Pvm: 10.11.2010
Arvosana: 8
Kirjailija alkaa kertoa tarinaa köyhästä orpotyttö Kaarinasta, johon Ruotsin kuningas Eerikki rakastui. Marraskuisesa illassa ikkunasta heijastuu naisen kuva, naisen, joka alkaa kertoa tarinaa omasta näkökulmastaan. Näin alkaa Karin Månsdotterin, Kaarina Maununtyttären, ja kirjailijan vuoropuhelu, jonka aikana käydään läpi Karinin tarina naisten näkökulmasta.
Tarina oli ainakin minulle tuttu, mutta mene siis lyhykäisyydessään näin. Märta Leijonhufvun Sturen suojista nuori orpotyttö Karin nousee hoviin hovineidiksi. Kuningas Erik ihastuu nuoreen, kauniiseen ja ajattelevaiseen Kariniin ja ottaa tämän frillakseen, esiaviolliseksi naisekseen. Erikin kosioretket ulkomaille eivät ole tuottaneet tulosta ja paine saada miespuolinen kruununperijä ovat suuret. Erik rakastuu Kariniin, Karin synnyttää tälle tytön lisäksi pojan ja Erik vie Karinin aatelisten kauhuksi vihille. Erikin mieli on häilyväinen, epäileväinen ja vainoharhainenkin. Hän on vanginnut veljensä Juhanan, mutta päästää tämän perheineen vapaaksi. Erik syöstään vallasta, hänet, Karin ja lapset vangitaan. Vankeudessa Karin saa kaksi poikaa lisää, Karin ja lapset erotetaan Erikistä, joka myrkytetään. Myös Karinin pojista kaksi kuolevat. Karin vaatii leskikuningattarena Juhanalta itselleen linnaa ja saa hallittavakseen Liuksialan kartanon Suomesta. Liuksialasta tulee vuosien myötä kannattava ja menestyvä tila. Erikin ja Karinin tytär Sigrid menee naimisiin, mutta toinen lapsuusvuosista elossa selvinnyt, lapsena siepattu ja ulkomaille karkoitettu kuninkaan poika, Gustaf saa kyllä aikuisena nähdä vielä äitinsä ja siskonsa, mutta kuolee kaukana Venäjällä kurjissa oloissa.
Hyvä kirja ja tarina sinänsä, kiva ja mielenkiintoista oli lukea, mutta. Tuo ns. vuoropuhelu oli kyllä aika teennäistä. Jos koko teksti olisi ollut Karinin minäkertojan tekstiä ilman mitään typeriä välikommentteja kirjailijalta tai vaikkapa Erikiltä niin olisi ollut paljon mukavampi lukea. Toisaalta ymmärrän, että noin käsitellyn aiheen kirjoittamiseen on haluttu hakea jotain omaperäisyyttä, mutta minuun se ei vain nyt iskenyt. Pisteet siis hyvästä tarinasta ja hyvin kirjoitetuista Karinin kerrontaosuuksista.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Diana Gabaldon: Lordin yksityisasia
Pvm: 26.10.2010
Arvosana: 8
On se vaan jännä, miten ennakko-odotus vaikuttaa lukukokemukseen. Luettuani Diana Gabaldonin Veitsenterän veljeskunta -kirjan, olin jonkinverran pettynyt. Kun tartuin tähän tuota Veitsenterän veljeskunta -kirjaa edeltäneeseen teokseen, tiesin jotakuinkin minkälaiseen maailmaan kirja sijoittuu ja millainen on kirjailijan tyyli. Teki mieli lukea jotain historiallista romaania, muttei mitään raakaa ja raskasta. Olen lukenut Gabaldonista historiallisten romaanien kirjoittajana ihan hyviä arvosteluja (kaikkihan on tietysti subjektiivista), joten päätin vielä kokeilla. Kaipasin siis jotain mukavaa luettavaa, etenevää tarinaa, historiallista kontekstia ja vähän seikkailua. En niinkään romantiikkaa. Ja näihin odotuksiin kirja vastasi ihan hyvin. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus, mutta ihan viihdyttävä.
Lordi John Gray on Hänen Majasteettinsa armeijan korkea arvoinen upseeri. Hän saa selvitettäväkseen alaisensa murhan ja epäillyn asiakirjakavalluksen. Vakoilua ja maanpetturuutta epäillään, mutta tapaukseen vaikuttaa kietoutuvan myös kolmiodraama. Samanaikaisesti lordi John joutuu selvittelemään ikäviä epäilyksiään, jotka todeksi todettuina uhkaisivat hänen perheensä ja etenkin serkkunsa Olivian kunniaa. Kerätessään tietoja ja kootessaan kahden palapelin palasia yhteen Gray pääsee perille tapahtumista, jotka liittävät hänen tutkimansa asiat yhteen. 1750-luvun Lontoo herrasmiesklubeineen, bordelleineen ja kurjine kujineen antaa näyttämön kirjan tapahtumille.
Olen visuaalinen ihminen. Pidän siitä, että kirjaa lukiessani silmieni eteen muodostuu hyvin elävä kuva kirjan henkilöistä, tapahtumista ja miljööstä. Aiemmin olin pettynyt kerrontaan, joka ei oikein vastannut tätä toivettani. Nyt en sitä siis niin odottanutkaan. Kyllähän tapahtumista, paikoista ja henkilöistä kuvan saa, kirjailijan vahvuus on kuitenkin enemmän etenevässä ja hyvin rakennetussa tarinankerronnassa, joka pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kyllä minä vielä lordi Johnin seikkailuista voisin jatkossakin lukea.
Arvosana: 8
On se vaan jännä, miten ennakko-odotus vaikuttaa lukukokemukseen. Luettuani Diana Gabaldonin Veitsenterän veljeskunta -kirjan, olin jonkinverran pettynyt. Kun tartuin tähän tuota Veitsenterän veljeskunta -kirjaa edeltäneeseen teokseen, tiesin jotakuinkin minkälaiseen maailmaan kirja sijoittuu ja millainen on kirjailijan tyyli. Teki mieli lukea jotain historiallista romaania, muttei mitään raakaa ja raskasta. Olen lukenut Gabaldonista historiallisten romaanien kirjoittajana ihan hyviä arvosteluja (kaikkihan on tietysti subjektiivista), joten päätin vielä kokeilla. Kaipasin siis jotain mukavaa luettavaa, etenevää tarinaa, historiallista kontekstia ja vähän seikkailua. En niinkään romantiikkaa. Ja näihin odotuksiin kirja vastasi ihan hyvin. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus, mutta ihan viihdyttävä.
