Pvm: 26.10.2010
Arvosana: 8
On se vaan jännä, miten ennakko-odotus vaikuttaa lukukokemukseen. Luettuani Diana Gabaldonin Veitsenterän veljeskunta -kirjan, olin jonkinverran pettynyt. Kun tartuin tähän tuota Veitsenterän veljeskunta -kirjaa edeltäneeseen teokseen, tiesin jotakuinkin minkälaiseen maailmaan kirja sijoittuu ja millainen on kirjailijan tyyli. Teki mieli lukea jotain historiallista romaania, muttei mitään raakaa ja raskasta. Olen lukenut Gabaldonista historiallisten romaanien kirjoittajana ihan hyviä arvosteluja (kaikkihan on tietysti subjektiivista), joten päätin vielä kokeilla. Kaipasin siis jotain mukavaa luettavaa, etenevää tarinaa, historiallista kontekstia ja vähän seikkailua. En niinkään romantiikkaa. Ja näihin odotuksiin kirja vastasi ihan hyvin. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus, mutta ihan viihdyttävä.
Lordi John Gray on Hänen Majasteettinsa armeijan korkea arvoinen upseeri. Hän saa selvitettäväkseen alaisensa murhan ja epäillyn asiakirjakavalluksen. Vakoilua ja maanpetturuutta epäillään, mutta tapaukseen vaikuttaa kietoutuvan myös kolmiodraama. Samanaikaisesti lordi John joutuu selvittelemään ikäviä epäilyksiään, jotka todeksi todettuina uhkaisivat hänen perheensä ja etenkin serkkunsa Olivian kunniaa. Kerätessään tietoja ja kootessaan kahden palapelin palasia yhteen Gray pääsee perille tapahtumista, jotka liittävät hänen tutkimansa asiat yhteen. 1750-luvun Lontoo herrasmiesklubeineen, bordelleineen ja kurjine kujineen antaa näyttämön kirjan tapahtumille.
Olen visuaalinen ihminen. Pidän siitä, että kirjaa lukiessani silmieni eteen muodostuu hyvin elävä kuva kirjan henkilöistä, tapahtumista ja miljööstä. Aiemmin olin pettynyt kerrontaan, joka ei oikein vastannut tätä toivettani. Nyt en sitä siis niin odottanutkaan. Kyllähän tapahtumista, paikoista ja henkilöistä kuvan saa, kirjailijan vahvuus on kuitenkin enemmän etenevässä ja hyvin rakennetussa tarinankerronnassa, joka pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kyllä minä vielä lordi Johnin seikkailuista voisin jatkossakin lukea.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Cecelia Ahern: Sateenkaaren tuolla puolen
Pvm: 3.10.2010
Arvosana: 8½
Kirjan takakannen tekstin perusteella en ehkä tätä kirjaa olisi valinnut, vaikutti niin tavalliselta rakkausromaanilta. Olen pitänyt lukemistani Cecelia Ahernin kirjoista (The Gift ja Yllätysvieras) ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta ottaa kirjan luettavakseni. Annoin kirjalle mahdollisuuden yllättää positiivisesti ja näin myös kävi.
Ensinnäkin kirja oli kirjoitettu mielenkiintoiseen muotoon. Teksti koostui kirjallisista dokumenteista eli viestilapuista, korteista, sähköposteista, tekstiviesteistä, pikaviesteistä ja oli mukana lehti-ilmoituksia ja todistuksiakin. Ei siis ollut ketään perinteistä kertojaa näiden viestien välissä, ainoastaan epilogissa lukija pääse seuraamaan ns. livekohtausta. En ole koskaan aiemmin lukenut näin kirjoitettua kirjaa ja jo sen erilaisuus toi alkuun niin tavanomaiselta tuntuneeseen tarinaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Lukija sai viestien välityksellä hyvän ja jouhevasti etenevän kuvan tapahtumista, tarinaa oli miellyttävä seurata.
Tarinan pääpari on Rosie ja Alex, joita kohtalo riepottelee miten sattuu ja välillä tuntuu, että eikö vähempikin olisi riittänyt. He ovat jo lapsena toistensa parhaat ystävät, Alex muuttaa lukioiässä perheensä kanssa Bostoniin, kun taas Rosien tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat lapsen syntymän myötä. Vuodet kuluvat ja niihin mahtuu niin iloa, surua, kohtaamisia kuin tukahdutettuja toiveita. Tylsän kirjasta olisi tehnyt vain Rosien ja Alexin välinen kirjaanvaihto (näin takakannen tekstin perusteella luulin), mutta tässä oli mukana paljon eri henkilöiden välistä viestittelyä, joka kuitenkin liittyi olennaisesti tarinaan ja rakensi ja rikasti sitä edelleen.
