sunnuntai 22. toukokuuta 2011

C.J. Sansom: Luostarin varjot

Pvm: 21.5.2011
Arvosana: 9½

Kirjakerhossa suositeltiin tätä, jos on pitänyt Umberto Econ Ruusun nimi -kirjasta. Muistan pitäneeni kirjan juonesta, vaikken siitä juuri mitään muuta muistakaan kuin että siinä selviteltiin luostarissa tapahtuneita murhia. Joten suurella mielenkiinnolla, ja ehkä myös suurin odotuksin, tartuin tähän kirjaan. Ja pidin siitä.

Jos vuosia sitten moitinkin Ruusun nimeä sen tiiliskivimäisyydestä, niin tämä reilun 450 sivun romaani oli napakka, mutta kuvaileva, juoneltaan hyvin etenevä kirja. Päähenkilönä ja kirjan sankarina on kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake, joka toimii Englannin kirkon reformaation päämiehen Thomas Cromwellin alaisuudessa. Cromwellin missiona on lakkauttaa kaikki Englannissa toimivat luostarit. Reformistit vastustavat Paavin uskoa, latinalankielisiä messuja, reliikkien palvontaa ja uskoa pelastuksen ja anteeksiannon maksullisuudesta. Shardlake pitää tätä reformismia ihanteenaan, hänen ajatuksissaan usko on korutonta ja pyhää ja kuuluu kaikelle kansalle. Cromwell lähettää Shardlaken Scarnsean suljettuun munkkiluostariin tutkimaan sinne aiemmin luostarin asioita tutkimaan lähetetyn valtuutettu Singletonin murhaa. Shardlake kohtaa avustajansa Markin kanssa erikoisen yhteisön eikä tapauksen selvittely käykään ihan käden käänteessä, etenkin kun tutkimusten kuluessa Shardlake saa tutkittavakseen useammankin kylmäverisen murhan. Shardlake joutuu myös tarkastelemaan itseään ja omia ihanteitaan oltuaan sen hetkisen maailman menon (1500-luvun Britanniassa siis) suhteen varsin sinisilmäinen.

Kirjailija on luonut varsin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka ajatuksia ja maailmankatsomusta kuvaa elävästi. Lukija ei helpolla häneen samaistu tai ole yhtä mieltä, mutta hahmona Shardlake on mielenkiintoinen, ja inhimillinen. Saako paha palkkansa, sitä on vaikea sanoa, sillä mikään ei ole mustavalkoista. Se tässä tarinassa on minun mielestä hyvin kirjoitettu sisään loppuratkaisuun. Ikävät ihmiset käyttävät häikäilemättä hyväkseen ihanteeseen uskovia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka jäävät vaille kiitosta. Shardlaken ja veli Guyn loppukeskustelut ovat mielestäni osuvia, kultainen keskitie olisi kaikessa kenties se tavoiteltavin ihanne. Ja ne murhat, ne tuli ratkaistua.

Diana Gabaldon: Lordi John ja paholaisen korttipakka

Pvm: 17.4.2011
Arvosana: 7

Löysin tämän kirjan maaliskuussa Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa käydessäni. Kirja oli alennuksessa, 2€, joten ostin sen ja ajattelin lukaista sellaisena mukavana välipalana. Ja sitä se olikin. Ei mikään kirjallinen sensaatio tai tajunnanräjäyttäjä, vaan mukavan harmiton ja helppo välipala. Kirja on kolmen itsenäisen tarinan kokoelma. Viiminen tarina jatkaa siitä, mihin Lordi John ja veitsenterän valtakunta -kirja jäi, muut ovat selkeästi yksittäisiä novelleja.

En siis pidä tätä(kään) minään niin ihmeellisenä kirjana ja siksi tässä kirjaa lukiessa mietiskelinkin, miksi siis aina näytän kuitenkin lordi Johnin pariin palaavan. Tarinat ovat mukavia lukea, ne kulkevat eteenpäin, niissä on aina jokin mysteeri selvitettävänä, tärkeimmät henkilöhahmot ovat jo tulleet tutuiksi ja he ovat varsin hauskoja veijareita. Lisäksi tarinoiden historiallinen konteksti viehättää. Tämän kirjan ensimmäisessä novellissa lordi John selvittelee murhaa ja törmää hämäräperäiseen veljeskuntaan, toisessa liikutaan Saksassa ja selvitellään riivaajattaren mysteeriä ja kolmannessa tykin räjähdyksestä selvinnyt majuri Grey joutuu käsittelemään kokemiaan kauhuja, vastaamaan ikäviin syytöksiin ja paljastaa kohtalokkaita vehkeilyjä.