Lordi John Gray on Hänen Majasteettinsa armeijan korkea arvoinen upseeri. Hän saa selvitettäväkseen alaisensa murhan ja epäillyn asiakirjakavalluksen. Vakoilua ja maanpetturuutta epäillään, mutta tapaukseen vaikuttaa kietoutuvan myös kolmiodraama. Samanaikaisesti lordi John joutuu selvittelemään ikäviä epäilyksiään, jotka todeksi todettuina uhkaisivat hänen perheensä ja etenkin serkkunsa Olivian kunniaa. Kerätessään tietoja ja kootessaan kahden palapelin palasia yhteen Gray pääsee perille tapahtumista, jotka liittävät hänen tutkimansa asiat yhteen. 1750-luvun Lontoo herrasmiesklubeineen, bordelleineen ja kurjine kujineen antaa näyttämön kirjan tapahtumille.
Olen visuaalinen ihminen. Pidän siitä, että kirjaa lukiessani silmieni eteen muodostuu hyvin elävä kuva kirjan henkilöistä, tapahtumista ja miljööstä. Aiemmin olin pettynyt kerrontaan, joka ei oikein vastannut tätä toivettani. Nyt en sitä siis niin odottanutkaan. Kyllähän tapahtumista, paikoista ja henkilöistä kuvan saa, kirjailijan vahvuus on kuitenkin enemmän etenevässä ja hyvin rakennetussa tarinankerronnassa, joka pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kyllä minä vielä lordi Johnin seikkailuista voisin jatkossakin lukea.
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Cecelia Ahern: Sateenkaaren tuolla puolen
Pvm: 3.10.2010
Arvosana: 8½
Kirjan takakannen tekstin perusteella en ehkä tätä kirjaa olisi valinnut, vaikutti niin tavalliselta rakkausromaanilta. Olen pitänyt lukemistani Cecelia Ahernin kirjoista (The Gift ja Yllätysvieras) ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta ottaa kirjan luettavakseni. Annoin kirjalle mahdollisuuden yllättää positiivisesti ja näin myös kävi.
Ensinnäkin kirja oli kirjoitettu mielenkiintoiseen muotoon. Teksti koostui kirjallisista dokumenteista eli viestilapuista, korteista, sähköposteista, tekstiviesteistä, pikaviesteistä ja oli mukana lehti-ilmoituksia ja todistuksiakin. Ei siis ollut ketään perinteistä kertojaa näiden viestien välissä, ainoastaan epilogissa lukija pääse seuraamaan ns. livekohtausta. En ole koskaan aiemmin lukenut näin kirjoitettua kirjaa ja jo sen erilaisuus toi alkuun niin tavanomaiselta tuntuneeseen tarinaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Lukija sai viestien välityksellä hyvän ja jouhevasti etenevän kuvan tapahtumista, tarinaa oli miellyttävä seurata.
Tarinan pääpari on Rosie ja Alex, joita kohtalo riepottelee miten sattuu ja välillä tuntuu, että eikö vähempikin olisi riittänyt. He ovat jo lapsena toistensa parhaat ystävät, Alex muuttaa lukioiässä perheensä kanssa Bostoniin, kun taas Rosien tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat lapsen syntymän myötä. Vuodet kuluvat ja niihin mahtuu niin iloa, surua, kohtaamisia kuin tukahdutettuja toiveita. Tylsän kirjasta olisi tehnyt vain Rosien ja Alexin välinen kirjaanvaihto (näin takakannen tekstin perusteella luulin), mutta tässä oli mukana paljon eri henkilöiden välistä viestittelyä, joka kuitenkin liittyi olennaisesti tarinaan ja rakensi ja rikasti sitä edelleen.
Vaikka ajattelin ensin, että tähän kirjaan ei sen kummempaa teemaa liittynyt, niin loppujen lopuksi huomasin pohdiskelevani, mitä itse olisin kenenkin asemassa tehnyt. Miten asettaa asiat tärkeysjärjestykseen? Kuinka paljon tavoitella omaa onnea, pitää kiinni oikeudesta omaan elämään ja kuinka paljon uhrautua muiden onnen puolesta, ajatella muiden etua ensin? Ja mikä se on kenenkin etu missäkin tilantessa? Minä alan hiljalleen tunnustautua Ahern-faniksi.
Arvosana: 8½
Kirjan takakannen tekstin perusteella en ehkä tätä kirjaa olisi valinnut, vaikutti niin tavalliselta rakkausromaanilta. Olen pitänyt lukemistani Cecelia Ahernin kirjoista (The Gift ja Yllätysvieras) ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta ottaa kirjan luettavakseni. Annoin kirjalle mahdollisuuden yllättää positiivisesti ja näin myös kävi.
Ensinnäkin kirja oli kirjoitettu mielenkiintoiseen muotoon. Teksti koostui kirjallisista dokumenteista eli viestilapuista, korteista, sähköposteista, tekstiviesteistä, pikaviesteistä ja oli mukana lehti-ilmoituksia ja todistuksiakin. Ei siis ollut ketään perinteistä kertojaa näiden viestien välissä, ainoastaan epilogissa lukija pääse seuraamaan ns. livekohtausta. En ole koskaan aiemmin lukenut näin kirjoitettua kirjaa ja jo sen erilaisuus toi alkuun niin tavanomaiselta tuntuneeseen tarinaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Lukija sai viestien välityksellä hyvän ja jouhevasti etenevän kuvan tapahtumista, tarinaa oli miellyttävä seurata.
Tarinan pääpari on Rosie ja Alex, joita kohtalo riepottelee miten sattuu ja välillä tuntuu, että eikö vähempikin olisi riittänyt. He ovat jo lapsena toistensa parhaat ystävät, Alex muuttaa lukioiässä perheensä kanssa Bostoniin, kun taas Rosien tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat lapsen syntymän myötä. Vuodet kuluvat ja niihin mahtuu niin iloa, surua, kohtaamisia kuin tukahdutettuja toiveita. Tylsän kirjasta olisi tehnyt vain Rosien ja Alexin välinen kirjaanvaihto (näin takakannen tekstin perusteella luulin), mutta tässä oli mukana paljon eri henkilöiden välistä viestittelyä, joka kuitenkin liittyi olennaisesti tarinaan ja rakensi ja rikasti sitä edelleen.
