C.J. Sansom: Musta tuli

Arvosana: 9 ½
Päivämäärä: 22.6.2012

Pidin kovasti Sansomin romaanista Luostarin varjot ja kun huomasin, että kyttyräselkäinen asianajana Matthew Shardlake jatkaa mysteerien selvittelyä tässä uudessa romaanissa, halusin saada sen oitis luettavakseni. Ja täytyy sanoa, että viihdyin Shardlaken matkassa taas vallan mainiosti.

1540-luvun Lontoossa käydään edelleen armotonta asemasotaa paavinuskoisten ja reformisten välillä. Shardlake on saanut vakavan kolauksen sinisilmäiselle reformin uskolleen ja on nyt jokseenkin välinpitämättömässä tai hieman jopa kyynisessä tilassa uskonasioiden suhteen. Mutta Shardlake ei pääse välttymään tältä asemasodalta kuningas Henrik VIII ollessa tyytymätön avioliittoonsa ja halutessa uuden vaimon. Reformismin uudistusten toimeenpanija, Thomas Cromwell, on pahassa pulassa yrittäessään pitää kuninkaan tyytyväisenä taatakseen oman asemansa säilymisen. Cromwellilla on taas käyttöä luotettavalle ja älykkäälle asianajajalle ja hän pestaa Shardlaken palvelukseensa selvittämään kadonneen kreikkalaisen tulen arvoitusta. Mustan tulen, jonka tuhovoiman tulisi häikäistä kuningas ja pitää Cromwell suosiossa. Matthew saa apurikseen Jack Barakin, jonka kanssa hänellä on 14 päivää aikaa selvittää mustan tulen arvoitus.

Cromwellin toimeksiantoa toteuttaessaan Matthew yrittää myös selvittää vanhan tuttavansa sukulaistytön, Elizabethin, murhasyytettä. Tämä toinen, hyvin omituinen ja mutkikas tapaus rikastuttaa tarinaa ja tuo siihen lisäsäikeen, joka on hyvin mielenkiintoinen. Se ei sinällään liity millään tavalla mustaan tulee, mutta se tuo sekä Shardlakesta että Barakista esille sellaisia puolia, jotka syventävät ja rikastuttavat näitä mainioita henkilöhahmoja.

Tarina on hyvä ja mielenkiintoinen. Kerronta on eläväistä ja se luo hyvin uskottavan ajankuvan. Aika on raaka ja verinen, sitä ei peitellä, mutta julmuuksia ja epäoikeudenmukaisuutta ei kauhistella vaan ne lähinnä todetaan. Luostarin varjoissa pidin tarinan monitahoisuudesta. Myöskään tässä ei sorruta yksinkertaisuuksiin, mikään ei ole niin mustavalkoista kuin aluksi voisi ajatella. Erityisesti pidin loppuratkaisusta, joka ei tarjoa selkeää eikä helppoa ratkaisua kummallekaan osapuolelle.

Anna Godbersen: Hehkua

Pvm: 5.6.2012
Arvosana: 9

Tarina 1900-luvun taitteen Manhattanin seurapiireistä saa päätöksensä tässä sarjan neljännessä osassa Hehkua. Räväkkä Diana Holland on lähtenyt maailmalle etsimään sotilaaksi värväytynyttä rakastaan, Henry Schoonmakeria. Elizabeth Cairns, ent. Keller, os. Holland, sen sijaan yrittää sopeutua kulissiavioliittoonsa perhetuttava Snowden kanssa alati kasvavan mahansa kanssa. Penelope Schoonmaker taas pyrkii säväyttämään seurapiirejä valeraskautensa valekeskenmenon aiheuttaman pakollisen hiljaiselon jälkeen ja löytääkin pian tiensä Manhattanilla vierailevan Baijerin prinssin käsivarsille. Seurapiireihin nyt vakityisesti kuuluva Carolina Broad taas odottaa sydän pamppaillen rakastaan Leland Bouchardia ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta.

Tarina tempaa taas helposti ja vaivattomasti mukaansa ja sen seurassa viihtyy todella hyvin. Ihan kuin edelliset osat olisi lukenut edellisenä päivänä, niin luontevasti Manhattanin seurapiirikuningattarien elämään pääsee taas mukaan. Kuten jo edellisessä osassa Diana on ehdottomasti suosikkihahmoni. Harvinaisen rohkea ja itsenäinen nuori nainen. Ja jos aiemmin harmittelin henkilöiden käsittämättömän huonoa tuuria ja kokemia vääryyksiä, niin viimeinen osa tuo onneksi vähän valoa pimeyteen. Jopa Penelope saa vihdoin jotain takaisin kaikesta siitä myrkystä, jota hän on ympärilleen kylvänyt. Juonessa oli mukavasti jännitystä ja vauhtia ja sen vietäväksi oli helppo ja mukava heittäytyä. Hyvä päätös hyvälle sarjalle.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Pvm: 25.5.2012
Arvosana: 7½

Jostain syystä tämä leskikuningatar Elisabethin tarina ei oikein sytyttänyt eikä temmannut minua mukaansa. Kirja kertoo leskeksi jääneen Elisabeth Woodwillen tarinan 1400-luvun lopun Englannissa, jossa kunikaat vaihtuvat tiuhaan serkusten ja veljesten havitellessa kruunua itselleen. Leskeksi jäänyt ja mielestään vääryyttä kokenut Elisabeth haluaa keskustella tilanteestaan nuoren kuninkaan Edvard IV:n kanssa, mutta nuoret rakastuvatkin toisiinsa ja kunnianhimoisesta Elisabethista tulee Edvardin puoliso ja Englannin Yorkin huoneen kuningatar. Elisabeth synyttää Edvardille liudan lapsia ("vaimo vuoteeseen!" tuntui olevan kunikaan lempilauseita), myös kruununperillisiä, Edvardin yrittäessä pitää kunnianhimoiset York-veljensä sekä kruunua havittelevan Lancasterin suvun kurissa. Elisabeth itse on veden jumalattaren, Melusianan, sukua ja hänellä on omat lahjansa, joilla yrittää turvata oman Riversin suvun aseman vallan kahvassa Yorkin suvun rinnalla. Lopulta Edvard kuitenkin sairastuu ja kuolee ja Elisabethin ja tämän lasten asema on varsin tukala. Juonitteluja, pettureita, tyhjiä lupauksia ja surua, sitä siitä kaikesta sitten seuraa. Elisabeth on kuitenkin päättänyt selvitä ja taistelee viimeiseen asti.

