Pvm: 19.9.2014
Arvosana: 9
Tykästyin Cecilia Samartinin tapaan kirjoittaa ja kertoa tarinaa lukiessani Kaunista sydäntä ja niin päädyin tarttumaan myös tähän hänen toiseen teokseensa. Tämäkin tarina oli hyvin koskettava ja erittäin miellyttävää luettavaa.
Kirja kertoo nuoresta meksikolaistytöstä, Jamiletista, joka elää Meksikossa varsin vaatimattomissa oloissa. Hänellä on selässään pitkä ja ruma syntymämerkki, minkä vuoksi häntä vierroksutaan ja kartetaan taikauskoisessa kotikylässään. Äitinsä kuoltua Jamilet päättää yrittää loikata tätinsä luokse Amerikkaan tienaamaan rahaa syntymämerkin poistoon. Jamilet päätyy töihin mielisairaalaan, jossa hänelle annetaan varsin erikoinen pesti. Hänen tehtävänään on huolehtia ylimmän kerroksen vanhasta herrasta, joka on hyvin vaativa potilas. Jamiletille annetaan ohje välttää kaikkea turhaa keskustelua potilaan kanssa. Herra Peregrino päätyy kuitenkin kertomaan Jamiletille tarinaansa ja Jamilet kuuntelee ja eläytyy potilaan tarinaan koko sielullaan. Heidän välilleen kasvaa side, joka auttaa heitä molempia.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaustarina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaustarina. Näytä kaikki tekstit
maanantai 22. syyskuuta 2014
Cecilia Samartin: Kaunis sydän
Pvm: 24.8.2014
Arvosana: 9
Koskettava ja ihana tarina, joka ei säästänyt kyyneliltä! Miellyttävää lukea ja niin helppo eläytyä. Suosittelen!
Kirja kertoo El Salvadorissa kasvaneesta Anasta, joka joutui kohtaamaan lapsuudessaan järkyttävän tragedian. Ana päätyy Kaliforniaan luostariin, hänellä on vankka vakaumus pyhittää elämänsä Jumalalle. Mutta Ana osoittautuu taitavaksi lasten kanssa ja hänet pestataan varakkaaseen amerikkalaisperheeseen lastenhoitajaksi. Pestin oli määrä olla määräaikainen, mutta aina tapahtui jotain, minkä takia hän jatkoi Trellisien perheessä. Kirjassa seurataan samanaikaisesti niin nykyhetkeä kuin Anan ja Trellisien perheen tarinaa menneisyydestä nykyhetkeen. Nykyhetkessä Ana valvoo miehensä kuolinvuoteella ja yrittää sovitella menneisyydessä tapahtuneita väärinkäsityksiä.
Arvosana: 9
Koskettava ja ihana tarina, joka ei säästänyt kyyneliltä! Miellyttävää lukea ja niin helppo eläytyä. Suosittelen!
Kirja kertoo El Salvadorissa kasvaneesta Anasta, joka joutui kohtaamaan lapsuudessaan järkyttävän tragedian. Ana päätyy Kaliforniaan luostariin, hänellä on vankka vakaumus pyhittää elämänsä Jumalalle. Mutta Ana osoittautuu taitavaksi lasten kanssa ja hänet pestataan varakkaaseen amerikkalaisperheeseen lastenhoitajaksi. Pestin oli määrä olla määräaikainen, mutta aina tapahtui jotain, minkä takia hän jatkoi Trellisien perheessä. Kirjassa seurataan samanaikaisesti niin nykyhetkeä kuin Anan ja Trellisien perheen tarinaa menneisyydestä nykyhetkeen. Nykyhetkessä Ana valvoo miehensä kuolinvuoteella ja yrittää sovitella menneisyydessä tapahtuneita väärinkäsityksiä.
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
Anna Godbersen: Hehkua
Pvm: 5.6.2012
Arvosana: 9
Tarina 1900-luvun taitteen Manhattanin seurapiireistä saa päätöksensä tässä sarjan neljännessä osassa Hehkua. Räväkkä Diana Holland on lähtenyt maailmalle etsimään sotilaaksi värväytynyttä rakastaan, Henry Schoonmakeria. Elizabeth Cairns, ent. Keller, os. Holland, sen sijaan yrittää sopeutua kulissiavioliittoonsa perhetuttava Snowden kanssa alati kasvavan mahansa kanssa. Penelope Schoonmaker taas pyrkii säväyttämään seurapiirejä valeraskautensa valekeskenmenon aiheuttaman pakollisen hiljaiselon jälkeen ja löytääkin pian tiensä Manhattanilla vierailevan Baijerin prinssin käsivarsille. Seurapiireihin nyt vakityisesti kuuluva Carolina Broad taas odottaa sydän pamppaillen rakastaan Leland Bouchardia ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta.
Tarina tempaa taas helposti ja vaivattomasti mukaansa ja sen seurassa viihtyy todella hyvin. Ihan kuin edelliset osat olisi lukenut edellisenä päivänä, niin luontevasti Manhattanin seurapiirikuningattarien elämään pääsee taas mukaan. Kuten jo edellisessä osassa Diana on ehdottomasti suosikkihahmoni. Harvinaisen rohkea ja itsenäinen nuori nainen. Ja jos aiemmin harmittelin henkilöiden käsittämättömän huonoa tuuria ja kokemia vääryyksiä, niin viimeinen osa tuo onneksi vähän valoa pimeyteen. Jopa Penelope saa vihdoin jotain takaisin kaikesta siitä myrkystä, jota hän on ympärilleen kylvänyt. Juonessa oli mukavasti jännitystä ja vauhtia ja sen vietäväksi oli helppo ja mukava heittäytyä. Hyvä päätös hyvälle sarjalle.