Vaikka ajattelin ensin, että tähän kirjaan ei sen kummempaa teemaa liittynyt, niin loppujen lopuksi huomasin pohdiskelevani, mitä itse olisin kenenkin asemassa tehnyt. Miten asettaa asiat tärkeysjärjestykseen? Kuinka paljon tavoitella omaa onnea, pitää kiinni oikeudesta omaan elämään ja kuinka paljon uhrautua muiden onnen puolesta, ajatella muiden etua ensin? Ja mikä se on kenenkin etu missäkin tilantessa? Minä alan hiljalleen tunnustautua Ahern-faniksi.
Arvosana: 8½
Kirjan takakannen tekstin perusteella en ehkä tätä kirjaa olisi valinnut, vaikutti niin tavalliselta rakkausromaanilta. Olen pitänyt lukemistani Cecelia Ahernin kirjoista (The Gift ja Yllätysvieras) ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta ottaa kirjan luettavakseni. Annoin kirjalle mahdollisuuden yllättää positiivisesti ja näin myös kävi.
Ensinnäkin kirja oli kirjoitettu mielenkiintoiseen muotoon. Teksti koostui kirjallisista dokumenteista eli viestilapuista, korteista, sähköposteista, tekstiviesteistä, pikaviesteistä ja oli mukana lehti-ilmoituksia ja todistuksiakin. Ei siis ollut ketään perinteistä kertojaa näiden viestien välissä, ainoastaan epilogissa lukija pääse seuraamaan ns. livekohtausta. En ole koskaan aiemmin lukenut näin kirjoitettua kirjaa ja jo sen erilaisuus toi alkuun niin tavanomaiselta tuntuneeseen tarinaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Lukija sai viestien välityksellä hyvän ja jouhevasti etenevän kuvan tapahtumista, tarinaa oli miellyttävä seurata.
Tarinan pääpari on Rosie ja Alex, joita kohtalo riepottelee miten sattuu ja välillä tuntuu, että eikö vähempikin olisi riittänyt. He ovat jo lapsena toistensa parhaat ystävät, Alex muuttaa lukioiässä perheensä kanssa Bostoniin, kun taas Rosien tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat lapsen syntymän myötä. Vuodet kuluvat ja niihin mahtuu niin iloa, surua, kohtaamisia kuin tukahdutettuja toiveita. Tylsän kirjasta olisi tehnyt vain Rosien ja Alexin välinen kirjaanvaihto (näin takakannen tekstin perusteella luulin), mutta tässä oli mukana paljon eri henkilöiden välistä viestittelyä, joka kuitenkin liittyi olennaisesti tarinaan ja rakensi ja rikasti sitä edelleen.
Vaikka ajattelin ensin, että tähän kirjaan ei sen kummempaa teemaa liittynyt, niin loppujen lopuksi huomasin pohdiskelevani, mitä itse olisin kenenkin asemassa tehnyt. Miten asettaa asiat tärkeysjärjestykseen? Kuinka paljon tavoitella omaa onnea, pitää kiinni oikeudesta omaan elämään ja kuinka paljon uhrautua muiden onnen puolesta, ajatella muiden etua ensin? Ja mikä se on kenenkin etu missäkin tilantessa? Minä alan hiljalleen tunnustautua Ahern-faniksi.
tiistai 3. elokuuta 2010
Joanne Harris: Kesäviiniä
Pvm: 3.8.2010
Arvosana: 9
Kirja toi alkuun hämärästi mieleeni erään kauan sitten näkemäni elokuvan (jonka nimeä en vaan millään muista) ja olin hieman pettynyt. Elämäänsä kyllästynyt kirjailija lähtee hetken mielijohteesta ulkomaille idyliseen pikkukylään, totuttelee maalaiselämään, tapaa outoja ihmisiä ja blaablaa blaa. Noin puolen välin tienoilla kirjan tarina kuitenkin erottui ihan omakseen ja tempaisi mukaansa niin, että se piti lukea loppuun siltä istumalta.
