maanantai 8. lokakuuta 2012

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Pvm: 8.10.2012
Arvosana: 6

Huh, lopultakin! Lopultakin sain luettua kirjan loppuun ja pääsen siirtymään johonkin oikeesti hyvään kirjaan. Vaikka kirjan lukeminen oli tosi takkuista ja välillä vain silmäilin edessäni olevia sanoja, en silti voinut jättää kirjaa kesken. En ole koskaan pystynyt. En, vaikka kirja olisi kuinka huono ja vaikka kuinka vakaasti olisin aikonut niin tehdä. Sillä, entäpä, jos kirja yllättääkin? Lopussa odottelee joku huikee oivallus. Tai sitten en vain halua olla luovuttaja. No, jokatapauksessa, tämä kirja oli yhtä uneliaan tasapaksu alusta loppuun eikä siitä ole edes kovin paljoa sanottavaa.

"Älykästä, hauskaa, osuvaa!" lupailee takakansi. Ei mitään niistä. Päähenkilöt kyllä ovat yliopisto-opiskelijoita, mutta tapahtumat ja niiden kuvaukset ovat uneliaita, harmaita ja tylsiä. Päähenkilöitä on kolme: kirjallisuuden opiskelija Madeleine, biologiaa opiskeleva Leonardo sekä uskontotieteistä kiinnostunut Mitchell. Madeleine on rakastunut Leonardoon, Mitchell on rakastunut Madeleineen ja Leonardo kamppailee sairautensa kanssa. Madeleine yrittää rakastaa Leonardon ehjäksi, Mitchell lähtee reppureissaamaan Eurooppaan ja Intiaan. Loppu päättyy jonkinlaiseen alakuloiseen realismiin.

lauantai 8. syyskuuta 2012

George R.R. Martin: A Game of Thrones

Pvm: 7.9.2012
Arvosana: 10

On sitä kehuttu, eikä turhaan. Tämä 800-sivuinen tiiliskivi oli elämys! Mahtavaa lukea pitkästä aikaa näin hyvää ja koukuttavaa fantasiaa. Vaikka kirjaan perustuva samanniminen sarja tuli Yleltä jo keväällä, en halunnut pilata lukuelämystäni katsomalla sitä ennen kirjan lukemista. Kirja kun on odottanut sopivaa aikarakoa ja fiilistä joulusta lähtien. Onneksi kirjalahjan antaja oli varustanut paketin myös DVD:llä ja nyt voin rauhassa asettua katsomaan sitä tässä syksyn edetessä.

Mitäköhän tästä nyt sitten sanoisi, etten pilaa niiden lukukokemusta, jotka eivät ole tähän vielä tarttuneet. Vaikka lopukeväästä kyllä tuntui, että minä olin niiden harvojen tämän genren diggareiden joukossa, jotka eivät Game of Thronesia olleet vielä lukeneet (tai nähneet). No, Martin esittelee lukijalle taas ihan uuden ajan ja maailman, jossa herrat ja loordit, ja jokunen ladykin, tavoittelelevat valtaa, mainetta ja kunniaa. Jokaisella on näkemys, kenen pitäisi istua tuolla rautaisella valtaistuimella ja hallita kuningaskuntaa. Valtapeli on raakaa eivätkä siltä säästy pienet ja viattomatkaan. Cersei Lannisterin sanoin: "When you play the game of thrones, you win or you die. There is no middle ground" (s.488) Pelin säännöt vaan vaihtelevat ja loppujen lopuksi jokainen luo ne itse.

Juoni oli mielenkiintoinen, siinä oli yllättäviä käänteitä ja se eteni sujuvasti. Kirja on jaettu henkilökappaleisiin eli jokaisella kappaleella on oma päähenkilönsä, jonka näkökulmasta tapahtumia seurataan. Välillä tapahtumat hyppäävät henkilövaihdosten mukana ihan eri puolelle, mutta kokonaisuus pysyy kuitenkin koko ajan hyvin kasassa ja tarinasta rakentuu kappale kappalelta muhkeampi ja monisyisempi. Ja niin koukuttava! Tätä kirjaa vaan ei voinut lukea sellaisissa puolen tunnin iltalukemispätkissä, vaan yhtenäkin päivänä ahmin 5h yhtäjaksoisen pätkän. Tarina jäi kesken ja asetelmat seuraavalle osalle ovat mitä kutkuttavimmat.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Cecelia Ahern: The Time of my Life