Arvosana: 9
Tarina 1900-luvun taitteen Manhattanin seurapiireistä saa päätöksensä tässä sarjan neljännessä osassa Hehkua. Räväkkä Diana Holland on lähtenyt maailmalle etsimään sotilaaksi värväytynyttä rakastaan, Henry Schoonmakeria. Elizabeth Cairns, ent. Keller, os. Holland, sen sijaan yrittää sopeutua kulissiavioliittoonsa perhetuttava Snowden kanssa alati kasvavan mahansa kanssa. Penelope Schoonmaker taas pyrkii säväyttämään seurapiirejä valeraskautensa valekeskenmenon aiheuttaman pakollisen hiljaiselon jälkeen ja löytääkin pian tiensä Manhattanilla vierailevan Baijerin prinssin käsivarsille. Seurapiireihin nyt vakityisesti kuuluva Carolina Broad taas odottaa sydän pamppaillen rakastaan Leland Bouchardia ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta.
Tarina tempaa taas helposti ja vaivattomasti mukaansa ja sen seurassa viihtyy todella hyvin. Ihan kuin edelliset osat olisi lukenut edellisenä päivänä, niin luontevasti Manhattanin seurapiirikuningattarien elämään pääsee taas mukaan. Kuten jo edellisessä osassa Diana on ehdottomasti suosikkihahmoni. Harvinaisen rohkea ja itsenäinen nuori nainen. Ja jos aiemmin harmittelin henkilöiden käsittämättömän huonoa tuuria ja kokemia vääryyksiä, niin viimeinen osa tuo onneksi vähän valoa pimeyteen. Jopa Penelope saa vihdoin jotain takaisin kaikesta siitä myrkystä, jota hän on ympärilleen kylvänyt. Juonessa oli mukavasti jännitystä ja vauhtia ja sen vietäväksi oli helppo ja mukava heittäytyä. Hyvä päätös hyvälle sarjalle.
maanantai 17. lokakuuta 2011
Anna Godbersen: Erheitä
Pvm: 17.10.2011
Arvosana: 9
Sarjan kolmannessa osassa nuori seurapiiriseurue matkaa herra ja rouva Schoonmakerin vieraina Floridaan Palm Beachille. Luvassa on kieroilua, juonittelua ja suuria tunteita, kuinkas muutenkaan. Henryn ja Penelopen välit ovat hyvin hyvin viileät, Diana kiduttaa itseään haavekuvillaan Henrystä, Henry tuskaliee velvollisuuksien ja tunteidensa ristitulessa, Elisabeth kärsii matkapahoinvoinnista ja ponnistelee pystyäkseen osallistumaan seurapiirien teennäisen ystävälliseen kanssakäymiseen ja Carolina puolestaan on korviaan myöten rakastunut rikkaaseen automobiiliharrastajaan.
Dianasta on kyllä muodostunut henkilökohtainen suosikkini. Hän on vielä kovin naiivi, mutta niin raikas ja rohkeasti oma itsensä. Penelope herättää alkuun ihan käsittämätöntä ärsytystä, mutta loppujen lopuksi on aika säälittävä kaikkine kiristystemppuineen ja juonitteluineen. Carolina, Lina, ei kaikesta huolimatta herätä sympatioitani, ehkä aiempien alhaisten temppujensa takia, ja koska hän ei oikeasti osaa katua pahoja tekojaan. Elisabethissä on kaikkien koettelemusten jälkeen tapahtunut suuri muutos ja entinen pinnallinen seurapiirityttö arvostaa nyt aivan erilaisia asioita ja arvoja kuin ennen. Elisabeth ja Teddy olisivat kyllä olleet niin hyvä pari, että ihan harmittamaan jäi. Mutta tässä tarinassa ei onnetar tunnu suosivan todellista rakkautta ja lempeyttä. Ilmeisen komea ja ihqu Henrykin on sellainen vätys, että lukijaa oikein ärsyttää tuo saamattomuus ja rohkeuden puute. Vaikka kai tuo on oikeasti voinut olla tottakin tiettynä aikana ja tietyn kansanosan parissa. Rahalla ja maineella kiristäminen, raha- ja kompromissiavioliitot. Varsinainen vankila, jossa omilla tunteilla ja ajatuksilla ei ole ollut juurikaan tilaa. Henry pelastaa lopussa edes jotain tekemällä varsin erikoisen ratkaisun ystävänsä Tedyn innoittamana. Ja jatkoa varmasti seuraa...
Arvosana: 9
Sarjan kolmannessa osassa nuori seurapiiriseurue matkaa herra ja rouva Schoonmakerin vieraina Floridaan Palm Beachille. Luvassa on kieroilua, juonittelua ja suuria tunteita, kuinkas muutenkaan. Henryn ja Penelopen välit ovat hyvin hyvin viileät, Diana kiduttaa itseään haavekuvillaan Henrystä, Henry tuskaliee velvollisuuksien ja tunteidensa ristitulessa, Elisabeth kärsii matkapahoinvoinnista ja ponnistelee pystyäkseen osallistumaan seurapiirien teennäisen ystävälliseen kanssakäymiseen ja Carolina puolestaan on korviaan myöten rakastunut rikkaaseen automobiiliharrastajaan.