Kirjassa seurataan lontoolaisen kirjailija Jay Mackintoshin elämää, kun hän hetken mielijohteesta ostaa talon Ranskasta, Lansquenetin pikkukylästä ja muuttaa sinne asumaan ja kirjoittamaan uutta menestysromaania. Tapahtumien rinnalla seurataan Jayn nuoruusajan muistoja, muistoja, joihin Jayn ainut menestyskirja, Maaomenamies, oli siloitellusti pohjautunut. Ihan onnistuneesti nämä kaksi tarinaa kulkevat rintarinnan ja täydentävät toisiaan.
Kirjassa on selkeästi erilaisia henkilöhahmoja, jotka herättävät lukijassa erilaisia tunteita. Päähenkilö Jay etsii elämänsä suuntaa ja etenkin sitä, millä otteella elämää jatkaa. Miten päästä eroon menneisyydestä kumpuavan katkeruuden ja pettymyksen tunteesta. Jayn jättämä tyttöystävä Kerry on omaa etua tavoitteleva, juonitteleva, lipevä akka (nii'i, nämä hahmot todella herättivät tunteita), Jayn uusi naapuri Marise haluaa pysytellä visusti omissa oloissaan ja luottaa vain omaan apuunsa, on ulkokuoreltaan kova ja etäinen ja hänestä liikkuu kylässä mitä hurjimpia juoruja. Jayn rakas vanha ystävä Joe taas on pikkuisen hassu vanha ukko, josta ei oikein saa otetta, hän vain naurahtelee ja puhuu arjen alkemiasta, arjen taikuudesta puutarhaansa hoitaessaan ja kotiviinejä valmistaessaan.
Niin tässä kirjassa viinit puhuvat, ne kihisevät ja kiehuvat, herättävät mieleen muistoja, houkuttelevat esiin salaisuuksia. Ne ovat Joen erikoisviinejä. Niitä on vain muutama pullo ja niillä on tarinassa merkittävä rooli. Kirjan alkuperäinen nimi Blackberry Wine kuvaa mielestäni kirjaa paremin kuin suomennettu nimi Kesäviiniä.
Harrisin kirjoitustyyli miellyttää, hän rakentaa hyvin tarinaa ja kertoo sitä eläväisesti. Tässä tarinassa ei ollut mitään isoa, yllättävää, täysin odottamatonta loppukäännettä tai loppuratkaisua, kuten joissain Harrisin kirjoissa, vaan loppua kohti tultiin melko odotetulla, hieman draamaa sisältävällä tavalla.
Arvosana: 9
Kirja toi alkuun hämärästi mieleeni erään kauan sitten näkemäni elokuvan (jonka nimeä en vaan millään muista) ja olin hieman pettynyt. Elämäänsä kyllästynyt kirjailija lähtee hetken mielijohteesta ulkomaille idyliseen pikkukylään, totuttelee maalaiselämään, tapaa outoja ihmisiä ja blaablaa blaa. Noin puolen välin tienoilla kirjan tarina kuitenkin erottui ihan omakseen ja tempaisi mukaansa niin, että se piti lukea loppuun siltä istumalta.
Kirjassa seurataan lontoolaisen kirjailija Jay Mackintoshin elämää, kun hän hetken mielijohteesta ostaa talon Ranskasta, Lansquenetin pikkukylästä ja muuttaa sinne asumaan ja kirjoittamaan uutta menestysromaania. Tapahtumien rinnalla seurataan Jayn nuoruusajan muistoja, muistoja, joihin Jayn ainut menestyskirja, Maaomenamies, oli siloitellusti pohjautunut. Ihan onnistuneesti nämä kaksi tarinaa kulkevat rintarinnan ja täydentävät toisiaan.
Kirjassa on selkeästi erilaisia henkilöhahmoja, jotka herättävät lukijassa erilaisia tunteita. Päähenkilö Jay etsii elämänsä suuntaa ja etenkin sitä, millä otteella elämää jatkaa. Miten päästä eroon menneisyydestä kumpuavan katkeruuden ja pettymyksen tunteesta. Jayn jättämä tyttöystävä Kerry on omaa etua tavoitteleva, juonitteleva, lipevä akka (nii'i, nämä hahmot todella herättivät tunteita), Jayn uusi naapuri Marise haluaa pysytellä visusti omissa oloissaan ja luottaa vain omaan apuunsa, on ulkokuoreltaan kova ja etäinen ja hänestä liikkuu kylässä mitä hurjimpia juoruja. Jayn rakas vanha ystävä Joe taas on pikkuisen hassu vanha ukko, josta ei oikein saa otetta, hän vain naurahtelee ja puhuu arjen alkemiasta, arjen taikuudesta puutarhaansa hoitaessaan ja kotiviinejä valmistaessaan.