Aihe ihan mielenkiintoinen ja perustui historiallisiin faktoihin, mutta jostain syytä tarina ja sen henkilöt jäivät minulle etäisiksi eikä juoni temmannut mukaansa niin, että olisi ollut palava halu lukea ja päästä tarinassa eteenpäin. Kirja lojui yöpöydällä ja etenin aina silloin tällöin pätkä kerrallaan. Ei kirja huono ollut, muttei nyt varsinaisesti huikaissutkaan. En kyllä poissulkisi sitäkään, että vielä joskus tarttuisin kirjan jatko-osaan, sillä kyllähän tuo tarina kesken jäi.

Kathryn Stockett: Piiat

Pvm: 26.1.2012
Arvosana: 10

Piiat tarttui mukaani ihan ex tempore lentokentältä varalukemiseksi. Olin kyllä lukenut tästä kirjasta hyviä arvosteluja, mutta en kuitenkaan ollut ottanut sitä lukulistalleni. Onneksi kuitenkin luin! Tosi viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu, erilainen ja hyvin ihmisläheinen aihe.

Kirja sijoittuu 60-luvun Mississipiin, jossa mustat naiset työskentelevät valkoisissa perheissä kotiapulaisina. Rotuerottelun vastustus on alkanut hiljalleen nostaa päätään, mutta syvässä etelässä noita ajatuksia ei katsota hyvällä. Mustilla on oltava oma paikkansa, jonka valkoiset määrittelevät. 23-vuotias miss Skeeter elää hieman erilaista elämää kuin monet perhellistyneet ikätoverinsa. Skeeter alkaa myös nähdä asioita hieman eri näkökulmasta, nähdä ihmisiä ympärillään. Skeeter päättää tarttua hyvin vaaralliseen aiheeseen ja kirjoittaa haastatteluihin perustuvan kirjan kotiapulaisten työstä valkoisissa perheissä, kotiapulaisten näkökulmasta. Matka on pitkä, kivinen ja varallinen, mutta rohkeat naiset haluavat vaikuttaa. He haluavat muutosta. Samassa myös jotkut raja-aidat kaatuvat ja ihminen kohtaa ihmisen.

Kirja saa hymyilemään, nauramaan, itkemään, ihmettelemään ja järkyttymään. Järkyttymään etenkin siitä, että se kaikki raakuus on joskus ollut totta, eikä siitä edes ole kovin kauaa. Ei toki meillä, mutta yhdessä niin sivistyneeksi ja edistykselliseksi itseään pitävässä länsimaassa. Ja kyllähän niitä hyvin hyvin synkkiä ja pimeitä asenteita on ollut meilläkin, ja on edelleen, erilaisuutta kohtaan. Kirja ei kuitenkaan missään nimessä ole synkkä vaan hersyvän hauska kokoelma pieniä arjen iloja ja sattumuksia, tarinoita ihmissuhteista.

Kate Mosse: Labyrintti

Pvm: 4.1.2012
Arvosana: 7½

Kate Mossen Kryptan innoittamana otin tämän Mossen toisen tiiliskiven (652s) mukaan lomalukemiseksi. Valitettavasti se ei imaissut minua mukaansa niin kuin olin odottanut ja pitkän matkaa lukeminen oli varsin hidasta ja takkuista.

Heinäkuussa 2005 Alice Tanner osallistuu vapaaehtoisena arkeologisille kaivauksille Pyrenneiden vuoristossa. Viimeisenä päivänään Alice löytää vanhan soljen sekä kivenmurikan takaa erikoisen luolan. Luolassa Alice kokee jotain hyvin kummallista, kaikuja kaukaa menneisyydestä. Tahtomattaan Alice on tullut raottaneeksi menneisyyden verhoa ja nyt tuo menneisyys vaatii selvitystä, oikeutta. Siinä Alice on tietämättään avainroolissa monien muiden yrittäessä hyötyä tilanteesta aivan toisella tavalla.

Heinäkuussa 1209 linnanvouti Pelletierin tytär Alaïs elää elämäänsä Carcassonnen kaupungissa, jossa myös kataarit saavat elää hiljaisen rauhallisesti omaa elämäänsä. Kataareita ei kuitenkaan katsota muualla Ranskaa suopeasti ja Ranskan armeija päättää puhdistaa Etelä-Ranskan näistä vääräuskoisista. Tämän kaiken keskellä Alaïs pääsee osalliseksi isänsä salaisuudesta, osalliseksi velvollisuudesta suojella kirjoja, suojella Graalia. Alaïsin sisko Oriane havittelee myös kirjoja, mutta täysin eri syistä, ja siskoksista tulee toistensa pahimmat viholliset.

En oikein tiedä miksi, mutta en vain syttynyt. Ehkä juuri sillä hetkellä kaipasin jotain suoraviivaisempaa ja nopeampi tempoista. Tässä kesti kauan ennenkuin päästiin oikein asiaan. Lopussa kirja kyllä tempaisi mukaansa, ehkä kun oli se viimeinen neljännes jäljellä. Yksi asia minua kuitenkin häiritsi yli muiden ja jostain syystä jopa ärsytti. "Alicella oli tunne, että hän oli ollut täällä ennenkin." Alice näki näkyjä, kaikuja menneisyydestä, kaikuja omasta kaukaisesta menneisyydestään. Alice oli osa sitä sukupolvien ketjua, joka liitti hänet Alaïsin tarinaan. Okei, idea hyvä, mutta itse tarinaa lukiessa se tuntui jotenkin niin lapselliselta. Jos olisi lukenut tämän ennen Kryptaa, niin ehkä fiilikset olisi ihan toiset. Tiedä häntä.

Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen

Pvm: 1.1.2012
Arvosana: 8½

Ennen joulua kirjastossa kierrellessäni silmiini sattui tämä Moskovan Bolsoi-baletin entisestä tähtiballeriinasta kertova kirja. Takakannen tekstin luettuani kiinnostuin kirjasta siinä määrin, että otin sen mukaan lomalukemiseksi, vaikka muita kirjoja olikin kesken. Kirjan aihepiirin erilaisuus piti minut kiinni kirjassa muiden odotellessa matkalaukussa.

Kirjassa neljä tarinaa kietoutuu yhdeksi. Nina Revskaja on Bostonissa asuva iäkäs Bolsoin baletin entinen tähtitanssija, joka päättää huutokaupata arvokkaan korukokoelmansa. Samalla kipujen riivaama Nina käy tahtomattaan läpi menneisyyttään, jonka muistoista tahtoisi korujen myötä päästä lopullisesti eroon. Lukija pääsee aikamatkalle 1940-50 luvun Neuvosto-Venäjälle, jossa kirjan nuoret taiteilijat joutuvan kohtaamaan Stalinin hirmuhallinnon nurjimmat puolet. Bostonissa Ninan korujen huutokauppaa ryhtyy valmistelemaan kolmekymppinen Drew Brooks, joka myös käy läpi elämänvalintojaan ja etsii elämänsä suuntaa. Tarinaan liittyy vielä viisikymppinen Grigori Solodin, venäläissyntyinen akateemikko, Nina Revskajan miehen, Viktor Jelsinin, runojen tutkija ja kääntäjä. Grigori yrittää selvittää menneisyytensä arvoitusta muutaman kirjeen, valokuvan ja meripihkakaulakorun avulla. Meripihkakaulakoru näyttää kuuluneen Nina Revskajan huutokauppaamaan korusettiin. Miksi se on joutunut siitä erilleen ja voisiko tähtitanssijalla olla vastauksia Grigoria askarruttaviin menneisyyden kysymyksiin?

Kirjassa kiinnostavinta on Ninan menneisyyden tarina. Tarina siitä, miten hänestä tuli kovan työn tuloksena huipputanssija, ihailtu Bolsoin perhonen. Tarina ystävyydestä, rakkaudesta, epäilyistä, petoksesta. Elämä Neuvostoliitossa oli ankeaa taistelua niin fyysisten kuin henkistenkin puitteiden suhteen. Tanssille omistautuneen ja tanssin parissa kasvaneen Ninan silmät alkavat avautua vasta vähitellen ystävien muuttuessa ja kohdatessa käsittämätöntä vääryyttä. Tuon kaiken keskellä alkaa epäillä, onko rakkaus, ystävyyskään vilpitöntä. Keneenkään ei voi luottaa eikä Ninalla ole enää vaihtoehtoja.

Grigorin tarina liittyy Ninan menneisyyteen luontevasti ja tuo tarinaan sen ratkaistavan mysteerin, jota lukijakin luonnollisesti pohdiskelee. Mutta Drew'n vetäminen mukaan tarinaan hänen "henkilökohtaisella" tarinallaan on vähän teennäistä. Se tekee kokonaisuudesta vähän sekavan, vaikka saadaanhan sekin lopulta liitettyä, hyvin hyvin hennosti ja teennäisesti, meripihkakoruihin, tai no meripihkaan ylipäänsä. Tarina olisi ollut paljon jämäkämpi, jopa napakymppi, ilman Drew'n tarinaa.

Kokonaisuutena mielenkiintoinen kirja. Aihepiiriltään kivasti erilainen kuin monet muut viimeaikoina lukemani kirjat. Sujuvasti kirjoitettu, uskottava. Voisin suositella, jos on kiinnostunut Venäjän lähihistoriasta ja venäläisestä kulttuurista.

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat

Pvm: 1.12.2011
Arvosana: 6

Ajatus kotimaisesta taidedekkarista innosti tarttumaan tähän kirjaan. "Stewen tuo mystiikan ja menneiden aikojen salaseurat elävästi nykypäivään. Leonardo da Vincin ja muiden renessanssitaiteilijoiden salaperäisyyden verho kietoo sisäänsä syksyisen Helsingin ja sen tuulissa syvästi tuntevat henkilöhahmot." Näillä kirjan takakannen luomilla odotuksilla lähdin siis lukemaan.

Kirja sijoittuu taidehistorian maailmaan. Museossa työskentelevä Miriam löytää museon varastosta unohdetun taulun, josta Miriam haluaa ottaa selvää. Museon johtaja Dora ei vaikuta kovin innostuneelta selvittelemään tauluun liittyviä tietoja, joten Miriam kääntyy taidehistorioitsijana työskentelevän ystäväsä Iiriksen puoleen. Kuvioon ilmestyy myös hurmaava taidehuutokauppakamarin asiantuntija Nicholas Hill, joka vaikuttaa kiinnostuneelta sekä maalauksesta että Iiriksestä. Toisaalla Matts Ingvall on joutunut pulaan John Windin vaatiessa tältä kyseenalaista palvelusta. Matts ja tämän ystävä Liisa yrittävät selvittää, minkä salaisuuden Windin havittelema kirje oikein kätkee sisäänsä. Sekä kirjeellä että taululla on oma roolinsa kokonaisuudessa, joka alkaa hiljalleen hahmottua.