Dianasta on kyllä muodostunut henkilökohtainen suosikkini. Hän on vielä kovin naiivi, mutta niin raikas ja rohkeasti oma itsensä. Penelope herättää alkuun ihan käsittämätöntä ärsytystä, mutta loppujen lopuksi on aika säälittävä kaikkine kiristystemppuineen ja juonitteluineen. Carolina, Lina, ei kaikesta huolimatta herätä sympatioitani, ehkä aiempien alhaisten temppujensa takia, ja koska hän ei oikeasti osaa katua pahoja tekojaan. Elisabethissä on kaikkien koettelemusten jälkeen tapahtunut suuri muutos ja entinen pinnallinen seurapiirityttö arvostaa nyt aivan erilaisia asioita ja arvoja kuin ennen. Elisabeth ja Teddy olisivat kyllä olleet niin hyvä pari, että ihan harmittamaan jäi. Mutta tässä tarinassa ei onnetar tunnu suosivan todellista rakkautta ja lempeyttä. Ilmeisen komea ja ihqu Henrykin on sellainen vätys, että lukijaa oikein ärsyttää tuo saamattomuus ja rohkeuden puute. Vaikka kai tuo on oikeasti voinut olla tottakin tiettynä aikana ja tietyn kansanosan parissa. Rahalla ja maineella kiristäminen, raha- ja kompromissiavioliitot. Varsinainen vankila, jossa omilla tunteilla ja ajatuksilla ei ole ollut juurikaan tilaa. Henry pelastaa lopussa edes jotain tekemällä varsin erikoisen ratkaisun ystävänsä Tedyn innoittamana. Ja jatkoa varmasti seuraa...
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Anna Godbersen: Juoruja
Pvm: 15.10.2011
Arvosana: 9
Manhattanin seurapiirien tarina jatkui siitä, mihin se Huumassa jäi. Elisabeth oli kaupunkilaisille traagisesti kuollut kaunotar, jota surtiin, sekä aidosti että teatraalisesti, niin perhe- kuin ystäväpiirissäkin. Todellisuudessa Elisabeth eli rakkaansa kanssa lännessä, Kaliforniassa, ja entisen seurapiirikaunottaren elämä oli varsin erilaista kuin mitä New Yorkissa. Elisabeth näyttäytyikin kirjassa varsin erilaisena henkilönä kuin Huuman "nukketyttö", joskin silti hyvin sydämellisenä. Elisabethin nuorempi sisar Diana edustaa Hollandien perhettä seurapiireissä ja yrittää pitää yllä perheen mainetta ja julkikuvaa perheen kurjistuvasta tilanteesta huolimatta. Molemmat Hollandien sisarukset saavat kuitenkin kokea todellista rakkautta, joka on suurempaa kuin seurapiirien loiste ikinä voisi tytöille suodakaan.
Juorut olivat tässä tarinassa kirjan nimen mukaisesti merkittävässä roolissa. Manhattanin valtiattaret ja siksi haluavat ovat hyvin hyvin julmaa porukkaa, vain ja ainoastaan omaa etuaan ja julkikuvaansa ajattelevia otuksia. Ei omatunto paljoa kolkuttele, ei. Yksi pieni juoru tai lehtikolumnin maininta voi edistää jonkun asiaa ja asemaa merkittävästi, luottamuksellisesti kerrottu salaisuus voi tuhota jonkun elämän totaalisesti. Toivoisi, että edes jossain kohtaa kirjan henkilöt kokisivat oikeutta, paha saisi palkkansa jne. Pakko oli jatkaa heti sarjan kolmenteen osaan (Erheitä) tämän toiveen saattelemana. Vaikka saattaa olla, että elämä ei ole reilua, ei edes kirjoissa.
Arvosana: 9
Manhattanin seurapiirien tarina jatkui siitä, mihin se Huumassa jäi. Elisabeth oli kaupunkilaisille traagisesti kuollut kaunotar, jota surtiin, sekä aidosti että teatraalisesti, niin perhe- kuin ystäväpiirissäkin. Todellisuudessa Elisabeth eli rakkaansa kanssa lännessä, Kaliforniassa, ja entisen seurapiirikaunottaren elämä oli varsin erilaista kuin mitä New Yorkissa. Elisabeth näyttäytyikin kirjassa varsin erilaisena henkilönä kuin Huuman "nukketyttö", joskin silti hyvin sydämellisenä. Elisabethin nuorempi sisar Diana edustaa Hollandien perhettä seurapiireissä ja yrittää pitää yllä perheen mainetta ja julkikuvaa perheen kurjistuvasta tilanteesta huolimatta. Molemmat Hollandien sisarukset saavat kuitenkin kokea todellista rakkautta, joka on suurempaa kuin seurapiirien loiste ikinä voisi tytöille suodakaan.
Juorut olivat tässä tarinassa kirjan nimen mukaisesti merkittävässä roolissa. Manhattanin valtiattaret ja siksi haluavat ovat hyvin hyvin julmaa porukkaa, vain ja ainoastaan omaa etuaan ja julkikuvaansa ajattelevia otuksia. Ei omatunto paljoa kolkuttele, ei. Yksi pieni juoru tai lehtikolumnin maininta voi edistää jonkun asiaa ja asemaa merkittävästi, luottamuksellisesti kerrottu salaisuus voi tuhota jonkun elämän totaalisesti. Toivoisi, että edes jossain kohtaa kirjan henkilöt kokisivat oikeutta, paha saisi palkkansa jne. Pakko oli jatkaa heti sarjan kolmenteen osaan (Erheitä) tämän toiveen saattelemana. Vaikka saattaa olla, että elämä ei ole reilua, ei edes kirjoissa.
sunnuntai 21. elokuuta 2011
Anna Godbersen: Huumaa
Pvm: 20.8.2011
Arvosana: 9
"Ihanaa elämää vuosisadan vaihteen Manhattanilla:romansseja, mystiikkaa, mustasukkaisuutta, petollisuutta, huumoria ja upeat historialliset puitteet." Näin lupailee kirjan takakannen teksti ja sisältö lunastaa odotukset varsin hyvin, vaikken nyt tuota mystiikkaa kirjasta kauheasti löytänytkään.