Pvm: 14.5.2012
Arvosana: 7-8

Löysin tämän Cecelia Ahernin uusimaan vuoden vaihteessa Delhin lentokentän kirjakaupasta enkä voinut jättää sitä ostamatta, niin edullinen tämä englanninkielinen pokkariversio oli. Lukuvuoronsa se sai kuitenkin vasta nyt kesälomalla. Olen pitänyt kovasti Ahernin kirjoista ja odotukset tämän uusimman suhteen olivat kovat. Muutamia sivja luettuani olin kuitenkin tosi pettynyt. En syttynyt yhtään, en sitten olenkaan. Kirjan alku oli tosi puuduttava ja laahaava. Mutta kyllä se sitten parani loppua kohden, onneksi. Kokonaisuudesta jäi kuitenkin hämmentynyt olo, enkä oikein ole osannut päättää, pidinkö koko kirjatsa vai en. Lukukokemuksesta tulee mieleeni matka, joka on alkuun loivaa ylämäkeä ja sitä vaan talsii eteenpäin. Sitten vauhti kiihtyy, matka huipentuu loppua kohden ja määränpäässä on tosi iloinen, että jaksoi painaa loppuun asti.

Juoni lyhyesti: Lucy Silchesterin elämässä kaikki on hyvin, just fine. Ero poikaystävästä, työpaikan vaihto, asunnon vaihto, hilpeää ajanviettoa ystävien kanssa aina silloin tällöin ja silleen. Sitten Lucy saa kirjeen, johon hänen on pakko reagoida. Hänellä on tapaaminen Elämänsä kanssa. Lucy on laiminlyönyt Elämänsä pahasti ja Elämä vaatii Lucyä korjaamaan tilanteen. Niinpä tämä herra Elämä (mr. Life) alkaa viettää aikaa vastahakoisen Lucyn kanssa seuraten tätä joka paikkaan ja pakottaen Lucyn kohtamaan asioita ja ihmisiä ilman valheita. Lucy kun siis on ollut patologinen valehtelija.  Kuten arvata saattaa, lopussa Lucy myöntää itselleen ja muillekin, että kaikki ei ehkä sittenkään ollut "just fine" ja asiat alkavat oikeasti muuttua.

Jotenkin tässä ei ihan ollut tarpeeksi sisältöä, vaikka yritystä on ollut. Ahern tekee teräviä huomioita 30+ cityihmisten elämästä ja kirjoittaa hauskasti ja sujuvasti. Hyvin erikoinen keksintö oli henkilöittää tämä elämä, mutta tällaista on ollut aiemmissakin Ahernin romaaneissa ihan onnistuneesti. Idea tässäkin oli ihan hauska, mutta juoni sen ympärillä ei nyt ihan minun mielestä riittänyt. Eri henkilöiden välisen vuorovaikutuksen kuvaajana Ahern on hyvä ja ihmisten väliset kohtaamiset olivat monet varsin oivallisia, kaikkine painolasteineen. Loppujen lopuksi siis hyvä, että luin loppuun, mutta en tiedä suosittelisinko.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Pvm: 4.7.2012
Arvosana:8

Kirjan takakansi lupaa goottisävyistä fantasiaa, tarinaa, jota en koskaan unohtaisi. Isoisän hurjat jutut, vanhat oudot valokuvat, hylätty orpokoti, eriskummalliset lapset. Odotin jotain varsin karmivaa tarinaa kaukaiselle saarelle piilotetuista sairaista tai sairaina pidetystä lapsista ja heidän kohtaloistaan, sillä ihminen on osannut ja osaa olla julma erilaisuutta kohdatessaan. Ajattelin, että tätä kirjaa tuksin tällaisen ylivilkkaan mielikuvituksen omaavan herkkiksen kannattaa pitää iltalukemisena. Mutta, mutta. Luinkin varsin mukaansatempaavan ja vauhdikkaan fantasiatarinan enkä millään voinut välttyä tietyltä Harry Potter -fiilikseltä, sillä tietyllä tavalla sama genre tuli tästä loppua kohden yhä voimakkaammin mieleen.

