa. Pyristellessään irti kaksoskahleista Valentina ajautuu hyvin erikoiseen ja epätoivoiseen ratkaisuun, jossa vain Elspeth voi auttaa. Loppu on varsin traaginen.

Noin puoleenväliin asti kirjan lukeminen oli varsin tylsää ja pitkäveteistä. Ei oikein ymmärtänyt, miten nämä kaikki henkilöt nyt kuuluvat tähän tarinaan, tuntuivat jopa vähän väkinäisiltä. Tunnelma oli jotenkin tunkkainen ja tylsä. Kun tytöt pääsivät Lontooseen ja Elspeth tuli mukaan kuvioihin, päästiin käsiksi itse tarinaan. Joka oli sitten aika outo ja siitä puuttui se mystisyys ja kiehtovuus, jota odotin. Olivathan tapahtumat outoja ja loppu jopa karmiva, mutta kirjailija ei saanut välitettyä sitä tunelmaa lukijalle tarpeksi värikkäästi ja elävästi. Ideaa on ollut, mutta toteutus uupui. Mutta, tulipahan luettua.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Anna Godbersen: Huumaa

Pvm: 20.8.2011
Arvosana: 9

"Ihanaa elämää vuosisadan vaihteen Manhattanilla:romansseja, mystiikkaa, mustasukkaisuutta, petollisuutta, huumoria ja upeat historialliset puitteet." Näin lupailee kirjan takakannen teksti ja sisältö lunastaa odotukset varsin hyvin, vaikken nyt tuota mystiikkaa kirjasta kauheasti löytänytkään.

Kirja alkaa hautajaisilla, romaanin päähenkilön Elizabeth Hollandin hautajaisilla. Sen jälkeen palataan alkuun ja lukija pääsee seuraamaan Manhattanin ykkösperheiden iloja ja suruja, juoniteluja ja tottakai niitä romansseja sekä polkua, jonka päässä häämöttävät hautajaiset. Elizabethille kerääntyy matkan varrella lukuisia vihamiehiä, joilla kaikilla on tavalla tai toisella yhteys seurapiirien ylistetyimmän kaunottaren kohtaloon. Penelope Hayes, paras ystävä ja Elizabethin sulhasen entinen rakastajatar. Henry Schoonmaker, seurapiirielämästä kaikki ilot irti ottava rikas perijä ja Elizabethin kihlattu. Lina, Elizabethin sydämenvalittuun rakastunut palvelustyttö. Sekä Diana, Elizabethin villi ja vallaton pikkusisko, joka tahtomattaan rakastuu Elizabethin kihlattuun. Entäpä Elizabeth itse? Kaunis ja hyväkäytöksinen seurapiirityttö, joka on kasvatettu miellyttämään muita, jolle järjestetään avioliitto perheen kunnian pelastamiseksi ja jonka sydän kuuluu jollekin aivan toiselle.

Mukaansatempaiseva, elävästi ja sujuvasti kirjoitettu tarina, jonka parissa viihtyi. Ja haluan ehdottomasti tietää, mitä tapahtuu jatkossa, joten etsin varmasti jossain vaiheessa käsiini kirjan jatko-osan, Juoruja.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Joanne Harris: Riimut

Pvm: 31.7.2011
Arvosana: 10

Pitkästä aikaa Joanne Harrisia ja miten erilaista! Harris punoo tarinansa skandinaavisen mytologian säikeistä ja herättää eloon monet nimeltä tutut jumalat. Henkilökohtaisesti en näitä muinaisia jumaltarinoita juurikaan tuntenut, mutta se ei haitannut, kokonaisuus oli loistava. Tyyliltään ei ollenkaan sellaista Harrisia, johon olen tottunut, mutta näin fantasian ystävänä olin hyvinkin positiivisesti yllättynyt hänen taidoistaan myös tällä saralla. Jossain puolivälin paikkeilla tarina toi mieleeni lukemani David & Leight Eddingsin tarinat, niin hyvin ja kattavasti rakennettu tämä maailma oli.

Päähenkilönä on Maddy Smith, joka on syntynyt riimumerkki kädessään. Se on todiste vanhan taikuuden olemassaolosta, taikuuden, joka Järjestyksen aikana on paheksuttua, pelättyä ja hävitettäväksi tuomittua. Kerran vuodessa Maddyn kotikylässä käyvä kulkuri, Yksisilmä, auttaa Maddyä ymmärtämään oman erilaisuutensa ja saamaan haltuunsa villit ja yllättävän vahvatkin voimansa. Maddyn taidoille on käyttöä, kun vanhan, jo kuolleeksi uskotun, ja uuden Järjestyksen maailman välille uhkaa syttyä sota ja jo monin paikoin unohdetut jumalat, aasat ja vaanit, heräävät jälleen kerran taisteluun pahaa vastaan. Ja vihdoin myös Maddy löytää perheen, johon oikeasti kuulua.