Vaikka ajattelin ensin, että tähän kirjaan ei sen kummempaa teemaa liittynyt, niin loppujen lopuksi huomasin pohdiskelevani, mitä itse olisin kenenkin asemassa tehnyt. Miten asettaa asiat tärkeysjärjestykseen? Kuinka paljon tavoitella omaa onnea, pitää kiinni oikeudesta omaan elämään ja kuinka paljon uhrautua muiden onnen puolesta, ajatella muiden etua ensin? Ja mikä se on kenenkin etu missäkin tilantessa? Minä alan hiljalleen tunnustautua Ahern-faniksi.
tiistai 3. elokuuta 2010
Joanne Harris: Kesäviiniä
Pvm: 3.8.2010
Arvosana: 9
Kirja toi alkuun hämärästi mieleeni erään kauan sitten näkemäni elokuvan (jonka nimeä en vaan millään muista) ja olin hieman pettynyt. Elämäänsä kyllästynyt kirjailija lähtee hetken mielijohteesta ulkomaille idyliseen pikkukylään, totuttelee maalaiselämään, tapaa outoja ihmisiä ja blaablaa blaa. Noin puolen välin tienoilla kirjan tarina kuitenkin erottui ihan omakseen ja tempaisi mukaansa niin, että se piti lukea loppuun siltä istumalta.
Kirjassa seurataan lontoolaisen kirjailija Jay Mackintoshin elämää, kun hän hetken mielijohteesta ostaa talon Ranskasta, Lansquenetin pikkukylästä ja muuttaa sinne asumaan ja kirjoittamaan uutta menestysromaania. Tapahtumien rinnalla seurataan Jayn nuoruusajan muistoja, muistoja, joihin Jayn ainut menestyskirja, Maaomenamies, oli siloitellusti pohjautunut. Ihan onnistuneesti nämä kaksi tarinaa kulkevat rintarinnan ja täydentävät toisiaan.
Kirjassa on selkeästi erilaisia henkilöhahmoja, jotka herättävät lukijassa erilaisia tunteita. Päähenkilö Jay etsii elämänsä suuntaa ja etenkin sitä, millä otteella elämää jatkaa. Miten päästä eroon menneisyydestä kumpuavan katkeruuden ja pettymyksen tunteesta. Jayn jättämä tyttöystävä Kerry on omaa etua tavoitteleva, juonitteleva, lipevä akka (nii'i, nämä hahmot todella herättivät tunteita), Jayn uusi naapuri Marise haluaa pysytellä visusti omissa oloissaan ja luottaa vain omaan apuunsa, on ulkokuoreltaan kova ja etäinen ja hänestä liikkuu kylässä mitä hurjimpia juoruja. Jayn rakas vanha ystävä Joe taas on pikkuisen hassu vanha ukko, josta ei oikein saa otetta, hän vain naurahtelee ja puhuu arjen alkemiasta, arjen taikuudesta puutarhaansa hoitaessaan ja kotiviinejä valmistaessaan.
Niin tässä kirjassa viinit puhuvat, ne kihisevät ja kiehuvat, herättävät mieleen muistoja, houkuttelevat esiin salaisuuksia. Ne ovat Joen erikoisviinejä. Niitä on vain muutama pullo ja niillä on tarinassa merkittävä rooli. Kirjan alkuperäinen nimi Blackberry Wine kuvaa mielestäni kirjaa paremin kuin suomennettu nimi Kesäviiniä.
Harrisin kirjoitustyyli miellyttää, hän rakentaa hyvin tarinaa ja kertoo sitä eläväisesti. Tässä tarinassa ei ollut mitään isoa, yllättävää, täysin odottamatonta loppukäännettä tai loppuratkaisua, kuten joissain Harrisin kirjoissa, vaan loppua kohti tultiin melko odotetulla, hieman draamaa sisältävällä tavalla.
Arvosana: 9
Kirja toi alkuun hämärästi mieleeni erään kauan sitten näkemäni elokuvan (jonka nimeä en vaan millään muista) ja olin hieman pettynyt. Elämäänsä kyllästynyt kirjailija lähtee hetken mielijohteesta ulkomaille idyliseen pikkukylään, totuttelee maalaiselämään, tapaa outoja ihmisiä ja blaablaa blaa. Noin puolen välin tienoilla kirjan tarina kuitenkin erottui ihan omakseen ja tempaisi mukaansa niin, että se piti lukea loppuun siltä istumalta.
Kirjassa seurataan lontoolaisen kirjailija Jay Mackintoshin elämää, kun hän hetken mielijohteesta ostaa talon Ranskasta, Lansquenetin pikkukylästä ja muuttaa sinne asumaan ja kirjoittamaan uutta menestysromaania. Tapahtumien rinnalla seurataan Jayn nuoruusajan muistoja, muistoja, joihin Jayn ainut menestyskirja, Maaomenamies, oli siloitellusti pohjautunut. Ihan onnistuneesti nämä kaksi tarinaa kulkevat rintarinnan ja täydentävät toisiaan.
Kirjassa on selkeästi erilaisia henkilöhahmoja, jotka herättävät lukijassa erilaisia tunteita. Päähenkilö Jay etsii elämänsä suuntaa ja etenkin sitä, millä otteella elämää jatkaa. Miten päästä eroon menneisyydestä kumpuavan katkeruuden ja pettymyksen tunteesta. Jayn jättämä tyttöystävä Kerry on omaa etua tavoitteleva, juonitteleva, lipevä akka (nii'i, nämä hahmot todella herättivät tunteita), Jayn uusi naapuri Marise haluaa pysytellä visusti omissa oloissaan ja luottaa vain omaan apuunsa, on ulkokuoreltaan kova ja etäinen ja hänestä liikkuu kylässä mitä hurjimpia juoruja. Jayn rakas vanha ystävä Joe taas on pikkuisen hassu vanha ukko, josta ei oikein saa otetta, hän vain naurahtelee ja puhuu arjen alkemiasta, arjen taikuudesta puutarhaansa hoitaessaan ja kotiviinejä valmistaessaan.
Niin tässä kirjassa viinit puhuvat, ne kihisevät ja kiehuvat, herättävät mieleen muistoja, houkuttelevat esiin salaisuuksia. Ne ovat Joen erikoisviinejä. Niitä on vain muutama pullo ja niillä on tarinassa merkittävä rooli. Kirjan alkuperäinen nimi Blackberry Wine kuvaa mielestäni kirjaa paremin kuin suomennettu nimi Kesäviiniä.