Kirjan päähenkilö on Jacob Portman, jolla on erityisen läheinen suhde isoisäänsä, Abrahan Portmaniin, Portmanin pappaan. Isoisä viihdytti pientä Jacobia kertomalla hauskoja tarinoita lapsuudestaan paratiisisaaren orpokodissa ja sen hauskoista lapsista, joilla oli kaikilla joitain erityisiä kykyjä. Isoisä näytti Jacobille myös vanhoja valokuvia noista lapsista. Kasvaessaan Jacob alkoi epäillä yhä enemmän ja enemmän Portmanin papan juttuja ja tökerösti trikkikuvattuja valokuvia leimaten ne kaikki satuiluksi. Sitten tapahtuu jotain kamalaa. Portmanin pappa kuolee väkivaltaisesti ja Jacobin lähipiiri epäilee Jacobin mielenterveyttä tämän kertoessa tapahtumista. Papan viimeisten sanojen takia ja edistääkseen surutyötään Jacob lähtee isänsä kanssa tutustumaan papan lapsuuden maisemiin. Saarelta Jacob löytää tuhoutuneen orpokodin rauniot sekä kaikuja menneisyydestä. Jacob tutustuu eriskummallisiin lapsiin, jotka toki ovat kyvyissään kaikki varsin eriskummallisia, mutta hyväntahtoisia ja ystävällisiä. Ja he haluavat suojella Jacobia, toivovat tämän liittyvän heihin, sillä eriskummallisten olemassaoloa uhkaa vaara.

Kirjan hahmoista tosiaan tuli mieleen Harry Potter -hahmot, kun niihin oli päässyt tutustumaan. Myös tämä mielikuvitusmaailma, jonka Riggs on luonut, kaikkine omine uudissanoineen ja kaikkineen tuo mieleen Harry Potterin. Ei niin, että tässä olisi millään muotoa kopioinnin makua, ei sinne päinkän, mutta tyyli vaan on jotenkin niin samaa, nuortenkirjatyyliä ehkä. Kirja on siitä mukavan erilainen, että koskaan aiemmin en ole lukenut kirjaa, jota tarinaan liittyvät vahvat kuvat olisivat näin ryydittäneet. Etenkin nämä kuvat luovat siihen tiettyä goottitunnelmaa, joka kyllä muutoin on varsin laimeaa. Kirjailijan kerronnasta ja kuvauksista en kyllä olisi luonut lapsista valokuvien kaltaisia mielikuvia, vaan ne olisivat jääneet vaisummiksi. Tarina etenee mukavasti ja sitä on ihan kiva lukea, kun on ensin päässyt yli siitä pettymyksestä, jonka lässähtäneet ennakko-odotukset luovat. Kerronta on varsin toteavaa ja tarinaa eteenpäin vievää, mutta jollain tavalla pinnallista. Tarinassa on jännitystä ja hurjia hahmoja, mutta missään vaiheessa sydämeni ei hakannut villisti, kämmeneni eivät hionneet eikä tiivis tunnelma hukuttanut minua alleen. Vaikkei tämä tosiaan mikään goottifantasian riemuvoitto ollutkaan, oli tämä ihan kiva lomasuupala. Mielenkiinnolla kyllä jään odottamaan, millaisen visualisoinnin elokuvaohjaaja Tim Burton tästä tarinasta luo. Elokuvan pitäisi ilmestyä vuonna 2013.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

C.J. Sansom: Musta tuli

Arvosana: 9 ½
Päivämäärä: 22.6.2012

Pidin kovasti Sansomin romaanista Luostarin varjot ja kun huomasin, että kyttyräselkäinen asianajana Matthew Shardlake jatkaa mysteerien selvittelyä tässä uudessa romaanissa, halusin saada sen oitis luettavakseni. Ja täytyy sanoa, että viihdyin Shardlaken matkassa taas vallan mainiosti.

1540-luvun Lontoossa käydään edelleen armotonta asemasotaa paavinuskoisten ja reformisten välillä. Shardlake on saanut vakavan kolauksen sinisilmäiselle reformin uskolleen ja on nyt jokseenkin välinpitämättömässä tai hieman jopa kyynisessä tilassa uskonasioiden suhteen. Mutta Shardlake ei pääse välttymään tältä asemasodalta kuningas Henrik VIII ollessa tyytymätön avioliittoonsa ja halutessa uuden vaimon. Reformismin uudistusten toimeenpanija, Thomas Cromwell, on pahassa pulassa yrittäessään pitää kuninkaan tyytyväisenä taatakseen oman asemansa säilymisen. Cromwellilla on taas käyttöä luotettavalle ja älykkäälle asianajajalle ja hän pestaa Shardlaken palvelukseensa selvittämään kadonneen kreikkalaisen tulen arvoitusta. Mustan tulen, jonka tuhovoiman tulisi häikäistä kuningas ja pitää Cromwell suosiossa. Matthew saa apurikseen Jack Barakin, jonka kanssa hänellä on 14 päivää aikaa selvittää mustan tulen arvoitus.