Kirja alkaa hautajaisilla, romaanin päähenkilön Elizabeth Hollandin hautajaisilla. Sen jälkeen palataan alkuun ja lukija pääsee seuraamaan Manhattanin ykkösperheiden iloja ja suruja, juoniteluja ja tottakai niitä romansseja sekä polkua, jonka päässä häämöttävät hautajaiset. Elizabethille kerääntyy matkan varrella lukuisia vihamiehiä, joilla kaikilla on tavalla tai toisella yhteys seurapiirien ylistetyimmän kaunottaren kohtaloon. Penelope Hayes, paras ystävä ja Elizabethin sulhasen entinen rakastajatar. Henry Schoonmaker, seurapiirielämästä kaikki ilot irti ottava rikas perijä ja Elizabethin kihlattu. Lina, Elizabethin sydämenvalittuun rakastunut palvelustyttö. Sekä Diana, Elizabethin villi ja vallaton pikkusisko, joka tahtomattaan rakastuu Elizabethin kihlattuun. Entäpä Elizabeth itse? Kaunis ja hyväkäytöksinen seurapiirityttö, joka on kasvatettu miellyttämään muita, jolle järjestetään avioliitto perheen kunnian pelastamiseksi ja jonka sydän kuuluu jollekin aivan toiselle.
Mukaansatempaiseva, elävästi ja sujuvasti kirjoitettu tarina, jonka parissa viihtyi. Ja haluan ehdottomasti tietää, mitä tapahtuu jatkossa, joten etsin varmasti jossain vaiheessa käsiini kirjan jatko-osan, Juoruja.
Arvosana: 9
"Ihanaa elämää vuosisadan vaihteen Manhattanilla:romansseja, mystiikkaa, mustasukkaisuutta, petollisuutta, huumoria ja upeat historialliset puitteet." Näin lupailee kirjan takakannen teksti ja sisältö lunastaa odotukset varsin hyvin, vaikken nyt tuota mystiikkaa kirjasta kauheasti löytänytkään.
Kirja alkaa hautajaisilla, romaanin päähenkilön Elizabeth Hollandin hautajaisilla. Sen jälkeen palataan alkuun ja lukija pääsee seuraamaan Manhattanin ykkösperheiden iloja ja suruja, juoniteluja ja tottakai niitä romansseja sekä polkua, jonka päässä häämöttävät hautajaiset. Elizabethille kerääntyy matkan varrella lukuisia vihamiehiä, joilla kaikilla on tavalla tai toisella yhteys seurapiirien ylistetyimmän kaunottaren kohtaloon. Penelope Hayes, paras ystävä ja Elizabethin sulhasen entinen rakastajatar. Henry Schoonmaker, seurapiirielämästä kaikki ilot irti ottava rikas perijä ja Elizabethin kihlattu. Lina, Elizabethin sydämenvalittuun rakastunut palvelustyttö. Sekä Diana, Elizabethin villi ja vallaton pikkusisko, joka tahtomattaan rakastuu Elizabethin kihlattuun. Entäpä Elizabeth itse? Kaunis ja hyväkäytöksinen seurapiirityttö, joka on kasvatettu miellyttämään muita, jolle järjestetään avioliitto perheen kunnian pelastamiseksi ja jonka sydän kuuluu jollekin aivan toiselle.
Mukaansatempaiseva, elävästi ja sujuvasti kirjoitettu tarina, jonka parissa viihtyi. Ja haluan ehdottomasti tietää, mitä tapahtuu jatkossa, joten etsin varmasti jossain vaiheessa käsiini kirjan jatko-osan, Juoruja.
torstai 7. heinäkuuta 2011
Cecelia Ahern: Suoraan sydämestä
Pvm: 5.7.2011
Arvosana: 8½
"Ihana aikuisten satu Dublinin yksinäisistä sydämistä." Kyllä, voisihan tätä noinkin luonehtia. Sai nauraa ja itkeä ja loppu oli toiveikas. Ahernin kirjoitustyyli on vain niin mukaansa tempaiseva ja eläväinen, sitä on helppo ja mukava lukea. Hän tekee henkilöhahmoista varsin inhimillisiä ja kuvaa näiden kokemuksia, ajatuksia ja tunteita kovin todentuntuisesti. Välillä ihan ihmetyttääkin, miten erilaisten ihmisten nahkoihin hän kirjailijana sujahtaa kirjoittaakseen heistä niin uskottavasti. Kirjassa on myös huumoria, joka kumpuaa ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja ilosta, hauskoista sattumuksista ja lausahduksista. Me ihmiset todella olemme joskus kaikessa vakavuudessamme aika naurettavia :)
Kirja siis kertoo Joycesta, joka kokee raskaan menetyksen. Joycelle tehdään verensiirto ja yhtäkkiä hän tietää omituisia asioita ja näkee outoja unia. Lisäksi hän tuntee outoa yhteyttä tuntemattomaan mieheen, jonka kanssa sattuu yhtaikaa kampaamoon. Mistä tässä oikein on kyse ja mitä hänelle on tapahtumassa, tätä Joyce yrittää selvittää tehdessään samanaikaisesti surutyötä saadakseen elämänsä palaset hiljalleen kokoon. Tarinan toinen päähenkilö on Justin, eronnut amerikkalainen professori, joka on muuttanut Lontooseen ollakseen lähellä tytärtään. Justin toimii vierailevana luenoitsijana Dublinin Trinity Collegessa, jossa veripalvelun lääkäri saa ylipuhuttua Justinin luovuttamaan verta. Justin haluaisi tietää, kenen hengen hänen verensä on loppujen lopuksi pelastanut, hänen mielestään verenluovuttajan pitäisi saada iso palkkio anteliaasta eleestään. Ja kuten kunnon satuun kuuluu, kysymyksiin saadaan vastaukset, itsekkäät katsovat peiliin löytääkseen sieltä hyviksen ja loppu on kaikinpuolin onnellinen. Elämä jatkuu, toivoa täynnä.