Harrisin kirjoitustyyli miellyttää, hän rakentaa hyvin tarinaa ja kertoo sitä eläväisesti. Tässä tarinassa ei ollut mitään isoa, yllättävää, täysin odottamatonta loppukäännettä tai loppuratkaisua, kuten joissain Harrisin kirjoissa, vaan loppua kohti tultiin melko odotetulla, hieman draamaa sisältävällä tavalla.
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Pvm: 13.7.2010
Arvosana: 9
En varmasti olisi löytänyt tätä kirjaa ellei se olisi ollut BookAvenuen kuukauden kirjana kesäkuussa. Kuvaus siitä herätti kiinnostuksen ja odotuksen jostain elämänmakuisesta ja viimeaikaisiin lukemistoihini nähden erilaisesta tarinasta. Ja sellaisen myös ilokseni sain.
Kirja kertoo pariisilaisen ovenvartijan, Renée Michelin tarinaa. Leskirouvan, joka rikkoo stereotypioita, piilossa muilta. Renée nauttii kirjallisuudesta, elokuvista, filosofiasta, pohdiskelusta ja älyllisistä haasteista, mutta on hyvin tarkka siitä, ettei kukaan pääse selville hänen oikeasta luonnostaan. Renéen mietteitä on mielenkiintoista lukea, siinä saa itsekin johdatuksen monen moneen ajatuksia herättävään aiheeseen. Renéen lisäksi kirjan yksi tärkeimmistä henkilöistä on 12-vuotias Paloma Josse, hienostoperheen ahdistunut tytär. Paloma on erityisen älykäs ja halveksii oikeastaan kaikkea ns. yläluokan elämään liittyvää. Paloma on päättänyt tappaa itsensä ja kirjoittaa ylös ajatuksiaan ennen kuolemaa etsien yhtäkin hyvää syytä perua päätöksensä. Kirjassa vuorottelee Renèen ja Paloman ääni. He elävät molemmat piilossa omaa elämäänsä, kunnes taloon muuttavan japanilaisen herra Kakuro Ozun ansiosta kiinnittävät huomiota toisiinsa ja hiljalleen myös tutustuvat. Kakurolla on sydäntä nähdä naamioiden, ulkokuoren taakse, aistia jotain tärkeää ihmisestä itsestään.
Todella lämminhenkinen tarina, mielenkiintoisia henkilöhahmoja, uskoa muutoksen mahdollisuuteen, onnellisuuteen. Ei kuitenkaan imelä, ei millään muotoa. Oikein onnistunutta lomalukemista.
Arvosana: 9
En varmasti olisi löytänyt tätä kirjaa ellei se olisi ollut BookAvenuen kuukauden kirjana kesäkuussa. Kuvaus siitä herätti kiinnostuksen ja odotuksen jostain elämänmakuisesta ja viimeaikaisiin lukemistoihini nähden erilaisesta tarinasta. Ja sellaisen myös ilokseni sain.
Kirja kertoo pariisilaisen ovenvartijan, Renée Michelin tarinaa. Leskirouvan, joka rikkoo stereotypioita, piilossa muilta. Renée nauttii kirjallisuudesta, elokuvista, filosofiasta, pohdiskelusta ja älyllisistä haasteista, mutta on hyvin tarkka siitä, ettei kukaan pääse selville hänen oikeasta luonnostaan. Renéen mietteitä on mielenkiintoista lukea, siinä saa itsekin johdatuksen monen moneen ajatuksia herättävään aiheeseen. Renéen lisäksi kirjan yksi tärkeimmistä henkilöistä on 12-vuotias Paloma Josse, hienostoperheen ahdistunut tytär. Paloma on erityisen älykäs ja halveksii oikeastaan kaikkea ns. yläluokan elämään liittyvää. Paloma on päättänyt tappaa itsensä ja kirjoittaa ylös ajatuksiaan ennen kuolemaa etsien yhtäkin hyvää syytä perua päätöksensä. Kirjassa vuorottelee Renèen ja Paloman ääni. He elävät molemmat piilossa omaa elämäänsä, kunnes taloon muuttavan japanilaisen herra Kakuro Ozun ansiosta kiinnittävät huomiota toisiinsa ja hiljalleen myös tutustuvat. Kakurolla on sydäntä nähdä naamioiden, ulkokuoren taakse, aistia jotain tärkeää ihmisestä itsestään.
Todella lämminhenkinen tarina, mielenkiintoisia henkilöhahmoja, uskoa muutoksen mahdollisuuteen, onnellisuuteen. Ei kuitenkaan imelä, ei millään muotoa. Oikein onnistunutta lomalukemista.
perjantai 9. heinäkuuta 2010
Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö
Pvm: 20.6.2010
Arvosana: 5
Ei ole aikoihin ollut minkään kirjan lukeminen näin työlästä ja takkusta. Odotin jollain tapaa maagista ja mystistä kirjaa, hyvää tarinaa, olihan kyseessä palkittu teos (August-palkinnon voittaja). Ei olisi minusta kirjojen viralliseksi arvostelijaksi, kirjallinen makuni ei selvästikään ole riittävän hienostunut. En tajunnut kirjan palkittua ja kehuttua hienoutta ollenkaan. En ollenkaan. Vaikka odotin loppuun asti ja annoin avoimin mielin sille mahdollisuuden. Mutta ei. Omien mietteideni saattaminen sanalliseen muotoon on myös kestänyt. Mitä kirjasta oikein sanoa?
Päällimmäisenä tunteena on edelleen pirstaleisuus. Pikin hampain yritin sietää tätä tarinakatkelmien pirstaleisuutta ja odotin loppuun asti palojen loksahtavan paikoilleen, mutta minä en saanut niistä palasista kokoon mitään ymmärrettävää kokonaisuutta. Että siis miksi kaikki kuolivat, oliko niillä siis joku yhteinen nimittäjä vai ei. Ja koko ajan höpistiin ihmeellisestä Talvipuutarhasta. Paljon melua tyhjästä, sanon minä. Ja kuka olikaan päähenkilö? Oliko se Johanna, vai oliko se Ulla Bäckström, vai kuitenkin papintytär Maj-Gun Maalamaa ja Suzette Packlén, ehkäpä kuitenkin omalla tavallaan kaikki Solveig, Rita, Bengt, Björn ja Doris mukaan lukien?