Cromwellin toimeksiantoa toteuttaessaan Matthew yrittää myös selvittää vanhan tuttavansa sukulaistytön, Elizabethin, murhasyytettä. Tämä toinen, hyvin omituinen ja mutkikas tapaus rikastuttaa tarinaa ja tuo siihen lisäsäikeen, joka on hyvin mielenkiintoinen. Se ei sinällään liity millään tavalla mustaan tulee, mutta se tuo sekä Shardlakesta että Barakista esille sellaisia puolia, jotka syventävät ja rikastuttavat näitä mainioita henkilöhahmoja.

Tarina on hyvä ja mielenkiintoinen. Kerronta on eläväistä ja se luo hyvin uskottavan ajankuvan. Aika on raaka ja verinen, sitä ei peitellä, mutta julmuuksia ja epäoikeudenmukaisuutta ei kauhistella vaan ne lähinnä todetaan. Luostarin varjoissa pidin tarinan monitahoisuudesta. Myöskään tässä ei sorruta yksinkertaisuuksiin, mikään ei ole niin mustavalkoista kuin aluksi voisi ajatella. Erityisesti pidin loppuratkaisusta, joka ei tarjoa selkeää eikä helppoa ratkaisua kummallekaan osapuolelle.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Anna Godbersen: Hehkua

Pvm: 5.6.2012
Arvosana: 9

Tarina 1900-luvun taitteen Manhattanin seurapiireistä saa päätöksensä tässä sarjan neljännessä osassa Hehkua. Räväkkä Diana Holland on lähtenyt maailmalle etsimään sotilaaksi värväytynyttä rakastaan, Henry Schoonmakeria. Elizabeth Cairns, ent. Keller, os. Holland, sen sijaan yrittää sopeutua kulissiavioliittoonsa perhetuttava Snowden kanssa alati kasvavan mahansa kanssa. Penelope Schoonmaker taas pyrkii säväyttämään seurapiirejä valeraskautensa valekeskenmenon aiheuttaman pakollisen hiljaiselon jälkeen ja löytääkin pian tiensä Manhattanilla vierailevan Baijerin prinssin käsivarsille. Seurapiireihin nyt vakityisesti kuuluva Carolina Broad taas odottaa sydän pamppaillen rakastaan Leland Bouchardia ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta.

Tarina tempaa taas helposti ja vaivattomasti mukaansa ja sen seurassa viihtyy todella hyvin. Ihan kuin edelliset osat olisi lukenut edellisenä päivänä, niin luontevasti Manhattanin seurapiirikuningattarien elämään pääsee taas mukaan. Kuten jo edellisessä osassa Diana on ehdottomasti suosikkihahmoni. Harvinaisen rohkea ja itsenäinen nuori nainen. Ja jos aiemmin harmittelin henkilöiden käsittämättömän huonoa tuuria ja kokemia vääryyksiä, niin viimeinen osa tuo onneksi vähän valoa pimeyteen. Jopa Penelope saa vihdoin jotain takaisin kaikesta siitä myrkystä, jota hän on ympärilleen kylvänyt. Juonessa oli mukavasti jännitystä ja vauhtia ja sen vietäväksi oli helppo ja mukava heittäytyä. Hyvä päätös hyvälle sarjalle.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Pvm: 25.5.2012
Arvosana: 7½