Olipas sekavaa. Piti oikein pinnistellä, kun mietti, mikä kirjan kokonaisuus oikeastaan olikaan. Kirjasta jäi mieleen palasia sieltä täältä, mutta kokonaisuus jäi jotenkin irralliseksi ja pinnalliseksi. Ehkä ongelma oli melko köykäisessä kerronnassa, joka jätti tarinan lukijalle jotenkin ulkokohtaiseksi, ei oikein missään kohtaan päästänyt sisäänsä ja temmannut mukaansa. Vaikka kirjailija kyllä yritti rakentaa elävää kaupunkikuvaa, kohtaamisia ja mystiikkaa, sen huomasi, mutta se ei vaan nyt oikein onnistunut. Ehkä vähän huono kohta lukea ja arvostella tämä kirja, kun mielessä on vielä niin tuoreena tuo Záfonin loistavan tunnelmoiva kerronta. Kirjassa oli paljon taidehistoriaan ja filosofiaan liittyviä kohtia, ihan kuin olisi lukenut jotain tietoiskuja, ja minulta ne menivät ihan ohi. Ei ole tosiaan minun ominta aluettani enkä siksi osaanut liittää niitä mihinkään ja siksikin ne jäivät niin irrallisiksi osiksi tarinan lomassa. Leonardoon liittyvä salaisuuksien verho oli kirjassa läsnä hyvin vahvasti, paljon enemmän kuin odotin, ja täytyy sanoa, että se kyllä vähän kyllästytti. Jossain vaiheessa jo mietin, että viitsinkö lukea kirjan loppuun, mutta melko ohuena kirjana (266s) se meni tässä sellaisena välipalana. Ei kirja täydellinen floppi ollut, mutta vähän harrastelijakirjalta se valitettavasti vaan vaikutti.

Anna Godbersen: Erheitä

Pvm: 17.10.2011
Arvosana: 9

Sarjan kolmannessa osassa nuori seurapiiriseurue matkaa herra ja rouva Schoonmakerin vieraina Floridaan Palm Beachille. Luvassa on kieroilua, juonittelua ja suuria tunteita, kuinkas muutenkaan. Henryn ja Penelopen välit ovat hyvin hyvin viileät, Diana kiduttaa itseään haavekuvillaan Henrystä, Henry tuskaliee velvollisuuksien ja tunteidensa ristitulessa, Elisabeth kärsii matkapahoinvoinnista ja ponnistelee pystyäkseen osallistumaan seurapiirien teennäisen ystävälliseen kanssakäymiseen ja Carolina puolestaan on korviaan myöten rakastunut rikkaaseen automobiiliharrastajaan.

Dianasta on kyllä muodostunut henkilökohtainen suosikkini. Hän on vielä kovin naiivi, mutta niin raikas ja rohkeasti oma itsensä. Penelope herättää alkuun ihan käsittämätöntä ärsytystä, mutta loppujen lopuksi on aika säälittävä kaikkine kiristystemppuineen ja juonitteluineen. Carolina, Lina, ei kaikesta huolimatta herätä sympatioitani, ehkä aiempien alhaisten temppujensa takia, ja koska hän ei oikeasti osaa katua pahoja tekojaan. Elisabethissä on kaikkien koettelemusten jälkeen tapahtunut suuri muutos ja entinen pinnallinen seurapiirityttö arvostaa nyt aivan erilaisia asioita ja arvoja kuin ennen. Elisabeth ja Teddy olisivat kyllä olleet niin hyvä pari, että ihan harmittamaan jäi. Mutta tässä tarinassa ei onnetar tunnu suosivan todellista rakkautta ja lempeyttä. Ilmeisen komea ja ihqu Henrykin on sellainen vätys, että lukijaa oikein ärsyttää tuo saamattomuus ja rohkeuden puute. Vaikka kai tuo on oikeasti voinut olla tottakin tiettynä aikana ja tietyn kansanosan parissa. Rahalla ja maineella kiristäminen, raha- ja kompromissiavioliitot. Varsinainen vankila, jossa omilla tunteilla ja ajatuksilla ei ole ollut juurikaan tilaa. Henry pelastaa lopussa edes jotain tekemällä varsin erikoisen ratkaisun ystävänsä Tedyn innoittamana. Ja jatkoa varmasti seuraa...

Anna Godbersen: Juoruja

Pvm: 15.10.2011
Arvosana: 9

Manhattanin seurapiirien tarina jatkui siitä, mihin se Huumassa jäi. Elisabeth oli kaupunkilaisille traagisesti kuollut kaunotar, jota surtiin, sekä aidosti että teatraalisesti, niin perhe- kuin ystäväpiirissäkin. Todellisuudessa Elisabeth eli rakkaansa kanssa lännessä, Kaliforniassa, ja entisen seurapiirikaunottaren elämä oli varsin erilaista kuin mitä New Yorkissa. Elisabeth näyttäytyikin kirjassa varsin erilaisena henkilönä kuin Huuman "nukketyttö", joskin silti hyvin sydämellisenä. Elisabethin nuorempi sisar Diana edustaa Hollandien perhettä seurapiireissä ja yrittää pitää yllä perheen mainetta ja julkikuvaa perheen kurjistuvasta tilanteesta huolimatta. Molemmat Hollandien sisarukset saavat kuitenkin kokea todellista rakkautta, joka on suurempaa kuin seurapiirien loiste ikinä voisi tytöille suodakaan.

Juorut olivat tässä tarinassa kirjan nimen mukaisesti merkittävässä roolissa. Manhattanin valtiattaret ja siksi haluavat ovat hyvin hyvin julmaa porukkaa, vain ja ainoastaan omaa etuaan ja julkikuvaansa ajattelevia otuksia. Ei omatunto paljoa kolkuttele, ei. Yksi pieni juoru tai lehtikolumnin maininta voi edistää jonkun asiaa ja asemaa merkittävästi, luottamuksellisesti kerrottu salaisuus voi tuhota jonkun elämän totaalisesti. Toivoisi, että edes jossain kohtaa kirjan henkilöt kokisivat oikeutta, paha saisi palkkansa jne. Pakko oli jatkaa heti sarjan kolmenteen osaan (Erheitä) tämän toiveen saattelemana. Vaikka saattaa olla, että elämä ei ole reilua, ei edes kirjoissa.