Niin tässä kirjassa viinit puhuvat, ne kihisevät ja kiehuvat, herättävät mieleen muistoja, houkuttelevat esiin salaisuuksia. Ne ovat Joen erikoisviinejä. Niitä on vain muutama pullo ja niillä on tarinassa merkittävä rooli. Kirjan alkuperäinen nimi Blackberry Wine kuvaa mielestäni kirjaa paremin kuin suomennettu nimi Kesäviiniä.
Harrisin kirjoitustyyli miellyttää, hän rakentaa hyvin tarinaa ja kertoo sitä eläväisesti. Tässä tarinassa ei ollut mitään isoa, yllättävää, täysin odottamatonta loppukäännettä tai loppuratkaisua, kuten joissain Harrisin kirjoissa, vaan loppua kohti tultiin melko odotetulla, hieman draamaa sisältävällä tavalla.
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Pvm: 13.7.2010
Arvosana: 9
En varmasti olisi löytänyt tätä kirjaa ellei se olisi ollut BookAvenuen kuukauden kirjana kesäkuussa. Kuvaus siitä herätti kiinnostuksen ja odotuksen jostain elämänmakuisesta ja viimeaikaisiin lukemistoihini nähden erilaisesta tarinasta. Ja sellaisen myös ilokseni sain.
Kirja kertoo pariisilaisen ovenvartijan, Renée Michelin tarinaa. Leskirouvan, joka rikkoo stereotypioita, piilossa muilta. Renée nauttii kirjallisuudesta, elokuvista, filosofiasta, pohdiskelusta ja älyllisistä haasteista, mutta on hyvin tarkka siitä, ettei kukaan pääse selville hänen oikeasta luonnostaan. Renéen mietteitä on mielenkiintoista lukea, siinä saa itsekin johdatuksen monen moneen ajatuksia herättävään aiheeseen. Renéen lisäksi kirjan yksi tärkeimmistä henkilöistä on 12-vuotias Paloma Josse, hienostoperheen ahdistunut tytär. Paloma on erityisen älykäs ja halveksii oikeastaan kaikkea ns. yläluokan elämään liittyvää. Paloma on päättänyt tappaa itsensä ja kirjoittaa ylös ajatuksiaan ennen kuolemaa etsien yhtäkin hyvää syytä perua päätöksensä. Kirjassa vuorottelee Renèen ja Paloman ääni. He elävät molemmat piilossa omaa elämäänsä, kunnes taloon muuttavan japanilaisen herra Kakuro Ozun ansiosta kiinnittävät huomiota toisiinsa ja hiljalleen myös tutustuvat. Kakurolla on sydäntä nähdä naamioiden, ulkokuoren taakse, aistia jotain tärkeää ihmisestä itsestään.
Todella lämminhenkinen tarina, mielenkiintoisia henkilöhahmoja, uskoa muutoksen mahdollisuuteen, onnellisuuteen. Ei kuitenkaan imelä, ei millään muotoa. Oikein onnistunutta lomalukemista.
Arvosana: 9
En varmasti olisi löytänyt tätä kirjaa ellei se olisi ollut BookAvenuen kuukauden kirjana kesäkuussa. Kuvaus siitä herätti kiinnostuksen ja odotuksen jostain elämänmakuisesta ja viimeaikaisiin lukemistoihini nähden erilaisesta tarinasta. Ja sellaisen myös ilokseni sain.
Kirja kertoo pariisilaisen ovenvartijan, Renée Michelin tarinaa. Leskirouvan, joka rikkoo stereotypioita, piilossa muilta. Renée nauttii kirjallisuudesta, elokuvista, filosofiasta, pohdiskelusta ja älyllisistä haasteista, mutta on hyvin tarkka siitä, ettei kukaan pääse selville hänen oikeasta luonnostaan. Renéen mietteitä on mielenkiintoista lukea, siinä saa itsekin johdatuksen monen moneen ajatuksia herättävään aiheeseen. Renéen lisäksi kirjan yksi tärkeimmistä henkilöistä on 12-vuotias Paloma Josse, hienostoperheen ahdistunut tytär. Paloma on erityisen älykäs ja halveksii oikeastaan kaikkea ns. yläluokan elämään liittyvää. Paloma on päättänyt tappaa itsensä ja kirjoittaa ylös ajatuksiaan ennen kuolemaa etsien yhtäkin hyvää syytä perua päätöksensä. Kirjassa vuorottelee Renèen ja Paloman ääni. He elävät molemmat piilossa omaa elämäänsä, kunnes taloon muuttavan japanilaisen herra Kakuro Ozun ansiosta kiinnittävät huomiota toisiinsa ja hiljalleen myös tutustuvat. Kakurolla on sydäntä nähdä naamioiden, ulkokuoren taakse, aistia jotain tärkeää ihmisestä itsestään.