Jostain syystä tämä leskikuningatar Elisabethin tarina ei oikein sytyttänyt eikä temmannut minua mukaansa. Kirja kertoo leskeksi jääneen Elisabeth Woodwillen tarinan 1400-luvun lopun Englannissa, jossa kunikaat vaihtuvat tiuhaan serkusten ja veljesten havitellessa kruunua itselleen. Leskeksi jäänyt ja mielestään vääryyttä kokenut Elisabeth haluaa keskustella tilanteestaan nuoren kuninkaan Edvard IV:n kanssa, mutta nuoret rakastuvatkin toisiinsa ja kunnianhimoisesta Elisabethista tulee Edvardin puoliso ja Englannin Yorkin huoneen kuningatar. Elisabeth synyttää Edvardille liudan lapsia ("vaimo vuoteeseen!" tuntui olevan kunikaan lempilauseita), myös kruununperillisiä, Edvardin yrittäessä pitää kunnianhimoiset York-veljensä sekä kruunua havittelevan Lancasterin suvun kurissa. Elisabeth itse on veden jumalattaren, Melusianan, sukua ja hänellä on omat lahjansa, joilla yrittää turvata oman Riversin suvun aseman vallan kahvassa Yorkin suvun rinnalla. Lopulta Edvard kuitenkin sairastuu ja kuolee ja Elisabethin ja tämän lasten asema on varsin tukala. Juonitteluja, pettureita, tyhjiä lupauksia ja surua, sitä siitä kaikesta sitten seuraa. Elisabeth on kuitenkin päättänyt selvitä ja taistelee viimeiseen asti.

Aihe ihan mielenkiintoinen ja perustui historiallisiin faktoihin, mutta jostain syytä tarina ja sen henkilöt jäivät minulle etäisiksi eikä juoni temmannut mukaansa niin, että olisi ollut palava halu lukea ja päästä tarinassa eteenpäin. Kirja lojui yöpöydällä ja etenin aina silloin tällöin pätkä kerrallaan. Ei kirja huono ollut, muttei nyt varsinaisesti huikaissutkaan. En kyllä poissulkisi sitäkään, että vielä joskus tarttuisin kirjan jatko-osaan, sillä kyllähän tuo tarina kesken jäi.

torstai 24. toukokuuta 2012

Stephenie Meyer: Breaking dawn

Pvm: 24.5.2012
Arvosana: 9

Tämä Twilight sagan viimeinen osa oli jäänyt minulta lukematta, sillä tympäännyin tiettyyn junnaamiseen ja toistoon toiseksi viimeisen osan luettuani. Katsoin tässä keväällä ensimmäistä kertaa Twilight elokuvat, Braking dawnia lukuunottamatta, ja ne palauttivat mieliini tuon Meyerin luoman maailman, joka kaikesta huolimatta oli hyvin kiehtova. Päätin siis tarttua tuohon viimeiseen opukseen ja uppouduin taas toviksi syvälle Bellan, Edvardin ja Jacobin ihmeelliseen maailmaan.

Harvoin käy niin, että elokuva olisi parempi kuin kirja, mutta Breaking dawnia lukiessani en voinut välttyä toivomasta, että näkisinkin elokuvana vain olennaisen, etenkin alussa, ja voisin välttyä Bellan kuolettavan tylsiltä ja pitkiltä pohdinnoilta ja marttyyrivellomisilta. Kirjan voisi jakaa kolmeen osaan, joista ensimmäinen oli varsin tylsää hempeilyä, epäröintiä ja vatvomista, vaikka kivat häät olikin. Ja häämatkallekin päästiin. Toisessa alettiin sitten päästä asiaan ja mielenkiinto pysyi yllä ja kasvoi niin, että viitsi jatkaa lukemista. VampyyriBella osoittautui paljon mielenkiintoisemmaksi tyypiksi kuin ihmisBella, joka oli kaikessa vaatimattomuudessaan ja epävarmuudessaan niin rasittava tyyppi kuin olla ja voi. Ja tietysti Reneesmeen ainutlaatuisuus toi oman kivan lisänsä kokonaisuuteen. Viimeisessä osassa päästiin sitten siihen jokaisen kirjan pakolliseen toimintakohtaukseen, tällä kertaa välienselvittelyä Volturien kanssa. Loppu oli todella kutkuttava ja sitä kohden mentiin sopivalla vauhdilla ja intensiteetillä ja sen halusi ahmia samalla sillä nautiskellen. Hyvin laadittu loppuosa jätti koko kirjasta hyvin fiiliksen. Vaikka tosin tietyt, tahattomat tai tahalliset, piilomerkitykset ärsyttävätkin ja jostain syytä minun silmilleni näistä kirjoista nousevat, mutta ei jakseta tarttua niihin nyt, tarina tarinana, ei jaksa ylianalysoida.

torstai 26. tammikuuta 2012

Kathryn Stockett: Piiat

Pvm: 26.1.2012
Arvosana: 10

Piiat tarttui mukaani ihan ex tempore lentokentältä varalukemiseksi. Olin kyllä lukenut tästä kirjasta hyviä arvosteluja, mutta en kuitenkaan ollut ottanut sitä lukulistalleni. Onneksi kuitenkin luin! Tosi viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu, erilainen ja hyvin ihmisläheinen aihe.