Kate Mosse: Krypta

Pvm: 25.9.2011
Arvosana: 9

Olipas mukaansa tempaava kirja. Sen parissa on tässä matkattu niin Helsinkiin kuin Rovaniemellekin eivätkä pitkät juna-, lento- ja bussimatkat ole harmittaneet yhtään. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään ennakko-odotuksia ja alku meni vähän tunnustellessa. Kirjassa on kaksi polkua, jotka mutkittelevat vääjäämättömästi kohti toisiaan, sen on selvää heti alusta lähtien. Aika ja tunnelma poluilla vaan on aika erilainen ja siksi alussa kesti hetken ennen kuin sain otteen kokonaisuudesta. Mutta tarina tiivistyy loistavasti, kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja polut yhtyvät.

Vuonna 1891 sisarukset Léonie ja Anatole Vernier jättävät Pariisin seurapiirielämän taakseen ja lähtevät vierailulle tätinsä Isolden luo Etelä-Ranskaan Domaine de la Caden kartanoon. Kartanosta ja sen ympäristöstä liikkuu seudulla synkkiä tarinoita, jotka kiehtovat nuorta Léonieta. Léonie kiinnostuu myös kuolleen setänsä kirjoittamasta kirjasta, jossa kerrotaan erikoisista tarokki-korteista. Syksyä kohti kyläläisten epäluulo kartanoa ja sen asukkaita kohtaan kasvaa ja vanhat synkät kaiut voimistuvat ja ilmassa leijuva uhka ottaa todellisen muodon.

Toista polkua kulkee vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin, joka kerää Ranskassa aineistoa Claude Debussyn elämänkertaa varten. Samalla hänellä on osittain salattu toive löytää jotain lisätietoa omasta alkuperästään. Meredith matkaa Domaine de la Caden ylelliseen kartanohotelliin, jossa menneisyys raottaa hentoa verhoaan. Pian Meredithillä on käsissään katkelmia sieltä, katkelmia täältä, haasteena koota paloista menneisyyden tarina. Tarina on korteissa, mutta miten niitä tulkita. Domain de la Cadeen liittyy mystiikkaa ja paha ottaa muotonsa 2000-luvullakin.

Tässä kirjassa oli kerrontaa, joka miellytti ja loi eteeni kaipaamani tarinan varsin elävin visuaalisin mielikuvin. Paikkojen kuvailu oli tarkkaa, mutta tarina ei kuitenkaan pysähtynyt liian viipyileviin tilanne / paikkakuvauksiin, ei ollenkaan. Tunnelma tiivistyi loppua kohden loistavasti eikä kirjaa olisi millään laskenut käsistään. Välillä tapahtumien kulku oli tuskallisen ennalta-arvattavaa, mutta loppuratkaisu menikin pidemmälle kuin olin odottanut ja se yllätti iloisesti. Onneksi tämäkin kirja siis sattumoisin päätyi luettavakseni!

Anna Godbersen: Huumaa

Pvm: 20.8.2011
Arvosana: 9

"Ihanaa elämää vuosisadan vaihteen Manhattanilla:romansseja, mystiikkaa, mustasukkaisuutta, petollisuutta, huumoria ja upeat historialliset puitteet." Näin lupailee kirjan takakannen teksti ja sisältö lunastaa odotukset varsin hyvin, vaikken nyt tuota mystiikkaa kirjasta kauheasti löytänytkään.

Kirja alkaa hautajaisilla, romaanin päähenkilön Elizabeth Hollandin hautajaisilla. Sen jälkeen palataan alkuun ja lukija pääsee seuraamaan Manhattanin ykkösperheiden iloja ja suruja, juoniteluja ja tottakai niitä romansseja sekä polkua, jonka päässä häämöttävät hautajaiset. Elizabethille kerääntyy matkan varrella lukuisia vihamiehiä, joilla kaikilla on tavalla tai toisella yhteys seurapiirien ylistetyimmän kaunottaren kohtaloon. Penelope Hayes, paras ystävä ja Elizabethin sulhasen entinen rakastajatar. Henry Schoonmaker, seurapiirielämästä kaikki ilot irti ottava rikas perijä ja Elizabethin kihlattu. Lina, Elizabethin sydämenvalittuun rakastunut palvelustyttö. Sekä Diana, Elizabethin villi ja vallaton pikkusisko, joka tahtomattaan rakastuu Elizabethin kihlattuun. Entäpä Elizabeth itse? Kaunis ja hyväkäytöksinen seurapiirityttö, joka on kasvatettu miellyttämään muita, jolle järjestetään avioliitto perheen kunnian pelastamiseksi ja jonka sydän kuuluu jollekin aivan toiselle.

Mukaansatempaiseva, elävästi ja sujuvasti kirjoitettu tarina, jonka parissa viihtyi. Ja haluan ehdottomasti tietää, mitä tapahtuu jatkossa, joten etsin varmasti jossain vaiheessa käsiini kirjan jatko-osan, Juoruja.

C.J. Sansom: Luostarin varjot

Pvm: 21.5.2011
Arvosana: 9½

Kirjakerhossa suositeltiin tätä, jos on pitänyt Umberto Econ Ruusun nimi -kirjasta. Muistan pitäneeni kirjan juonesta, vaikken siitä juuri mitään muuta muistakaan kuin että siinä selviteltiin luostarissa tapahtuneita murhia. Joten suurella mielenkiinnolla, ja ehkä myös suurin odotuksin, tartuin tähän kirjaan. Ja pidin siitä.