Tarinassa on paljon aineksia ja heijastuksia syvempiinkin teemoihin ja ajatuksiin, mutta sitä lukiessa vain antauduin mahtavan tarinan vietäväksi ja nautin joka käänteestä. On pettureita, kiihkoilijoita, sokaisevaa kunnianhimoa, kannanotto väkivallattomuuden puolesta ja toisen auttamiseen liittyen, uskoa ja lojaaliristiriitoja. Ja tottakai on taikuutta, riimumerkit sormenpäissä, luotteet, Sana ja jokaisesta heijastuvat ominaisvärit. "Tsk-tsk, tiehesi" -lausahdus muistuu mieleeni monista Harrisin kirjoista ja ei voi olla ajattelematta, että taikuuden pilkahdukset noissa muissa kirjoissa olisivat pilkahduksia tästä magian maailmasta, vaikka nuo muut kirjat (kuten nyt vaikka Pieni suklaapuoti tai Karamellikengät) onkin kirjoitettu ennen tätä kirjaa. Kirja oli nopea lukea, sen suorastaan ahmi, vaikka olisi ollut paljon muutakin tekemistä...

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Jan Wallentin: Strinbergin tähti

Pvm: 17.7.2011
Arvosana: 9

Joskus lukiossa harjoittelimme tarinan kirjoittamista inhorealismin hengessä. Nuo kirjoitusharjoitukset tulivat mieleni tätä kirjaa lukiessani. Kaikki elämän inhottavat ja ällöt asiat kuvataan hyvin suoraan ja koruttomasti. Tässäkään romaanissa ei siis todellakaan ollut menestyvää ja glamourhenkistä päätähteä, vaan nuhjuinen, elämän kolhima, lääkeaineriippuvainen surkimus, jonka lapsuuden traumat nousivat romaanin tapahtumien myötä pintaan ja joka nyt vaan tahtomattaan joutui aika pahaan pulaan. Hautuumaalla oli synkkää ja kova rankkasade, kömmittiin hautakuilussa, muisteltiin natsien hirmutekoja, viemäri haisi ja sitä rataa. Päävire oli siis varsin synkkä.

Päähenkilö Don Titelman, historian tutkija ja eri kulttuurien symbolien tuntija, pyydetään tutkimaan vanhasta kaivoskuilusta löytynyttä ristiä. Ristiä havittelee kuitenkin myös salainen järjestö, jonka kansa Don joutuu tahtomattaan tekemisiin. Alkaa kilpajuoksu arvoitusten ratkomiseksi. Donilla on apunaan erikoinen asianajaja Eva Strand. Lukija pääsee kurkistamaan Donin ja Evan mukana Euroopan synkkään natsihistoriaan ja sen symboleihin sekä Strinbergin ristin ja tähden salaisuuteen.

Lukiesani ensikerran tästä kirjasta tuli heti mieleeni mikäs muu kuin Dan Brownin DaVinci -koodi. Melkein jätin lukematta, kun ajattelin, että se on jo nähty se laji. Mutta onneksi luin. Kirjan henki on aivan erilainen, henkilöhahmot ovat erilaisia ja tarina on muutoinkin selkeästi omansa. Tokihan yhtäläisyyksiä on, mutta se nyt ehkä liittyy juonen rakenteeseen ja tiettyyn draaman kaareen, joka tällaisissa hyvän ja pahan välisissä kilpajuoksuromaaneissa on. Ällötyskuvauksistaan huolimatta viihdyttävää ja helposti edettävää lukemista, pitää otteessaan niin, että on luettava nopeasti loppuun.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Cecelia Ahern: Suoraan sydämestä

Pvm: 5.7.2011
Arvosana: 8½

"Ihana aikuisten satu Dublinin yksinäisistä sydämistä." Kyllä, voisihan tätä noinkin luonehtia. Sai nauraa ja itkeä ja loppu oli toiveikas. Ahernin kirjoitustyyli on vain niin mukaansa tempaiseva ja eläväinen, sitä on helppo ja mukava lukea. Hän tekee henkilöhahmoista varsin inhimillisiä ja kuvaa näiden kokemuksia, ajatuksia ja tunteita kovin todentuntuisesti. Välillä ihan ihmetyttääkin, miten erilaisten ihmisten nahkoihin hän kirjailijana sujahtaa kirjoittaakseen heistä niin uskottavasti. Kirjassa on myös huumoria, joka kumpuaa ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja ilosta, hauskoista sattumuksista ja lausahduksista. Me ihmiset todella olemme joskus kaikessa vakavuudessamme aika naurettavia :)