Kirja sijoittuu 60-luvun Mississipiin, jossa mustat naiset työskentelevät valkoisissa perheissä kotiapulaisina. Rotuerottelun vastustus on alkanut hiljalleen nostaa päätään, mutta syvässä etelässä noita ajatuksia ei katsota hyvällä. Mustilla on oltava oma paikkansa, jonka valkoiset määrittelevät. 23-vuotias miss Skeeter elää hieman erilaista elämää kuin monet perhellistyneet ikätoverinsa. Skeeter alkaa myös nähdä asioita hieman eri näkökulmasta, nähdä ihmisiä ympärillään. Skeeter päättää tarttua hyvin vaaralliseen aiheeseen ja kirjoittaa haastatteluihin perustuvan kirjan kotiapulaisten työstä valkoisissa perheissä, kotiapulaisten näkökulmasta. Matka on pitkä, kivinen ja varallinen, mutta rohkeat naiset haluavat vaikuttaa. He haluavat muutosta. Samassa myös jotkut raja-aidat kaatuvat ja ihminen kohtaa ihmisen.

Kirja saa hymyilemään, nauramaan, itkemään, ihmettelemään ja järkyttymään. Järkyttymään etenkin siitä, että se kaikki raakuus on joskus ollut totta, eikä siitä edes ole kovin kauaa. Ei toki meillä, mutta yhdessä niin sivistyneeksi ja edistykselliseksi itseään pitävässä länsimaassa. Ja kyllähän niitä hyvin hyvin synkkiä ja pimeitä asenteita on ollut meilläkin, ja on edelleen, erilaisuutta kohtaan. Kirja ei kuitenkaan missään nimessä ole synkkä vaan hersyvän hauska kokoelma pieniä arjen iloja ja sattumuksia, tarinoita ihmissuhteista.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Kate Mosse: Labyrintti

Pvm: 4.1.2012
Arvosana: 7½

Kate Mossen Kryptan innoittamana otin tämän Mossen toisen tiiliskiven (652s) mukaan lomalukemiseksi. Valitettavasti se ei imaissut minua mukaansa niin kuin olin odottanut ja pitkän matkaa lukeminen oli varsin hidasta ja takkuista.

Heinäkuussa 2005 Alice Tanner osallistuu vapaaehtoisena arkeologisille kaivauksille Pyrenneiden vuoristossa. Viimeisenä päivänään Alice löytää vanhan soljen sekä kivenmurikan takaa erikoisen luolan. Luolassa Alice kokee jotain hyvin kummallista, kaikuja kaukaa menneisyydestä. Tahtomattaan Alice on tullut raottaneeksi menneisyyden verhoa ja nyt tuo menneisyys vaatii selvitystä, oikeutta. Siinä Alice on tietämättään avainroolissa monien muiden yrittäessä hyötyä tilanteesta aivan toisella tavalla.

Heinäkuussa 1209 linnanvouti Pelletierin tytär Alaïs elää elämäänsä Carcassonnen kaupungissa, jossa myös kataarit saavat elää hiljaisen rauhallisesti omaa elämäänsä. Kataareita ei kuitenkaan katsota muualla Ranskaa suopeasti ja Ranskan armeija päättää puhdistaa Etelä-Ranskan näistä vääräuskoisista. Tämän kaiken keskellä Alaïs pääsee osalliseksi isänsä salaisuudesta, osalliseksi velvollisuudesta suojella kirjoja, suojella Graalia. Alaïsin sisko Oriane havittelee myös kirjoja, mutta täysin eri syistä, ja siskoksista tulee toistensa pahimmat viholliset.