Jos vuosia sitten moitinkin Ruusun nimeä sen tiiliskivimäisyydestä, niin tämä reilun 450 sivun romaani oli napakka, mutta kuvaileva, juoneltaan hyvin etenevä kirja. Päähenkilönä ja kirjan sankarina on kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake, joka toimii Englannin kirkon reformaation päämiehen Thomas Cromwellin alaisuudessa. Cromwellin missiona on lakkauttaa kaikki Englannissa toimivat luostarit. Reformistit vastustavat Paavin uskoa, latinalankielisiä messuja, reliikkien palvontaa ja uskoa pelastuksen ja anteeksiannon maksullisuudesta. Shardlake pitää tätä reformismia ihanteenaan, hänen ajatuksissaan usko on korutonta ja pyhää ja kuuluu kaikelle kansalle. Cromwell lähettää Shardlaken Scarnsean suljettuun munkkiluostariin tutkimaan sinne aiemmin luostarin asioita tutkimaan lähetetyn valtuutettu Singletonin murhaa. Shardlake kohtaa avustajansa Markin kanssa erikoisen yhteisön eikä tapauksen selvittely käykään ihan käden käänteessä, etenkin kun tutkimusten kuluessa Shardlake saa tutkittavakseen useammankin kylmäverisen murhan. Shardlake joutuu myös tarkastelemaan itseään ja omia ihanteitaan oltuaan sen hetkisen maailman menon (1500-luvun Britanniassa siis) suhteen varsin sinisilmäinen.

Kirjailija on luonut varsin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka ajatuksia ja maailmankatsomusta kuvaa elävästi. Lukija ei helpolla häneen samaistu tai ole yhtä mieltä, mutta hahmona Shardlake on mielenkiintoinen, ja inhimillinen. Saako paha palkkansa, sitä on vaikea sanoa, sillä mikään ei ole mustavalkoista. Se tässä tarinassa on minun mielestä hyvin kirjoitettu sisään loppuratkaisuun. Ikävät ihmiset käyttävät häikäilemättä hyväkseen ihanteeseen uskovia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka jäävät vaille kiitosta. Shardlaken ja veli Guyn loppukeskustelut ovat mielestäni osuvia, kultainen keskitie olisi kaikessa kenties se tavoiteltavin ihanne. Ja ne murhat, ne tuli ratkaistua.

Diana Gabaldon: Lordi John ja paholaisen korttipakka

Pvm: 17.4.2011
Arvosana: 7

Löysin tämän kirjan maaliskuussa Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa käydessäni. Kirja oli alennuksessa, 2€, joten ostin sen ja ajattelin lukaista sellaisena mukavana välipalana. Ja sitä se olikin. Ei mikään kirjallinen sensaatio tai tajunnanräjäyttäjä, vaan mukavan harmiton ja helppo välipala. Kirja on kolmen itsenäisen tarinan kokoelma. Viiminen tarina jatkaa siitä, mihin Lordi John ja veitsenterän valtakunta -kirja jäi, muut ovat selkeästi yksittäisiä novelleja.

En siis pidä tätä(kään) minään niin ihmeellisenä kirjana ja siksi tässä kirjaa lukiessa mietiskelinkin, miksi siis aina näytän kuitenkin lordi Johnin pariin palaavan. Tarinat ovat mukavia lukea, ne kulkevat eteenpäin, niissä on aina jokin mysteeri selvitettävänä, tärkeimmät henkilöhahmot ovat jo tulleet tutuiksi ja he ovat varsin hauskoja veijareita. Lisäksi tarinoiden historiallinen konteksti viehättää. Tämän kirjan ensimmäisessä novellissa lordi John selvittelee murhaa ja törmää hämäräperäiseen veljeskuntaan, toisessa liikutaan Saksassa ja selvitellään riivaajattaren mysteeriä ja kolmannessa tykin räjähdyksestä selvinnyt majuri Grey joutuu käsittelemään kokemiaan kauhuja, vastaamaan ikäviin syytöksiin ja paljastaa kohtalokkaita vehkeilyjä.

Raija Oranen: Fanny

Pvm: 14.1.2011
Arvosana: 7½

Pitkä rupeama takana, ei mikään jouhevin lukukokemus. Lukemisen takkuaminen ei johtunut millään muotoa vaikeaselkoisesta tekstistä tms., vaan yksinkertaisesti siitä, että tämä kirja ei oikein temmanut mukaansa.

Kirja kertoo Fanny Grahnista, ruotsalaiset sukujuuret omaavasta suomalaisesta näyttelijättärestä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Fanny kiinnostuu jo lapsena teatterista ja nousee nuorena alle parikymppisenä yhdeksi ihailluimmista näyttelijättäristä. Näyttelijän lupaava ura kuitenkin saa jäädä sivuun Fannyn avioituessa nuoren Paul Sinebrychoffin kanssa. Fanny ja Paul Sinebrychoffin tarinan ohella kirjassa käsitellään vähintään yhtä laajasti Paulin sisaren miehen Ferdinand Wahlbergin elämää. Tarina tosiaan tuntui lukiessa kahdelta itsenäiseltä tarinalta, jotka aina tietyissä kohdissa menivät limittäin ja kohtasivat toisensa erotakseen taas omiksi juonteikseen. Ja välillä tuntui, että nämä kaksi tarinaa yritettiin vähän väkisinkin laittaa kohtaamaan toinen toisensa.

Kirjan taustatyö on selkeästi hyvin hoidettu, kirjassa on paljon selkeästi nähtävillä olevia faktoja, joista jotkut välillä tuntuivat vähän väkisin tarinaan tungetuilta. Esim. Paulin ja taidevälittäjien välinen kirjeenvaihto ei mielestäni ollut mitenkään olennaista luettavaa. Tarina oli kertovaa, siinä kerottiin, mitä Fanny teki, mitä Paul, mitä Wahlbergin elämässä tapahtui ja mitä ympäröivässä yhteiskunnassa samalla tapahtui. Kerronta jäi jotenkin ulkokohtaiseksi, se ei temmannut mukaansa siihen maailmaan, josta se historiallisten faktojen tasolla niin tarkasti kertoi. Sinänsä siis ihan mielenkiintoinen pala suomalaista historiaa ja ajankuvaa, mutta lukuelämyksenä kirja ei ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva.

Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar

Pvm: 10.11.2010
Arvosana: 8

Kirjailija alkaa kertoa tarinaa köyhästä orpotyttö Kaarinasta, johon Ruotsin kuningas Eerikki rakastui. Marraskuisesa illassa ikkunasta heijastuu naisen kuva, naisen, joka alkaa kertoa tarinaa omasta näkökulmastaan. Näin alkaa Karin Månsdotterin, Kaarina Maununtyttären, ja kirjailijan vuoropuhelu, jonka aikana käydään läpi Karinin tarina naisten näkökulmasta.

Tarina oli ainakin minulle tuttu, mutta mene siis lyhykäisyydessään näin. Märta Leijonhufvun Sturen suojista nuori orpotyttö Karin nousee hoviin hovineidiksi. Kuningas Erik ihastuu nuoreen, kauniiseen ja ajattelevaiseen Kariniin ja ottaa tämän frillakseen, esiaviolliseksi naisekseen. Erikin kosioretket ulkomaille eivät ole tuottaneet tulosta ja paine saada miespuolinen kruununperijä ovat suuret. Erik rakastuu Kariniin, Karin synnyttää tälle tytön lisäksi pojan ja Erik vie Karinin aatelisten kauhuksi vihille. Erikin mieli on häilyväinen, epäileväinen ja vainoharhainenkin. Hän on vanginnut veljensä Juhanan, mutta päästää tämän perheineen vapaaksi. Erik syöstään vallasta, hänet, Karin ja lapset vangitaan. Vankeudessa Karin saa kaksi poikaa lisää, Karin ja lapset erotetaan Erikistä, joka myrkytetään. Myös Karinin pojista kaksi kuolevat. Karin vaatii leskikuningattarena Juhanalta itselleen linnaa ja saa hallittavakseen Liuksialan kartanon Suomesta. Liuksialasta tulee vuosien myötä kannattava ja menestyvä tila. Erikin ja Karinin tytär Sigrid menee naimisiin, mutta toinen lapsuusvuosista elossa selvinnyt, lapsena siepattu ja ulkomaille karkoitettu kuninkaan poika, Gustaf saa kyllä aikuisena nähdä vielä äitinsä ja siskonsa, mutta kuolee kaukana Venäjällä kurjissa oloissa.

Hyvä kirja ja tarina sinänsä, kiva ja mielenkiintoista oli lukea, mutta. Tuo ns. vuoropuhelu oli kyllä aika teennäistä. Jos koko teksti olisi ollut Karinin minäkertojan tekstiä ilman mitään typeriä välikommentteja kirjailijalta tai vaikkapa Erikiltä niin olisi ollut paljon mukavampi lukea. Toisaalta ymmärrän, että noin käsitellyn aiheen kirjoittamiseen on haluttu hakea jotain omaperäisyyttä, mutta minuun se ei vain nyt iskenyt. Pisteet siis hyvästä tarinasta ja hyvin kirjoitetuista Karinin kerrontaosuuksista.

Diana Gabaldon: Lordin yksityisasia

Pvm: 26.10.2010
Arvosana: 8

On se vaan jännä, miten ennakko-odotus vaikuttaa lukukokemukseen. Luettuani Diana Gabaldonin Veitsenterän veljeskunta -kirjan, olin jonkinverran pettynyt. Kun tartuin tähän tuota Veitsenterän veljeskunta -kirjaa edeltäneeseen teokseen, tiesin jotakuinkin minkälaiseen maailmaan kirja sijoittuu ja millainen on kirjailijan tyyli. Teki mieli lukea jotain historiallista romaania, muttei mitään raakaa ja raskasta. Olen lukenut Gabaldonista historiallisten romaanien kirjoittajana ihan hyviä arvosteluja (kaikkihan on tietysti subjektiivista), joten päätin vielä kokeilla. Kaipasin siis jotain mukavaa luettavaa, etenevää tarinaa, historiallista kontekstia ja vähän seikkailua. En niinkään romantiikkaa. Ja näihin odotuksiin kirja vastasi ihan hyvin. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus, mutta ihan viihdyttävä.

Lordi John Gray on Hänen Majasteettinsa armeijan korkea arvoinen upseeri. Hän saa selvitettäväkseen alaisensa murhan ja epäillyn asiakirjakavalluksen. Vakoilua ja maanpetturuutta epäillään, mutta tapaukseen vaikuttaa kietoutuvan myös kolmiodraama. Samanaikaisesti lordi John joutuu selvittelemään ikäviä epäilyksiään, jotka todeksi todettuina uhkaisivat hänen perheensä ja etenkin serkkunsa Olivian kunniaa. Kerätessään tietoja ja kootessaan kahden palapelin palasia yhteen Gray pääsee perille tapahtumista, jotka liittävät hänen tutkimansa asiat yhteen. 1750-luvun Lontoo herrasmiesklubeineen, bordelleineen ja kurjine kujineen antaa näyttämön kirjan tapahtumille.

Olen visuaalinen ihminen. Pidän siitä, että kirjaa lukiessani silmieni eteen muodostuu hyvin elävä kuva kirjan henkilöistä, tapahtumista ja miljööstä. Aiemmin olin pettynyt kerrontaan, joka ei oikein vastannut tätä toivettani. Nyt en sitä siis niin odottanutkaan. Kyllähän tapahtumista, paikoista ja henkilöistä kuvan saa, kirjailijan vahvuus on kuitenkin enemmän etenevässä ja hyvin rakennetussa tarinankerronnassa, joka pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kyllä minä vielä lordi Johnin seikkailuista voisin jatkossakin lukea.