Ihan kivaa kesälukemista, junamatka meni varsin kivuttomasti naurun pyrähdyksiä pidätellessä. Kevyeksi kesälukemiseksi voin kyllä suositella, vaikkei kirja ihan Ahernin parhaimmistoon ylläkään.
Arvosana: 8½
"Ihana aikuisten satu Dublinin yksinäisistä sydämistä." Kyllä, voisihan tätä noinkin luonehtia. Sai nauraa ja itkeä ja loppu oli toiveikas. Ahernin kirjoitustyyli on vain niin mukaansa tempaiseva ja eläväinen, sitä on helppo ja mukava lukea. Hän tekee henkilöhahmoista varsin inhimillisiä ja kuvaa näiden kokemuksia, ajatuksia ja tunteita kovin todentuntuisesti. Välillä ihan ihmetyttääkin, miten erilaisten ihmisten nahkoihin hän kirjailijana sujahtaa kirjoittaakseen heistä niin uskottavasti. Kirjassa on myös huumoria, joka kumpuaa ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja ilosta, hauskoista sattumuksista ja lausahduksista. Me ihmiset todella olemme joskus kaikessa vakavuudessamme aika naurettavia :)
Kirja siis kertoo Joycesta, joka kokee raskaan menetyksen. Joycelle tehdään verensiirto ja yhtäkkiä hän tietää omituisia asioita ja näkee outoja unia. Lisäksi hän tuntee outoa yhteyttä tuntemattomaan mieheen, jonka kanssa sattuu yhtaikaa kampaamoon. Mistä tässä oikein on kyse ja mitä hänelle on tapahtumassa, tätä Joyce yrittää selvittää tehdessään samanaikaisesti surutyötä saadakseen elämänsä palaset hiljalleen kokoon. Tarinan toinen päähenkilö on Justin, eronnut amerikkalainen professori, joka on muuttanut Lontooseen ollakseen lähellä tytärtään. Justin toimii vierailevana luenoitsijana Dublinin Trinity Collegessa, jossa veripalvelun lääkäri saa ylipuhuttua Justinin luovuttamaan verta. Justin haluaisi tietää, kenen hengen hänen verensä on loppujen lopuksi pelastanut, hänen mielestään verenluovuttajan pitäisi saada iso palkkio anteliaasta eleestään. Ja kuten kunnon satuun kuuluu, kysymyksiin saadaan vastaukset, itsekkäät katsovat peiliin löytääkseen sieltä hyviksen ja loppu on kaikinpuolin onnellinen. Elämä jatkuu, toivoa täynnä.
Ihan kivaa kesälukemista, junamatka meni varsin kivuttomasti naurun pyrähdyksiä pidätellessä. Kevyeksi kesälukemiseksi voin kyllä suositella, vaikkei kirja ihan Ahernin parhaimmistoon ylläkään.
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Daniel Glattauer: Love Virtually
Pvm: 4.6.2010
Arvosana: 8½
Olin pistänyt tämän kirjan merkille lukiessani kirjakerhon kerholehteä, mutten kuitenkaan lähtenyt kirjaa tilaamaan taikka metsästämään sitä kirjastosta. Ennakkotiedot siitä toivat liikaa mieleeni Cecelia Ahernin romaanin Sateenkaaren tuolla puolen ja ajattelin, että se genre on jo nähty. Pääsin kuitenkin testaamaan ennakkoluulojani, kun sain tämän kaukaiselta ystävältäni syntymäpäivälahjaksi. Suomennettu versio kantaa nimeä Kun pohjoistuuli puhaltaa.
Kirja perustuu siis kahden alunperin toisilleen tuntemattoman ihmisen toisillee lähettämiin sähköposteihin. Emmi Rothner yrittää perua lehden tilausta, mutta viestit menevät vanhingossa näppivirheen takia Leo Leikelle. He kiinnostuvat toistensa suorista ajatuksista, kirjoitustyylistä ja sutkautuksista ja kirjoittelu sen kun jatkuu ja tihentyy. Ja muuttuu entistä intiimimmäksi. Jollain lailla kirjoittamalla he voivat olla paljaasti ja teeskentelemättä omia itsejään, ilman sosiaalisen suotavuuden taakkaa. Vai ovatko? Jo melko alkuun he leikittelevät idealla toistensa tapaamisesta. Mutta miten kävisi virtuaaliystävyyden, jos mielikuva toisesta muuttuisikin konkreettiseksi ihmiseksi ja se olisikin jotain aivan muuta kuin se mieleen luotu haavekuva. Tämä dilemma seuraa tarinassa melko alusta aivan viime sivuille asti.