Todella lämminhenkinen tarina, mielenkiintoisia henkilöhahmoja, uskoa muutoksen mahdollisuuteen, onnellisuuteen. Ei kuitenkaan imelä, ei millään muotoa. Oikein onnistunutta lomalukemista.
perjantai 9. heinäkuuta 2010
Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö
Pvm: 20.6.2010
Arvosana: 5
Ei ole aikoihin ollut minkään kirjan lukeminen näin työlästä ja takkusta. Odotin jollain tapaa maagista ja mystistä kirjaa, hyvää tarinaa, olihan kyseessä palkittu teos (August-palkinnon voittaja). Ei olisi minusta kirjojen viralliseksi arvostelijaksi, kirjallinen makuni ei selvästikään ole riittävän hienostunut. En tajunnut kirjan palkittua ja kehuttua hienoutta ollenkaan. En ollenkaan. Vaikka odotin loppuun asti ja annoin avoimin mielin sille mahdollisuuden. Mutta ei. Omien mietteideni saattaminen sanalliseen muotoon on myös kestänyt. Mitä kirjasta oikein sanoa?
Päällimmäisenä tunteena on edelleen pirstaleisuus. Pikin hampain yritin sietää tätä tarinakatkelmien pirstaleisuutta ja odotin loppuun asti palojen loksahtavan paikoilleen, mutta minä en saanut niistä palasista kokoon mitään ymmärrettävää kokonaisuutta. Että siis miksi kaikki kuolivat, oliko niillä siis joku yhteinen nimittäjä vai ei. Ja koko ajan höpistiin ihmeellisestä Talvipuutarhasta. Paljon melua tyhjästä, sanon minä. Ja kuka olikaan päähenkilö? Oliko se Johanna, vai oliko se Ulla Bäckström, vai kuitenkin papintytär Maj-Gun Maalamaa ja Suzette Packlén, ehkäpä kuitenkin omalla tavallaan kaikki Solveig, Rita, Bengt, Björn ja Doris mukaan lukien?
Tykkään lukea hyvää, oivaltavaa, mielikuvia luovaa ja ennen kaikkea sujuvaa tekstiä. Tämän kirjan tekstiä kuvaisi kenties parhaiten sähkösanoma-tyyli. Mietin pitkään, mikä tässä tökkii, kunnes tajusin sen johtuvan kirjoitustavasta. Se on toteavaa, kappaleet monesti lyhyitä eikä teksti luo eteeni tarinaa kuvina. Lisäksi läpi kirjan palataan samoihin tiettyihin tapahtumiin, toistetaan. Esimerkki yhdestä kappaleesta: " Kaunista. Mutta se haalistuu. Tarmo ei riitä ylöspitoon, tai voima & vastarinta. Tuomitut. Muiden katseet ovat heidän katseitaan. Rita, Solveig jähmettyneinä aikaan. Rumbasäveliä, kivijalka, ilmassa heidän vaiheillaan selittämätön uhka. Toinen tarina vie koko ajan voiton." Ihan kun pitäisi tietää / tajuta jotain jota ei sanota. Tarinassa viitataankin Amerikkalaiseen tyttöön, joka on Fagerholmin aiemmin ilmestynyt kirja. Ehkä olisi pitänyt lukea se, jotta ymmärtäisi tätä. Tiedä häntä.
Arvosana: 5
Ei ole aikoihin ollut minkään kirjan lukeminen näin työlästä ja takkusta. Odotin jollain tapaa maagista ja mystistä kirjaa, hyvää tarinaa, olihan kyseessä palkittu teos (August-palkinnon voittaja). Ei olisi minusta kirjojen viralliseksi arvostelijaksi, kirjallinen makuni ei selvästikään ole riittävän hienostunut. En tajunnut kirjan palkittua ja kehuttua hienoutta ollenkaan. En ollenkaan. Vaikka odotin loppuun asti ja annoin avoimin mielin sille mahdollisuuden. Mutta ei. Omien mietteideni saattaminen sanalliseen muotoon on myös kestänyt. Mitä kirjasta oikein sanoa?