Diana Gabaldon: Lordi John ja veitsenterän veljeskunta

Pvm: 17.3.2010
Arvosana: 7

"On vuosi 1758, ja Britannia varustautuu sotaan Preusia vastaan. Lontoossa lordi John Greyllä riittää pähkäiltävää: Hänen edesmenneen isänsä päiväkirjan sivuja on alkanut yllättäen ilmestyä päivänvaloon. Kuolikojakobiitiksi syytetty isä sittenkään oman käden kautta? Lordi John alkaa selvittää menneisyyteen kietoutuvaa mysteeriä, joka johtaa hänet Lontoon seurapiirien eleganssista hämärille sivukujille. Kuvioita mutkistaa uusi velipuoli Percival Wainwright, joka herättää hänessä muitakin kuin veljellisiä tunteita. Seikkailun tiimellyksessä lordi John joutuu tekemään vaikeita valintoja. Kuinka paljon hän on valmis uhraamaan perheen kunnian tähden?" Tämä takakannen teksti yhdistettynä kannen kuvaan kauniista neidosta takanaan häämöttävän linnan kera nosti mieleeni odotuksen jostain aivan muusta kuin mitä loppujen lopuksi luin.

Lordi John tosiaan on tarinan päähenkilö, mutta kuvaukset seurapiirien eleganssista ovat melko vähäiset eivätkä säväytä. Muutoinkin kuvaileva kerronta on melko pinnallista, toki mielikuvat tilanteista ja paikoista saa kyllä luotua. Vaikka takakansitekstissä puhuttiinkin lordin muistakin kuin veljellisistä tunteista velipuoltaan kohtaan, ihan tällaisia romanttisia tilanteita ja kuvauksia en odottanut, mitä tarinan myötä kehittyi. Tuo otsikon "veitsenterän veljeskunta" jäi ainakin minulle mysteeriksi. Salaliittoja, ryhmittymiä ja poliittista juonittelua oli ja mysteerin selvittelyä sinänsä oli ihan mielenkiintoista seurata, vaikkakin se suurimmaksi osaksi tuntui olevan juonessa vain taustalla. Enpä ihan ensimmäisenä kirjana kaverille suosittelisi.

Joanne Harris: Sarkaa ja samettia

Pvm: 5.8.2009
Arvosana: 8

Useamman kerran kirjaa lukiessani totesin itsekseni ja muillekin, että onpa outo/ erikoinen kirja. Ennemmin olisin luullut lukevani esim. Umberto Ecoa kuin Joanne Harrisia, mutta loppu oli juuri niin hyvä kuin olen Harrisilta oppinut odottamaankin, esim. Herrasmiehiä ja huijareita perusteella. Ja kyllä ne loitsut, "hus hus, pois", oli ihan tuttua Harrisia :)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Pyhän Meren Marian luostariin, jonka elämää uusi lapsiabbedissa Isabella rippi-isänsä isä Colombinin kanssa sekoittaa. Kirjan varsinainen päähenkilö on Juliette, entinen teatteriseurueen näyttelijä ja trapetsitaiteilija, nykyinen sisar Auguste. Juliette on löytänyt lapsen saatuaan luostarista turvapaikan, jossa on saanut elää rauhallista elämää yrttituntemustaan hyödyntäen. Suurin osa tarinasta kerrotaan hänen äänellään. Toisena päähenkilönä on Guy LeMerle, näyttelijä ja huijari, joka on valmistellut suurta kostonäytelmää isä Colombinin roolissa ja joka saa äänensä myös tarinan kertojana. Isä Colombin laittaa Isabellan kanssa löyhän kurin luostarin Herran nuhteseen ja ajaa sisaret, ja etenkin Julietten, ahtaalle. Juliettelta ja LeMerleltä kun löytyy yhteinen menneisyys...

Harrisin kerronnassa pidän siitä, että henkilöt ovat monitahoisia ja varsin inhimillisiä. Ei ole yksiselitteisesti hyvien ja pahojen kategorioita, vaan on paljon harmaan eri sävyjä. Siksi ei oikein voi asettua jonkun puolelle ja joitain vastaan, niin kuin monissa tarinoissa, sillä ei oikein tiedä, mitä henkilöistä ja heidän teoistaan aina ajattelisi. Kirja oli aivan erilainen, mitä odotin ja välillä ehkä vähän tökki, mutta kokonaisuudessaan ihan hyvä. Loppu oli taas mielenkiintoinen.

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pvm: 6.6.2007
Arvosana: 6½

"Nobel-palkitun Orhan Pamukin kansainvälinen läpimurtoteos!" hehkutetaan kirjan takakannessa. Tähän nähden uskomattoman tylsä, joskaan ei kovin paksu kirja (216s.). Nuori italialainen oppinut joutuu Turkkiin vangiksi ja vankilasta turkkilaisen, ulkoisen kaksoisolentonsa orjaksi ja loppujen lopuksi sisälle tämän elämään. Juoni on outo ja erittäin mielikuvituksellinen ja se saa lukemaan kirjan loppuun. Teksti vaan on turhan jaarittelevaa omaan makuuni, eivätkä henkilöiden pohdinnat sytytä. Joku tosin voi kuvata tekstiä "syvän runolliseksi proosaksi" kuten kirjan takakannessa, mutta henkilökohtaisesti ei uponnut.

Umberto Eco: Ruusun nimi

Pvm: 6.12.2004
Arvosana: 7

Tämän tiiliskiven lukeminen kesti, mutta tulipa luettua. Kirja kertoo italialaisesta munkkiluostarista, jossa tapahtuu outoja munkkien kuolemia. Niitä selvittele William Baskerville apupoikansa Adsonin kera. Adson on kirjan kertoja. Juoni sinänsä on hyvin mielenkiintoinen ja murhien selvittelyn etenemistä on mielenkiintoista seurata. Reilut 600 sivua olisi kuitenkin voitu supistaa 300-400 sivuun jättämällä tylsät saarnat, puheet, laveat kuvaukset ja muu kirkollinen väittely pois. Ne tylsistyttivät ainakin tämän lukijan kuoliaaksi. Eivätkä ne olleet juonen kannalta edes niin olennaisia. Mutta juoni oli lukemisen arvoinen, pisteet siitä.