Jotenkin henkilökohtaisesti häiritsi tuo sähköpostimaailma. Olisiko se millään muotoa enää realistinen? Tuli mieleeni, että jos tuo tarina olisi oikeasti tästä ajasta, se tapahtuisi jossain chattiroomissa, ei sähköpostitse. Ei enää. Myöskään teos ei muistuttanut tuota Ahernin romaania mitenkään liikaa, vaikka molemmat kirjoitettuihin viesteihin perustuvatkin. Välillä ajoittainen junnaaminen häiritsi, että tavataanko, no tavataan, no ei sittenkään, no mutta jos kuitenkin, no ei. Eli ei oikein ollut sisältöä. Mutta onneksi kokonaisuudessaan tarina oli ihan viihdyttävä ja mukavaa luettavaa. Kirjasta on ystäväni mukaan tullut / tulossa jatko-osa ja ihan mielelläni senkin kyllä lukisin. Niin, ja elokuvaoikeudetkin on myyty, mitä en kyllä yhtään ihmettele.
Arvosana: 8½
Olin pistänyt tämän kirjan merkille lukiessani kirjakerhon kerholehteä, mutten kuitenkaan lähtenyt kirjaa tilaamaan taikka metsästämään sitä kirjastosta. Ennakkotiedot siitä toivat liikaa mieleeni Cecelia Ahernin romaanin Sateenkaaren tuolla puolen ja ajattelin, että se genre on jo nähty. Pääsin kuitenkin testaamaan ennakkoluulojani, kun sain tämän kaukaiselta ystävältäni syntymäpäivälahjaksi. Suomennettu versio kantaa nimeä Kun pohjoistuuli puhaltaa.
Kirja perustuu siis kahden alunperin toisilleen tuntemattoman ihmisen toisillee lähettämiin sähköposteihin. Emmi Rothner yrittää perua lehden tilausta, mutta viestit menevät vanhingossa näppivirheen takia Leo Leikelle. He kiinnostuvat toistensa suorista ajatuksista, kirjoitustyylistä ja sutkautuksista ja kirjoittelu sen kun jatkuu ja tihentyy. Ja muuttuu entistä intiimimmäksi. Jollain lailla kirjoittamalla he voivat olla paljaasti ja teeskentelemättä omia itsejään, ilman sosiaalisen suotavuuden taakkaa. Vai ovatko? Jo melko alkuun he leikittelevät idealla toistensa tapaamisesta. Mutta miten kävisi virtuaaliystävyyden, jos mielikuva toisesta muuttuisikin konkreettiseksi ihmiseksi ja se olisikin jotain aivan muuta kuin se mieleen luotu haavekuva. Tämä dilemma seuraa tarinassa melko alusta aivan viime sivuille asti.
Jotenkin henkilökohtaisesti häiritsi tuo sähköpostimaailma. Olisiko se millään muotoa enää realistinen? Tuli mieleeni, että jos tuo tarina olisi oikeasti tästä ajasta, se tapahtuisi jossain chattiroomissa, ei sähköpostitse. Ei enää. Myöskään teos ei muistuttanut tuota Ahernin romaania mitenkään liikaa, vaikka molemmat kirjoitettuihin viesteihin perustuvatkin. Välillä ajoittainen junnaaminen häiritsi, että tavataanko, no tavataan, no ei sittenkään, no mutta jos kuitenkin, no ei. Eli ei oikein ollut sisältöä. Mutta onneksi kokonaisuudessaan tarina oli ihan viihdyttävä ja mukavaa luettavaa. Kirjasta on ystäväni mukaan tullut / tulossa jatko-osa ja ihan mielelläni senkin kyllä lukisin. Niin, ja elokuvaoikeudetkin on myyty, mitä en kyllä yhtään ihmettele.
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Cecelia Ahern: Sateenkaaren tuolla puolen
Pvm: 3.10.2010
Arvosana: 8½
Kirjan takakannen tekstin perusteella en ehkä tätä kirjaa olisi valinnut, vaikutti niin tavalliselta rakkausromaanilta. Olen pitänyt lukemistani Cecelia Ahernin kirjoista (The Gift ja Yllätysvieras) ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta ottaa kirjan luettavakseni. Annoin kirjalle mahdollisuuden yllättää positiivisesti ja näin myös kävi.
Ensinnäkin kirja oli kirjoitettu mielenkiintoiseen muotoon. Teksti koostui kirjallisista dokumenteista eli viestilapuista, korteista, sähköposteista, tekstiviesteistä, pikaviesteistä ja oli mukana lehti-ilmoituksia ja todistuksiakin. Ei siis ollut ketään perinteistä kertojaa näiden viestien välissä, ainoastaan epilogissa lukija pääse seuraamaan ns. livekohtausta. En ole koskaan aiemmin lukenut näin kirjoitettua kirjaa ja jo sen erilaisuus toi alkuun niin tavanomaiselta tuntuneeseen tarinaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Lukija sai viestien välityksellä hyvän ja jouhevasti etenevän kuvan tapahtumista, tarinaa oli miellyttävä seurata.
Tarinan pääpari on Rosie ja Alex, joita kohtalo riepottelee miten sattuu ja välillä tuntuu, että eikö vähempikin olisi riittänyt. He ovat jo lapsena toistensa parhaat ystävät, Alex muuttaa lukioiässä perheensä kanssa Bostoniin, kun taas Rosien tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat lapsen syntymän myötä. Vuodet kuluvat ja niihin mahtuu niin iloa, surua, kohtaamisia kuin tukahdutettuja toiveita. Tylsän kirjasta olisi tehnyt vain Rosien ja Alexin välinen kirjaanvaihto (näin takakannen tekstin perusteella luulin), mutta tässä oli mukana paljon eri henkilöiden välistä viestittelyä, joka kuitenkin liittyi olennaisesti tarinaan ja rakensi ja rikasti sitä edelleen.