Tykkään lukea hyvää, oivaltavaa, mielikuvia luovaa ja ennen kaikkea sujuvaa tekstiä. Tämän kirjan tekstiä kuvaisi kenties parhaiten sähkösanoma-tyyli. Mietin pitkään, mikä tässä tökkii, kunnes tajusin sen johtuvan kirjoitustavasta. Se on toteavaa, kappaleet monesti lyhyitä eikä teksti luo eteeni tarinaa kuvina. Lisäksi läpi kirjan palataan samoihin tiettyihin tapahtumiin, toistetaan. Esimerkki yhdestä kappaleesta: " Kaunista. Mutta se haalistuu. Tarmo ei riitä ylöspitoon, tai voima & vastarinta. Tuomitut. Muiden katseet ovat heidän katseitaan. Rita, Solveig jähmettyneinä aikaan. Rumbasäveliä, kivijalka, ilmassa heidän vaiheillaan selittämätön uhka. Toinen tarina vie koko ajan voiton." Ihan kun pitäisi tietää / tajuta jotain jota ei sanota. Tarinassa viitataankin Amerikkalaiseen tyttöön, joka on Fagerholmin aiemmin ilmestynyt kirja. Ehkä olisi pitänyt lukea se, jotta ymmärtäisi tätä. Tiedä häntä.
Arvosana: 5
Ei ole aikoihin ollut minkään kirjan lukeminen näin työlästä ja takkusta. Odotin jollain tapaa maagista ja mystistä kirjaa, hyvää tarinaa, olihan kyseessä palkittu teos (August-palkinnon voittaja). Ei olisi minusta kirjojen viralliseksi arvostelijaksi, kirjallinen makuni ei selvästikään ole riittävän hienostunut. En tajunnut kirjan palkittua ja kehuttua hienoutta ollenkaan. En ollenkaan. Vaikka odotin loppuun asti ja annoin avoimin mielin sille mahdollisuuden. Mutta ei. Omien mietteideni saattaminen sanalliseen muotoon on myös kestänyt. Mitä kirjasta oikein sanoa?
Päällimmäisenä tunteena on edelleen pirstaleisuus. Pikin hampain yritin sietää tätä tarinakatkelmien pirstaleisuutta ja odotin loppuun asti palojen loksahtavan paikoilleen, mutta minä en saanut niistä palasista kokoon mitään ymmärrettävää kokonaisuutta. Että siis miksi kaikki kuolivat, oliko niillä siis joku yhteinen nimittäjä vai ei. Ja koko ajan höpistiin ihmeellisestä Talvipuutarhasta. Paljon melua tyhjästä, sanon minä. Ja kuka olikaan päähenkilö? Oliko se Johanna, vai oliko se Ulla Bäckström, vai kuitenkin papintytär Maj-Gun Maalamaa ja Suzette Packlén, ehkäpä kuitenkin omalla tavallaan kaikki Solveig, Rita, Bengt, Björn ja Doris mukaan lukien?
Tykkään lukea hyvää, oivaltavaa, mielikuvia luovaa ja ennen kaikkea sujuvaa tekstiä. Tämän kirjan tekstiä kuvaisi kenties parhaiten sähkösanoma-tyyli. Mietin pitkään, mikä tässä tökkii, kunnes tajusin sen johtuvan kirjoitustavasta. Se on toteavaa, kappaleet monesti lyhyitä eikä teksti luo eteeni tarinaa kuvina. Lisäksi läpi kirjan palataan samoihin tiettyihin tapahtumiin, toistetaan. Esimerkki yhdestä kappaleesta: " Kaunista. Mutta se haalistuu. Tarmo ei riitä ylöspitoon, tai voima & vastarinta. Tuomitut. Muiden katseet ovat heidän katseitaan. Rita, Solveig jähmettyneinä aikaan. Rumbasäveliä, kivijalka, ilmassa heidän vaiheillaan selittämätön uhka. Toinen tarina vie koko ajan voiton." Ihan kun pitäisi tietää / tajuta jotain jota ei sanota. Tarinassa viitataankin Amerikkalaiseen tyttöön, joka on Fagerholmin aiemmin ilmestynyt kirja. Ehkä olisi pitänyt lukea se, jotta ymmärtäisi tätä. Tiedä häntä.
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
Cecelia Ahern: Yllätysvieras
Pvm: 28.4.2010
Arvosana: 9
Tämä kirja ei itse asiassa ollut vielä lukuvuorossa, mutta lähti silti mukaan koulutusreissulle ja imaisi mukaansa niin, että junamatka meni varsin vikkelästi sitä lukiessa. Jotenkin odotin sellaista kepeää, helppoa matkalukemista, mutta vaikka kirja oli kyllä sellainen hyvän mielen kirja, eivät sen aiheet mitään heppoisia olleet. Olen aiemmin lukenut yhden Cecelia Ahernin kirjan, The Gift, ja hän tuntuu ottaneen haastekseen isojen aiheiden käsittelyn. Ja mielestäni selviytyy haasteestaan varsin hyvin, dramatisoimatta, saarnaamatta, liikoja moralisoimatta, pienen ihmisen elämää seuraamalla.
Yllätysvieraassa seurataan sisustussuunnittelija Elizabeth Eganin elämää ja kasvutarinaa. Elizabetin elämässä kaikki on tiukasti valvotussa järjestyksessä. Kaikella on oma paikkansa, kaiken tulee olla harmonista ja siistiä ja ennalta suunniteltua. Elizabethin järjestyksen maailmaa rikkoo holtiton sisko, jota Elizabeth on kasvattanut äidin lähdettyä seikkailemaan Elizabethin ollessa 12-vuotias ja josta tämä kantaa edelleen huolta samoin kuin sulkeutuneesta ja katkeroituneesta isästään. Velvollisuudentuntoinen Elizabeth on myös adoptoinut siskonsa pojan Luken.
Eräänä päivänä Luke saa näkymättömän ystävän, Ivanin, jonka läsnäolo saa Elizabethin kovin hämilleen. Ivan järkeistetään mielikuvitusystäväksi, mutta pian Elizabethkin tapaa Ivanin, joka tuo Elizabethin elämään iloa, naurua, leikkisyyttä, spontaaniutta, rakkautta ja uskoa. Kovan työn takana tuo kaikki tosin on. Elizabethin on kohdattava vuosia kytenyt tuska ennen kuin muutos on mahdollinen.