Päällimmäisenä tunteena on edelleen pirstaleisuus. Pikin hampain yritin sietää tätä tarinakatkelmien pirstaleisuutta ja odotin loppuun asti palojen loksahtavan paikoilleen, mutta minä en saanut niistä palasista kokoon mitään ymmärrettävää kokonaisuutta. Että siis miksi kaikki kuolivat, oliko niillä siis joku yhteinen nimittäjä vai ei. Ja koko ajan höpistiin ihmeellisestä Talvipuutarhasta. Paljon melua tyhjästä, sanon minä. Ja kuka olikaan päähenkilö? Oliko se Johanna, vai oliko se Ulla Bäckström, vai kuitenkin papintytär Maj-Gun Maalamaa ja Suzette Packlén, ehkäpä kuitenkin omalla tavallaan kaikki Solveig, Rita, Bengt, Björn ja Doris mukaan lukien?
Tykkään lukea hyvää, oivaltavaa, mielikuvia luovaa ja ennen kaikkea sujuvaa tekstiä. Tämän kirjan tekstiä kuvaisi kenties parhaiten sähkösanoma-tyyli. Mietin pitkään, mikä tässä tökkii, kunnes tajusin sen johtuvan kirjoitustavasta. Se on toteavaa, kappaleet monesti lyhyitä eikä teksti luo eteeni tarinaa kuvina. Lisäksi läpi kirjan palataan samoihin tiettyihin tapahtumiin, toistetaan. Esimerkki yhdestä kappaleesta: " Kaunista. Mutta se haalistuu. Tarmo ei riitä ylöspitoon, tai voima & vastarinta. Tuomitut. Muiden katseet ovat heidän katseitaan. Rita, Solveig jähmettyneinä aikaan. Rumbasäveliä, kivijalka, ilmassa heidän vaiheillaan selittämätön uhka. Toinen tarina vie koko ajan voiton." Ihan kun pitäisi tietää / tajuta jotain jota ei sanota. Tarinassa viitataankin Amerikkalaiseen tyttöön, joka on Fagerholmin aiemmin ilmestynyt kirja. Ehkä olisi pitänyt lukea se, jotta ymmärtäisi tätä. Tiedä häntä.
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
Cecelia Ahern: Yllätysvieras
Pvm: 28.4.2010
Arvosana: 9
Tämä kirja ei itse asiassa ollut vielä lukuvuorossa, mutta lähti silti mukaan koulutusreissulle ja imaisi mukaansa niin, että junamatka meni varsin vikkelästi sitä lukiessa. Jotenkin odotin sellaista kepeää, helppoa matkalukemista, mutta vaikka kirja oli kyllä sellainen hyvän mielen kirja, eivät sen aiheet mitään heppoisia olleet. Olen aiemmin lukenut yhden Cecelia Ahernin kirjan, The Gift, ja hän tuntuu ottaneen haastekseen isojen aiheiden käsittelyn. Ja mielestäni selviytyy haasteestaan varsin hyvin, dramatisoimatta, saarnaamatta, liikoja moralisoimatta, pienen ihmisen elämää seuraamalla.
Yllätysvieraassa seurataan sisustussuunnittelija Elizabeth Eganin elämää ja kasvutarinaa. Elizabetin elämässä kaikki on tiukasti valvotussa järjestyksessä. Kaikella on oma paikkansa, kaiken tulee olla harmonista ja siistiä ja ennalta suunniteltua. Elizabethin järjestyksen maailmaa rikkoo holtiton sisko, jota Elizabeth on kasvattanut äidin lähdettyä seikkailemaan Elizabethin ollessa 12-vuotias ja josta tämä kantaa edelleen huolta samoin kuin sulkeutuneesta ja katkeroituneesta isästään. Velvollisuudentuntoinen Elizabeth on myös adoptoinut siskonsa pojan Luken.
Eräänä päivänä Luke saa näkymättömän ystävän, Ivanin, jonka läsnäolo saa Elizabethin kovin hämilleen. Ivan järkeistetään mielikuvitusystäväksi, mutta pian Elizabethkin tapaa Ivanin, joka tuo Elizabethin elämään iloa, naurua, leikkisyyttä, spontaaniutta, rakkautta ja uskoa. Kovan työn takana tuo kaikki tosin on. Elizabethin on kohdattava vuosia kytenyt tuska ennen kuin muutos on mahdollinen.