Vaikka ajattelin ensin, että tähän kirjaan ei sen kummempaa teemaa liittynyt, niin loppujen lopuksi huomasin pohdiskelevani, mitä itse olisin kenenkin asemassa tehnyt. Miten asettaa asiat tärkeysjärjestykseen? Kuinka paljon tavoitella omaa onnea, pitää kiinni oikeudesta omaan elämään ja kuinka paljon uhrautua muiden onnen puolesta, ajatella muiden etua ensin? Ja mikä se on kenenkin etu missäkin tilantessa? Minä alan hiljalleen tunnustautua Ahern-faniksi.
Arvosana: 8½
Kirjan takakannen tekstin perusteella en ehkä tätä kirjaa olisi valinnut, vaikutti niin tavalliselta rakkausromaanilta. Olen pitänyt lukemistani Cecelia Ahernin kirjoista (The Gift ja Yllätysvieras) ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta ottaa kirjan luettavakseni. Annoin kirjalle mahdollisuuden yllättää positiivisesti ja näin myös kävi.
Ensinnäkin kirja oli kirjoitettu mielenkiintoiseen muotoon. Teksti koostui kirjallisista dokumenteista eli viestilapuista, korteista, sähköposteista, tekstiviesteistä, pikaviesteistä ja oli mukana lehti-ilmoituksia ja todistuksiakin. Ei siis ollut ketään perinteistä kertojaa näiden viestien välissä, ainoastaan epilogissa lukija pääse seuraamaan ns. livekohtausta. En ole koskaan aiemmin lukenut näin kirjoitettua kirjaa ja jo sen erilaisuus toi alkuun niin tavanomaiselta tuntuneeseen tarinaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Lukija sai viestien välityksellä hyvän ja jouhevasti etenevän kuvan tapahtumista, tarinaa oli miellyttävä seurata.
Tarinan pääpari on Rosie ja Alex, joita kohtalo riepottelee miten sattuu ja välillä tuntuu, että eikö vähempikin olisi riittänyt. He ovat jo lapsena toistensa parhaat ystävät, Alex muuttaa lukioiässä perheensä kanssa Bostoniin, kun taas Rosien tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat lapsen syntymän myötä. Vuodet kuluvat ja niihin mahtuu niin iloa, surua, kohtaamisia kuin tukahdutettuja toiveita. Tylsän kirjasta olisi tehnyt vain Rosien ja Alexin välinen kirjaanvaihto (näin takakannen tekstin perusteella luulin), mutta tässä oli mukana paljon eri henkilöiden välistä viestittelyä, joka kuitenkin liittyi olennaisesti tarinaan ja rakensi ja rikasti sitä edelleen.
Vaikka ajattelin ensin, että tähän kirjaan ei sen kummempaa teemaa liittynyt, niin loppujen lopuksi huomasin pohdiskelevani, mitä itse olisin kenenkin asemassa tehnyt. Miten asettaa asiat tärkeysjärjestykseen? Kuinka paljon tavoitella omaa onnea, pitää kiinni oikeudesta omaan elämään ja kuinka paljon uhrautua muiden onnen puolesta, ajatella muiden etua ensin? Ja mikä se on kenenkin etu missäkin tilantessa? Minä alan hiljalleen tunnustautua Ahern-faniksi.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Ian McEvan: Sovitus
Pvm: 8.1.2010
Arvosana:8
"Riipaiseva rakkaustarina ja elämän sattumanvaraisuuden tumma kuvaus - jännittävä kuin trilleri", sanotaan kirjan takakannessa. Kirjasta on tehty elokuva, jota en ole nähnyt, ja tarina oli kyllä hyvin elokuvamainen, jopa niin selvästi, että välillä ärsytti.
Tarinassa on neljä osaa, joista 3 sijoittuu toisen maailmansodan alkuvuosiin ja viimeinen vuoteen 1999. Ensimmäisessä, pisimmässä, osassa pohjustetaan ja rakennetaan pitkään ja huolella, lähes piinaten sitä kaiken muuttavaa käännekohtaa, jolle juoni perustuu. Rikosta, johon viitataan ennen sen tapahtumista moneen kertaan ja ikäänkuin selitellään siihen johtaneita olosuhteita, joista tärkeimpänä villin haihattelevissa mielikuvitusmaailmoissa elävän murrosikäisen tytön mieli. Ne mielenliikkeiden maalailevat kuvaukset olivat liian pitkiä, asia olisi tullut selväksi vähemmälläkin. Tai ainakin omaan makuuni olisi istunut napakampi ja eteenpäin menevämpi kerronta. Toki tällä luodaan piinaavaa tunnelmaa, mutta minä ainakin lipsahdin tuosta otteesta pahasti ja hieman tylsistyin.
Toisessa osassa hypätään huono-onnisen ja epäoikeudenmukaisen rangaistuksen kohteeksi joutuneen nuorukaisen matkassa keskelle sotatannerta. Ei, sotakuvaukset eivät ole tämän ylieläytyvän lukijan juttu ja siksi useat sivut menivät silmäillen läpi. Samoin sotasairaalakuvaukset. Kolmannessa osassa nimittäin siirrytään taas tuon nyt jo nuoreksi naiseksi kasvaneen haihattelijan elämään, jossa syyllisyys kalvaa. Omat ja perheen asettamat tulevaisuudensuunnitelmat hylkäämällä ja perheeseen etäisyyttä ottamalla päähenkilö Briony yrittää sovittaa tekojaan, sanojaan.