Tarina on todella lämminhenkinen. Siinä vuorottelevat Elizabethin kontrolloiva ja järkeilevä ajattelu ja toiminta ja Ivanin naiivi hämmästely, osuvat huomiot ja kommentit. Lämminhenkistä ja oivaltavaa, vaikkakin tarina kätkee alleen niinkin suuren ja surullisen aiheen. Niin ja samalla myös yksinkertaista, jos niin voisi sanoa tarinaa vähättelemättä. Yhdessä mieleenpainuvimmista kohdista käsiteltiin sydämen särkymistä. "Kun lasi tai lautanen putoaa maahan, kuuluu kova räsähdys. Kun ikkuna menee rikki, pöydänjalka katkeaa tai taulu putoaa seinältä, seurauksena on erilaisia ääniä. Mutta kun sydän särkyy, siitä ei kuulu hiiskahdustakaan. Voisi kuvitella, että niin tärkeän elimen kuin sydämen särkymisestä aiheutuisi koko maailman kovin rysähdys tai edes jokin merkkiääni kuten kongin kumahdus tai kellon kilahdus. Mutta se tapahtuu hiljaa, ja sydämen omistaja melkein toivoo, että siihen liittyisi meteliä, joka veisi huomion pois kivusta." Joskus rakkaus on näkymätöntä. Pitää vain uskaltaa uskoa.
Arvosana: 9
Tämä kirja ei itse asiassa ollut vielä lukuvuorossa, mutta lähti silti mukaan koulutusreissulle ja imaisi mukaansa niin, että junamatka meni varsin vikkelästi sitä lukiessa. Jotenkin odotin sellaista kepeää, helppoa matkalukemista, mutta vaikka kirja oli kyllä sellainen hyvän mielen kirja, eivät sen aiheet mitään heppoisia olleet. Olen aiemmin lukenut yhden Cecelia Ahernin kirjan, The Gift, ja hän tuntuu ottaneen haastekseen isojen aiheiden käsittelyn. Ja mielestäni selviytyy haasteestaan varsin hyvin, dramatisoimatta, saarnaamatta, liikoja moralisoimatta, pienen ihmisen elämää seuraamalla.
Yllätysvieraassa seurataan sisustussuunnittelija Elizabeth Eganin elämää ja kasvutarinaa. Elizabetin elämässä kaikki on tiukasti valvotussa järjestyksessä. Kaikella on oma paikkansa, kaiken tulee olla harmonista ja siistiä ja ennalta suunniteltua. Elizabethin järjestyksen maailmaa rikkoo holtiton sisko, jota Elizabeth on kasvattanut äidin lähdettyä seikkailemaan Elizabethin ollessa 12-vuotias ja josta tämä kantaa edelleen huolta samoin kuin sulkeutuneesta ja katkeroituneesta isästään. Velvollisuudentuntoinen Elizabeth on myös adoptoinut siskonsa pojan Luken.
Eräänä päivänä Luke saa näkymättömän ystävän, Ivanin, jonka läsnäolo saa Elizabethin kovin hämilleen. Ivan järkeistetään mielikuvitusystäväksi, mutta pian Elizabethkin tapaa Ivanin, joka tuo Elizabethin elämään iloa, naurua, leikkisyyttä, spontaaniutta, rakkautta ja uskoa. Kovan työn takana tuo kaikki tosin on. Elizabethin on kohdattava vuosia kytenyt tuska ennen kuin muutos on mahdollinen.
Tarina on todella lämminhenkinen. Siinä vuorottelevat Elizabethin kontrolloiva ja järkeilevä ajattelu ja toiminta ja Ivanin naiivi hämmästely, osuvat huomiot ja kommentit. Lämminhenkistä ja oivaltavaa, vaikkakin tarina kätkee alleen niinkin suuren ja surullisen aiheen. Niin ja samalla myös yksinkertaista, jos niin voisi sanoa tarinaa vähättelemättä. Yhdessä mieleenpainuvimmista kohdista käsiteltiin sydämen särkymistä. "Kun lasi tai lautanen putoaa maahan, kuuluu kova räsähdys. Kun ikkuna menee rikki, pöydänjalka katkeaa tai taulu putoaa seinältä, seurauksena on erilaisia ääniä. Mutta kun sydän särkyy, siitä ei kuulu hiiskahdustakaan. Voisi kuvitella, että niin tärkeän elimen kuin sydämen särkymisestä aiheutuisi koko maailman kovin rysähdys tai edes jokin merkkiääni kuten kongin kumahdus tai kellon kilahdus. Mutta se tapahtuu hiljaa, ja sydämen omistaja melkein toivoo, että siihen liittyisi meteliä, joka veisi huomion pois kivusta." Joskus rakkaus on näkymätöntä. Pitää vain uskaltaa uskoa.
lauantai 10. huhtikuuta 2010
Ally O'Brien: Agentti
Pvm: 24.3.2010
Arvosana: 7½
Tess Drake elää hektistä kirjallisuusagentin elämää Lontoossa. Työ isossa agentuuriyhtiössä, nimekkäitä asiakkaita, suuria sopimuksia, menestyvän ja kivikovan agentin maine ja vilkas seuraelämä, tätä kaikkea on Tess Draken elämä. Kunnes pomo kuolee oudoissa olosuhteissa ja yhtiössä johtoon astuu Tessin verivihollinen Cosima, joka tarjoaa Tessille kahta vaihtoehtoa, yhtiökumppanuus tai täydellinen tuho. Tess on varsin taitava sotkemaan omat asiansa ilman Cosimaakin ja pala palalta maa alkaa murentua Tessin jalkojen alta. Lopulta kaikki on yhden kortin varassa ja arvata vain saattaa miten siinä käy. No tottakai se viimeinen kortti on se Jokeri, joka pelastaa Tessin ja avaa uuden tien huipulle.
Kirjaa mainostettiin vertaamalla sitä Bridget Jonesiin, Sinkkuelämään ja Lipstick Jungleen, mutta kauaksi kyllä jäi, valitettavasti. Tess Drake on kirjan kertoja ja on niin ärsyttävä että. Päähenkilöstä on tehty mahdollisimman äijämäinen nykyajan kirjabisnesmaailmassa sukkuloiva nainen, joka esittää hyvin härskiä ja kovaa ja kertoessaan tarinaa yrittää olla kaksimielisen hauska. No, pieleen menee. Jos joku kertoisi elävässä elämässä juttua Tessin tyyliin, saattaisi sille kohteliaan vaivautuneesti hymähtää tai hörähtää jotain tuntien samalla jonkinsortin myötähäpeää. No, kyllä tuo kerrontatyyli loppua kohti hieman parantui ja hektistä loppua oli ihan mukava lukea. Mutta odotuksiin nähden kirja oli siis hienoinen pettymys.