Kirja siis kertoo Joycesta, joka kokee raskaan menetyksen. Joycelle tehdään verensiirto ja yhtäkkiä hän tietää omituisia asioita ja näkee outoja unia. Lisäksi hän tuntee outoa yhteyttä tuntemattomaan mieheen, jonka kanssa sattuu yhtaikaa kampaamoon. Mistä tässä oikein on kyse ja mitä hänelle on tapahtumassa, tätä Joyce yrittää selvittää tehdessään samanaikaisesti surutyötä saadakseen elämänsä palaset hiljalleen kokoon. Tarinan toinen päähenkilö on Justin, eronnut amerikkalainen professori, joka on muuttanut Lontooseen ollakseen lähellä tytärtään. Justin toimii vierailevana luenoitsijana Dublinin Trinity Collegessa, jossa veripalvelun lääkäri saa ylipuhuttua Justinin luovuttamaan verta. Justin haluaisi tietää, kenen hengen hänen verensä on loppujen lopuksi pelastanut, hänen mielestään verenluovuttajan pitäisi saada iso palkkio anteliaasta eleestään. Ja kuten kunnon satuun kuuluu, kysymyksiin saadaan vastaukset, itsekkäät katsovat peiliin löytääkseen sieltä hyviksen ja loppu on kaikinpuolin onnellinen. Elämä jatkuu, toivoa täynnä.

Ihan kivaa kesälukemista, junamatka meni varsin kivuttomasti naurun pyrähdyksiä pidätellessä. Kevyeksi kesälukemiseksi voin kyllä suositella, vaikkei kirja ihan Ahernin parhaimmistoon ylläkään.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Daniel Glattauer: Love Virtually

Pvm: 4.6.2010
Arvosana: 8½

Olin pistänyt tämän kirjan merkille lukiessani kirjakerhon kerholehteä, mutten kuitenkaan lähtenyt kirjaa tilaamaan taikka metsästämään sitä kirjastosta. Ennakkotiedot siitä toivat liikaa mieleeni Cecelia Ahernin romaanin Sateenkaaren tuolla puolen ja ajattelin, että se genre on jo nähty. Pääsin kuitenkin testaamaan ennakkoluulojani, kun sain tämän kaukaiselta ystävältäni syntymäpäivälahjaksi. Suomennettu versio kantaa nimeä Kun pohjoistuuli puhaltaa.

Kirja perustuu siis kahden alunperin toisilleen tuntemattoman ihmisen toisillee lähettämiin sähköposteihin. Emmi Rothner yrittää perua lehden tilausta, mutta viestit menevät vanhingossa näppivirheen takia Leo Leikelle. He kiinnostuvat toistensa suorista ajatuksista, kirjoitustyylistä ja sutkautuksista ja kirjoittelu sen kun jatkuu ja tihentyy. Ja muuttuu entistä intiimimmäksi. Jollain lailla kirjoittamalla he voivat olla paljaasti ja teeskentelemättä omia itsejään, ilman sosiaalisen suotavuuden taakkaa. Vai ovatko? Jo melko alkuun he leikittelevät idealla toistensa tapaamisesta. Mutta miten kävisi virtuaaliystävyyden, jos mielikuva toisesta muuttuisikin konkreettiseksi ihmiseksi ja se olisikin jotain aivan muuta kuin se mieleen luotu haavekuva. Tämä dilemma seuraa tarinassa melko alusta aivan viime sivuille asti.

Jotenkin henkilökohtaisesti häiritsi tuo sähköpostimaailma. Olisiko se millään muotoa enää realistinen? Tuli mieleeni, että jos tuo tarina olisi oikeasti tästä ajasta, se tapahtuisi jossain chattiroomissa, ei sähköpostitse. Ei enää. Myöskään teos ei muistuttanut tuota Ahernin romaania mitenkään liikaa, vaikka molemmat kirjoitettuihin viesteihin perustuvatkin. Välillä ajoittainen junnaaminen häiritsi, että tavataanko, no tavataan, no ei sittenkään, no mutta jos kuitenkin, no ei. Eli ei oikein ollut sisältöä. Mutta onneksi kokonaisuudessaan tarina oli ihan viihdyttävä ja mukavaa luettavaa. Kirjasta on ystäväni mukaan tullut / tulossa jatko-osa ja ihan mielelläni senkin kyllä lukisin. Niin, ja elokuvaoikeudetkin on myyty, mitä en kyllä yhtään ihmettele.