Viimeinen osa on tämän kirjan helmi ja paljastaa loistavasti rakennetun kehyksen. Kirjaa voisi luulla omaelämänkerraksi. Kirjailija onkin luonut henkilön, jonka äänellä puhuu ja kirjoittaa tämän tarinaa. Mitä traagiselle rakkaustarinalle loppujen lopuksi kävi, kysymys jätetään loppujen lopuksi auki. Aivan loistavaa ja niin uskottavaa!
Arvosana:8
"Riipaiseva rakkaustarina ja elämän sattumanvaraisuuden tumma kuvaus - jännittävä kuin trilleri", sanotaan kirjan takakannessa. Kirjasta on tehty elokuva, jota en ole nähnyt, ja tarina oli kyllä hyvin elokuvamainen, jopa niin selvästi, että välillä ärsytti.
Tarinassa on neljä osaa, joista 3 sijoittuu toisen maailmansodan alkuvuosiin ja viimeinen vuoteen 1999. Ensimmäisessä, pisimmässä, osassa pohjustetaan ja rakennetaan pitkään ja huolella, lähes piinaten sitä kaiken muuttavaa käännekohtaa, jolle juoni perustuu. Rikosta, johon viitataan ennen sen tapahtumista moneen kertaan ja ikäänkuin selitellään siihen johtaneita olosuhteita, joista tärkeimpänä villin haihattelevissa mielikuvitusmaailmoissa elävän murrosikäisen tytön mieli. Ne mielenliikkeiden maalailevat kuvaukset olivat liian pitkiä, asia olisi tullut selväksi vähemmälläkin. Tai ainakin omaan makuuni olisi istunut napakampi ja eteenpäin menevämpi kerronta. Toki tällä luodaan piinaavaa tunnelmaa, mutta minä ainakin lipsahdin tuosta otteesta pahasti ja hieman tylsistyin.
Toisessa osassa hypätään huono-onnisen ja epäoikeudenmukaisen rangaistuksen kohteeksi joutuneen nuorukaisen matkassa keskelle sotatannerta. Ei, sotakuvaukset eivät ole tämän ylieläytyvän lukijan juttu ja siksi useat sivut menivät silmäillen läpi. Samoin sotasairaalakuvaukset. Kolmannessa osassa nimittäin siirrytään taas tuon nyt jo nuoreksi naiseksi kasvaneen haihattelijan elämään, jossa syyllisyys kalvaa. Omat ja perheen asettamat tulevaisuudensuunnitelmat hylkäämällä ja perheeseen etäisyyttä ottamalla päähenkilö Briony yrittää sovittaa tekojaan, sanojaan.
Viimeinen osa on tämän kirjan helmi ja paljastaa loistavasti rakennetun kehyksen. Kirjaa voisi luulla omaelämänkerraksi. Kirjailija onkin luonut henkilön, jonka äänellä puhuu ja kirjoittaa tämän tarinaa. Mitä traagiselle rakkaustarinalle loppujen lopuksi kävi, kysymys jätetään loppujen lopuksi auki. Aivan loistavaa ja niin uskottavaa!
tiistai 7. heinäkuuta 2009
Jostein Gaarder: Vita Brevis
Pvm: 8.10.2003
Arvosana: 9
Jäi niin mieleen tuo Maya, että piti nyt lukea sitten Gaarderia enemmänkin. Vita Brevisistä tuli vähän mieleen Maya, sillä tämäkin oli kirje: Floria Aemilian kirje Aurelius Augustinukselle. A. Augustinus oli "kristillisen kirkon suurimpia opettajia 300 - 400-luvulla". Kirje on hänen pitkäaikaisen rakastajattarensa ja elämänkumppaninsa vastaus Augustinuksen Tunnustuksille. Erittäin hyviä ajatuksia järkevästi ja perustellusti kirjoitettuna. Kyseenalaistaa hyvin monia katolisen kirkon asioita ja iskee pappien esitettyä tekopyhyyttä ja kaksinaismoralismia vastaan. Taas pohditaan Jumalan luoman ihmisen olemista ja elämää. Lisäksi Florian ja Aureliuksen ("oman pikku vuodekumppanini") rakkaustarina avautu lukijalle pikkuhiljaa. Toisaalta sillä on aika kauhea loppu sen ajan Roomassa. Joka tapauksesa mukavaa luettavaa. Näin näitä kirjoja menee sujuvasti tässä gradun teon ohessa...
Arvosana: 9
Jäi niin mieleen tuo Maya, että piti nyt lukea sitten Gaarderia enemmänkin. Vita Brevisistä tuli vähän mieleen Maya, sillä tämäkin oli kirje: Floria Aemilian kirje Aurelius Augustinukselle. A. Augustinus oli "kristillisen kirkon suurimpia opettajia 300 - 400-luvulla". Kirje on hänen pitkäaikaisen rakastajattarensa ja elämänkumppaninsa vastaus Augustinuksen Tunnustuksille. Erittäin hyviä ajatuksia järkevästi ja perustellusti kirjoitettuna. Kyseenalaistaa hyvin monia katolisen kirkon asioita ja iskee pappien esitettyä tekopyhyyttä ja kaksinaismoralismia vastaan. Taas pohditaan Jumalan luoman ihmisen olemista ja elämää. Lisäksi Florian ja Aureliuksen ("oman pikku vuodekumppanini") rakkaustarina avautu lukijalle pikkuhiljaa. Toisaalta sillä on aika kauhea loppu sen ajan Roomassa. Joka tapauksesa mukavaa luettavaa. Näin näitä kirjoja menee sujuvasti tässä gradun teon ohessa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)