Arvosana: 7½
Tess Drake elää hektistä kirjallisuusagentin elämää Lontoossa. Työ isossa agentuuriyhtiössä, nimekkäitä asiakkaita, suuria sopimuksia, menestyvän ja kivikovan agentin maine ja vilkas seuraelämä, tätä kaikkea on Tess Draken elämä. Kunnes pomo kuolee oudoissa olosuhteissa ja yhtiössä johtoon astuu Tessin verivihollinen Cosima, joka tarjoaa Tessille kahta vaihtoehtoa, yhtiökumppanuus tai täydellinen tuho. Tess on varsin taitava sotkemaan omat asiansa ilman Cosimaakin ja pala palalta maa alkaa murentua Tessin jalkojen alta. Lopulta kaikki on yhden kortin varassa ja arvata vain saattaa miten siinä käy. No tottakai se viimeinen kortti on se Jokeri, joka pelastaa Tessin ja avaa uuden tien huipulle.
Kirjaa mainostettiin vertaamalla sitä Bridget Jonesiin, Sinkkuelämään ja Lipstick Jungleen, mutta kauaksi kyllä jäi, valitettavasti. Tess Drake on kirjan kertoja ja on niin ärsyttävä että. Päähenkilöstä on tehty mahdollisimman äijämäinen nykyajan kirjabisnesmaailmassa sukkuloiva nainen, joka esittää hyvin härskiä ja kovaa ja kertoessaan tarinaa yrittää olla kaksimielisen hauska. No, pieleen menee. Jos joku kertoisi elävässä elämässä juttua Tessin tyyliin, saattaisi sille kohteliaan vaivautuneesti hymähtää tai hörähtää jotain tuntien samalla jonkinsortin myötähäpeää. No, kyllä tuo kerrontatyyli loppua kohti hieman parantui ja hektistä loppua oli ihan mukava lukea. Mutta odotuksiin nähden kirja oli siis hienoinen pettymys.
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Diana Gabaldon: Lordi John ja veitsenterän veljeskunta
Pvm: 17.3.2010
Arvosana: 7
"On vuosi 1758, ja Britannia varustautuu sotaan Preusia vastaan. Lontoossa lordi John Greyllä riittää pähkäiltävää: Hänen edesmenneen isänsä päiväkirjan sivuja on alkanut yllättäen ilmestyä päivänvaloon. Kuolikojakobiitiksi syytetty isä sittenkään oman käden kautta? Lordi John alkaa selvittää menneisyyteen kietoutuvaa mysteeriä, joka johtaa hänet Lontoon seurapiirien eleganssista hämärille sivukujille. Kuvioita mutkistaa uusi velipuoli Percival Wainwright, joka herättää hänessä muitakin kuin veljellisiä tunteita. Seikkailun tiimellyksessä lordi John joutuu tekemään vaikeita valintoja. Kuinka paljon hän on valmis uhraamaan perheen kunnian tähden?" Tämä takakannen teksti yhdistettynä kannen kuvaan kauniista neidosta takanaan häämöttävän linnan kera nosti mieleeni odotuksen jostain aivan muusta kuin mitä loppujen lopuksi luin.
Lordi John tosiaan on tarinan päähenkilö, mutta kuvaukset seurapiirien eleganssista ovat melko vähäiset eivätkä säväytä. Muutoinkin kuvaileva kerronta on melko pinnallista, toki mielikuvat tilanteista ja paikoista saa kyllä luotua. Vaikka takakansitekstissä puhuttiinkin lordin muistakin kuin veljellisistä tunteista velipuoltaan kohtaan, ihan tällaisia romanttisia tilanteita ja kuvauksia en odottanut, mitä tarinan myötä kehittyi. Tuo otsikon "veitsenterän veljeskunta" jäi ainakin minulle mysteeriksi. Salaliittoja, ryhmittymiä ja poliittista juonittelua oli ja mysteerin selvittelyä sinänsä oli ihan mielenkiintoista seurata, vaikkakin se suurimmaksi osaksi tuntui olevan juonessa vain taustalla. Enpä ihan ensimmäisenä kirjana kaverille suosittelisi.
Arvosana: 7
"On vuosi 1758, ja Britannia varustautuu sotaan Preusia vastaan. Lontoossa lordi John Greyllä riittää pähkäiltävää: Hänen edesmenneen isänsä päiväkirjan sivuja on alkanut yllättäen ilmestyä päivänvaloon. Kuolikojakobiitiksi syytetty isä sittenkään oman käden kautta? Lordi John alkaa selvittää menneisyyteen kietoutuvaa mysteeriä, joka johtaa hänet Lontoon seurapiirien eleganssista hämärille sivukujille. Kuvioita mutkistaa uusi velipuoli Percival Wainwright, joka herättää hänessä muitakin kuin veljellisiä tunteita. Seikkailun tiimellyksessä lordi John joutuu tekemään vaikeita valintoja. Kuinka paljon hän on valmis uhraamaan perheen kunnian tähden?" Tämä takakannen teksti yhdistettynä kannen kuvaan kauniista neidosta takanaan häämöttävän linnan kera nosti mieleeni odotuksen jostain aivan muusta kuin mitä loppujen lopuksi luin.
Lordi John tosiaan on tarinan päähenkilö, mutta kuvaukset seurapiirien eleganssista ovat melko vähäiset eivätkä säväytä. Muutoinkin kuvaileva kerronta on melko pinnallista, toki mielikuvat tilanteista ja paikoista saa kyllä luotua. Vaikka takakansitekstissä puhuttiinkin lordin muistakin kuin veljellisistä tunteista velipuoltaan kohtaan, ihan tällaisia romanttisia tilanteita ja kuvauksia en odottanut, mitä tarinan myötä kehittyi. Tuo otsikon "veitsenterän veljeskunta" jäi ainakin minulle mysteeriksi. Salaliittoja, ryhmittymiä ja poliittista juonittelua oli ja mysteerin selvittelyä sinänsä oli ihan mielenkiintoista seurata, vaikkakin se suurimmaksi osaksi tuntui olevan juonessa vain taustalla. Enpä ihan ensimmäisenä kirjana kaverille suosittelisi.