Tarina on todella lämminhenkinen. Siinä vuorottelevat Elizabethin kontrolloiva ja järkeilevä ajattelu ja toiminta ja Ivanin naiivi hämmästely, osuvat huomiot ja kommentit. Lämminhenkistä ja oivaltavaa, vaikkakin tarina kätkee alleen niinkin suuren ja surullisen aiheen. Niin ja samalla myös yksinkertaista, jos niin voisi sanoa tarinaa vähättelemättä. Yhdessä mieleenpainuvimmista kohdista käsiteltiin sydämen särkymistä. "Kun lasi tai lautanen putoaa maahan, kuuluu kova räsähdys. Kun ikkuna menee rikki, pöydänjalka katkeaa tai taulu putoaa seinältä, seurauksena on erilaisia ääniä. Mutta kun sydän särkyy, siitä ei kuulu hiiskahdustakaan. Voisi kuvitella, että niin tärkeän elimen kuin sydämen särkymisestä aiheutuisi koko maailman kovin rysähdys tai edes jokin merkkiääni kuten kongin kumahdus tai kellon kilahdus. Mutta se tapahtuu hiljaa, ja sydämen omistaja melkein toivoo, että siihen liittyisi meteliä, joka veisi huomion pois kivusta." Joskus rakkaus on näkymätöntä. Pitää vain uskaltaa uskoa.
Arvosana: 9
Tämä kirja ei itse asiassa ollut vielä lukuvuorossa, mutta lähti silti mukaan koulutusreissulle ja imaisi mukaansa niin, että junamatka meni varsin vikkelästi sitä lukiessa. Jotenkin odotin sellaista kepeää, helppoa matkalukemista, mutta vaikka kirja oli kyllä sellainen hyvän mielen kirja, eivät sen aiheet mitään heppoisia olleet. Olen aiemmin lukenut yhden Cecelia Ahernin kirjan, The Gift, ja hän tuntuu ottaneen haastekseen isojen aiheiden käsittelyn. Ja mielestäni selviytyy haasteestaan varsin hyvin, dramatisoimatta, saarnaamatta, liikoja moralisoimatta, pienen ihmisen elämää seuraamalla.
Yllätysvieraassa seurataan sisustussuunnittelija Elizabeth Eganin elämää ja kasvutarinaa. Elizabetin elämässä kaikki on tiukasti valvotussa järjestyksessä. Kaikella on oma paikkansa, kaiken tulee olla harmonista ja siistiä ja ennalta suunniteltua. Elizabethin järjestyksen maailmaa rikkoo holtiton sisko, jota Elizabeth on kasvattanut äidin lähdettyä seikkailemaan Elizabethin ollessa 12-vuotias ja josta tämä kantaa edelleen huolta samoin kuin sulkeutuneesta ja katkeroituneesta isästään. Velvollisuudentuntoinen Elizabeth on myös adoptoinut siskonsa pojan Luken.
Eräänä päivänä Luke saa näkymättömän ystävän, Ivanin, jonka läsnäolo saa Elizabethin kovin hämilleen. Ivan järkeistetään mielikuvitusystäväksi, mutta pian Elizabethkin tapaa Ivanin, joka tuo Elizabethin elämään iloa, naurua, leikkisyyttä, spontaaniutta, rakkautta ja uskoa. Kovan työn takana tuo kaikki tosin on. Elizabethin on kohdattava vuosia kytenyt tuska ennen kuin muutos on mahdollinen.
Tarina on todella lämminhenkinen. Siinä vuorottelevat Elizabethin kontrolloiva ja järkeilevä ajattelu ja toiminta ja Ivanin naiivi hämmästely, osuvat huomiot ja kommentit. Lämminhenkistä ja oivaltavaa, vaikkakin tarina kätkee alleen niinkin suuren ja surullisen aiheen. Niin ja samalla myös yksinkertaista, jos niin voisi sanoa tarinaa vähättelemättä. Yhdessä mieleenpainuvimmista kohdista käsiteltiin sydämen särkymistä. "Kun lasi tai lautanen putoaa maahan, kuuluu kova räsähdys. Kun ikkuna menee rikki, pöydänjalka katkeaa tai taulu putoaa seinältä, seurauksena on erilaisia ääniä. Mutta kun sydän särkyy, siitä ei kuulu hiiskahdustakaan. Voisi kuvitella, että niin tärkeän elimen kuin sydämen särkymisestä aiheutuisi koko maailman kovin rysähdys tai edes jokin merkkiääni kuten kongin kumahdus tai kellon kilahdus. Mutta se tapahtuu hiljaa, ja sydämen omistaja melkein toivoo, että siihen liittyisi meteliä, joka veisi huomion pois kivusta." Joskus rakkaus on näkymätöntä. Pitää vain uskaltaa uskoa.