En oikein tiedä miksi, mutta en vain syttynyt. Ehkä juuri sillä hetkellä kaipasin jotain suoraviivaisempaa ja nopeampi tempoista. Tässä kesti kauan ennenkuin päästiin oikein asiaan. Lopussa kirja kyllä tempaisi mukaansa, ehkä kun oli se viimeinen neljännes jäljellä. Yksi asia minua kuitenkin häiritsi yli muiden ja jostain syystä jopa ärsytti. "Alicella oli tunne, että hän oli ollut täällä ennenkin." Alice näki näkyjä, kaikuja menneisyydestä, kaikuja omasta kaukaisesta menneisyydestään. Alice oli osa sitä sukupolvien ketjua, joka liitti hänet Alaïsin tarinaan. Okei, idea hyvä, mutta itse tarinaa lukiessa se tuntui jotenkin niin lapselliselta. Jos olisi lukenut tämän ennen Kryptaa, niin ehkä fiilikset olisi ihan toiset. Tiedä häntä.

Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen

Pvm: 1.1.2012
Arvosana: 8½

Ennen joulua kirjastossa kierrellessäni silmiini sattui tämä Moskovan Bolsoi-baletin entisestä tähtiballeriinasta kertova kirja. Takakannen tekstin luettuani kiinnostuin kirjasta siinä määrin, että otin sen mukaan lomalukemiseksi, vaikka muita kirjoja olikin kesken. Kirjan aihepiirin erilaisuus piti minut kiinni kirjassa muiden odotellessa matkalaukussa.

Kirjassa neljä tarinaa kietoutuu yhdeksi. Nina Revskaja on Bostonissa asuva iäkäs Bolsoin baletin entinen tähtitanssija, joka päättää huutokaupata arvokkaan korukokoelmansa. Samalla kipujen riivaama Nina käy tahtomattaan läpi menneisyyttään, jonka muistoista tahtoisi korujen myötä päästä lopullisesti eroon. Lukija pääsee aikamatkalle 1940-50 luvun Neuvosto-Venäjälle, jossa kirjan nuoret taiteilijat joutuvan kohtaamaan Stalinin hirmuhallinnon nurjimmat puolet. Bostonissa Ninan korujen huutokauppaa ryhtyy valmistelemaan kolmekymppinen Drew Brooks, joka myös käy läpi elämänvalintojaan ja etsii elämänsä suuntaa. Tarinaan liittyy vielä viisikymppinen Grigori Solodin, venäläissyntyinen akateemikko, Nina Revskajan miehen, Viktor Jelsinin, runojen tutkija ja kääntäjä. Grigori yrittää selvittää menneisyytensä arvoitusta muutaman kirjeen, valokuvan ja meripihkakaulakorun avulla. Meripihkakaulakoru näyttää kuuluneen Nina Revskajan huutokauppaamaan korusettiin. Miksi se on joutunut siitä erilleen ja voisiko tähtitanssijalla olla vastauksia Grigoria askarruttaviin menneisyyden kysymyksiin?

Kirjassa kiinnostavinta on Ninan menneisyyden tarina. Tarina siitä, miten hänestä tuli kovan työn tuloksena huipputanssija, ihailtu Bolsoin perhonen. Tarina ystävyydestä, rakkaudesta, epäilyistä, petoksesta. Elämä Neuvostoliitossa oli ankeaa taistelua niin fyysisten kuin henkistenkin puitteiden suhteen. Tanssille omistautuneen ja tanssin parissa kasvaneen Ninan silmät alkavat avautua vasta vähitellen ystävien muuttuessa ja kohdatessa käsittämätöntä vääryyttä. Tuon kaiken keskellä alkaa epäillä, onko rakkaus, ystävyyskään vilpitöntä. Keneenkään ei voi luottaa eikä Ninalla ole enää vaihtoehtoja.

Grigorin tarina liittyy Ninan menneisyyteen luontevasti ja tuo tarinaan sen ratkaistavan mysteerin, jota lukijakin luonnollisesti pohdiskelee. Mutta Drew'n vetäminen mukaan tarinaan hänen "henkilökohtaisella" tarinallaan on vähän teennäistä. Se tekee kokonaisuudesta vähän sekavan, vaikka saadaanhan sekin lopulta liitettyä, hyvin hyvin hennosti ja teennäisesti, meripihkakoruihin, tai no meripihkaan ylipäänsä. Tarina olisi ollut paljon jämäkämpi, jopa napakymppi, ilman Drew'n tarinaa.

Kokonaisuutena mielenkiintoinen kirja. Aihepiiriltään kivasti erilainen kuin monet muut viimeaikoina lukemani kirjat. Sujuvasti kirjoitettu, uskottava. Voisin suositella, jos on kiinnostunut Venäjän lähihistoriasta ja venäläisestä kulttuurista.