lauantai 10. huhtikuuta 2010
Ally O'Brien: Agentti
Pvm: 24.3.2010
Arvosana: 7½
Tess Drake elää hektistä kirjallisuusagentin elämää Lontoossa. Työ isossa agentuuriyhtiössä, nimekkäitä asiakkaita, suuria sopimuksia, menestyvän ja kivikovan agentin maine ja vilkas seuraelämä, tätä kaikkea on Tess Draken elämä. Kunnes pomo kuolee oudoissa olosuhteissa ja yhtiössä johtoon astuu Tessin verivihollinen Cosima, joka tarjoaa Tessille kahta vaihtoehtoa, yhtiökumppanuus tai täydellinen tuho. Tess on varsin taitava sotkemaan omat asiansa ilman Cosimaakin ja pala palalta maa alkaa murentua Tessin jalkojen alta. Lopulta kaikki on yhden kortin varassa ja arvata vain saattaa miten siinä käy. No tottakai se viimeinen kortti on se Jokeri, joka pelastaa Tessin ja avaa uuden tien huipulle.
Kirjaa mainostettiin vertaamalla sitä Bridget Jonesiin, Sinkkuelämään ja Lipstick Jungleen, mutta kauaksi kyllä jäi, valitettavasti. Tess Drake on kirjan kertoja ja on niin ärsyttävä että. Päähenkilöstä on tehty mahdollisimman äijämäinen nykyajan kirjabisnesmaailmassa sukkuloiva nainen, joka esittää hyvin härskiä ja kovaa ja kertoessaan tarinaa yrittää olla kaksimielisen hauska. No, pieleen menee. Jos joku kertoisi elävässä elämässä juttua Tessin tyyliin, saattaisi sille kohteliaan vaivautuneesti hymähtää tai hörähtää jotain tuntien samalla jonkinsortin myötähäpeää. No, kyllä tuo kerrontatyyli loppua kohti hieman parantui ja hektistä loppua oli ihan mukava lukea. Mutta odotuksiin nähden kirja oli siis hienoinen pettymys.
Arvosana: 7½
Tess Drake elää hektistä kirjallisuusagentin elämää Lontoossa. Työ isossa agentuuriyhtiössä, nimekkäitä asiakkaita, suuria sopimuksia, menestyvän ja kivikovan agentin maine ja vilkas seuraelämä, tätä kaikkea on Tess Draken elämä. Kunnes pomo kuolee oudoissa olosuhteissa ja yhtiössä johtoon astuu Tessin verivihollinen Cosima, joka tarjoaa Tessille kahta vaihtoehtoa, yhtiökumppanuus tai täydellinen tuho. Tess on varsin taitava sotkemaan omat asiansa ilman Cosimaakin ja pala palalta maa alkaa murentua Tessin jalkojen alta. Lopulta kaikki on yhden kortin varassa ja arvata vain saattaa miten siinä käy. No tottakai se viimeinen kortti on se Jokeri, joka pelastaa Tessin ja avaa uuden tien huipulle.
Kirjaa mainostettiin vertaamalla sitä Bridget Jonesiin, Sinkkuelämään ja Lipstick Jungleen, mutta kauaksi kyllä jäi, valitettavasti. Tess Drake on kirjan kertoja ja on niin ärsyttävä että. Päähenkilöstä on tehty mahdollisimman äijämäinen nykyajan kirjabisnesmaailmassa sukkuloiva nainen, joka esittää hyvin härskiä ja kovaa ja kertoessaan tarinaa yrittää olla kaksimielisen hauska. No, pieleen menee. Jos joku kertoisi elävässä elämässä juttua Tessin tyyliin, saattaisi sille kohteliaan vaivautuneesti hymähtää tai hörähtää jotain tuntien samalla jonkinsortin myötähäpeää. No, kyllä tuo kerrontatyyli loppua kohti hieman parantui ja hektistä loppua oli ihan mukava lukea. Mutta odotuksiin nähden kirja oli siis hienoinen pettymys.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)