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Siri Hustvedt: Lumous
Pvm: 26.1.2010
Arvosana: 8
BookAvenuen tuoreimmassa klubilehdessä tämä kirja on ryhmässä "Romaaneja rakkaudesta ja elämästä" ja siitä sanotaan: "taitellisesti amerikkalaisittain". Aika erikoinen teos tämä rakkauskirjaksi on, elämästä ja ihmissuhteista siinä sen sijaan kyllä kirjoitetaan.
Lily Dahl, kirjan päähenkilö, elää aikuisuuden kynnyksellä varsin uneliaassa pikkukaupungissa, työskentelee kahvilassa ja haaveilee näyttelijän urasta. Ikkunastaan Lily tarkkailee kiinnostuneena, lumoutuneena vastapäiseen hotelliin muuttanutta salaperäistä taiteilijaa ja päättää tutustua tähän paremmin. Unelias pikkukaupunki on täynnä huhuja ja arvoituksia, jotka samalla houkuttavat ja ruokkivat Lilyn mielikuvitusta ja uteliaisuutta. Ystävystyminen naapurihuoneen iäkkään Mabelin kanssa tuo Lilyn elämään myös rikkaan ja ainutlaatuisen ihmissuhteen. Lilyn ja taiteilija Edward Shapiron suhde on eroottinen ja intohimoinen, mutta tätä merkittävämmäksi nousevat kuitenkin mielestäni Lilyn ja erikoisen Martin väliset jännitteet. Martin leijuu jossain omissa maailmoissaan ja katsoo maailmaa ihan omasta näkökulmastaan. Autisti, tulee jostain kumman syystä ensimmäisenä mieleen. Lopussa tuo jännite purkautuu varsin traagisella tavalla.
Etenkin tuon Martinin henkilöhahmo on kiinnostavasti luotu kaikkine omituisuuksineen. Muutenkin henkilöhahmot ovat varsin erilaisia ja mielenkiintoisia ja kaikista tulee hyvin elävä kuva. Alun tunnelma on varsin unelias ja mieleen piirtyy hieman kellertävä, vanha kuva amerikkalaisesta pikkukaupungista. Kerronta on kuitenkin etenevää ja eläväistä ja juoni tiivistyy mukavasti loppua kohti. Odotin kyllä loppuun asti, että mikä se lumous oikein on, mutta kai se sitten oli tuo salaperäinen taiteilija. Jotenkin tuo suhde oli kuitenkin latteampi ja arkisempi kuin olin odottanut eikä se minulle ainakaan näyttäytynyt mitenkään erikoisen taianomaisena.
Arvosana: 8
BookAvenuen tuoreimmassa klubilehdessä tämä kirja on ryhmässä "Romaaneja rakkaudesta ja elämästä" ja siitä sanotaan: "taitellisesti amerikkalaisittain". Aika erikoinen teos tämä rakkauskirjaksi on, elämästä ja ihmissuhteista siinä sen sijaan kyllä kirjoitetaan.
Lily Dahl, kirjan päähenkilö, elää aikuisuuden kynnyksellä varsin uneliaassa pikkukaupungissa, työskentelee kahvilassa ja haaveilee näyttelijän urasta. Ikkunastaan Lily tarkkailee kiinnostuneena, lumoutuneena vastapäiseen hotelliin muuttanutta salaperäistä taiteilijaa ja päättää tutustua tähän paremmin. Unelias pikkukaupunki on täynnä huhuja ja arvoituksia, jotka samalla houkuttavat ja ruokkivat Lilyn mielikuvitusta ja uteliaisuutta. Ystävystyminen naapurihuoneen iäkkään Mabelin kanssa tuo Lilyn elämään myös rikkaan ja ainutlaatuisen ihmissuhteen. Lilyn ja taiteilija Edward Shapiron suhde on eroottinen ja intohimoinen, mutta tätä merkittävämmäksi nousevat kuitenkin mielestäni Lilyn ja erikoisen Martin väliset jännitteet. Martin leijuu jossain omissa maailmoissaan ja katsoo maailmaa ihan omasta näkökulmastaan. Autisti, tulee jostain kumman syystä ensimmäisenä mieleen. Lopussa tuo jännite purkautuu varsin traagisella tavalla.
Etenkin tuon Martinin henkilöhahmo on kiinnostavasti luotu kaikkine omituisuuksineen. Muutenkin henkilöhahmot ovat varsin erilaisia ja mielenkiintoisia ja kaikista tulee hyvin elävä kuva. Alun tunnelma on varsin unelias ja mieleen piirtyy hieman kellertävä, vanha kuva amerikkalaisesta pikkukaupungista. Kerronta on kuitenkin etenevää ja eläväistä ja juoni tiivistyy mukavasti loppua kohti. Odotin kyllä loppuun asti, että mikä se lumous oikein on, mutta kai se sitten oli tuo salaperäinen taiteilija. Jotenkin tuo suhde oli kuitenkin latteampi ja arkisempi kuin olin odottanut eikä se minulle ainakaan näyttäytynyt mitenkään erikoisen taianomaisena.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Ian McEvan: Sovitus
Pvm: 8.1.2010
Arvosana:8
"Riipaiseva rakkaustarina ja elämän sattumanvaraisuuden tumma kuvaus - jännittävä kuin trilleri", sanotaan kirjan takakannessa. Kirjasta on tehty elokuva, jota en ole nähnyt, ja tarina oli kyllä hyvin elokuvamainen, jopa niin selvästi, että välillä ärsytti.
Tarinassa on neljä osaa, joista 3 sijoittuu toisen maailmansodan alkuvuosiin ja viimeinen vuoteen 1999. Ensimmäisessä, pisimmässä, osassa pohjustetaan ja rakennetaan pitkään ja huolella, lähes piinaten sitä kaiken muuttavaa käännekohtaa, jolle juoni perustuu. Rikosta, johon viitataan ennen sen tapahtumista moneen kertaan ja ikäänkuin selitellään siihen johtaneita olosuhteita, joista tärkeimpänä villin haihattelevissa mielikuvitusmaailmoissa elävän murrosikäisen tytön mieli. Ne mielenliikkeiden maalailevat kuvaukset olivat liian pitkiä, asia olisi tullut selväksi vähemmälläkin. Tai ainakin omaan makuuni olisi istunut napakampi ja eteenpäin menevämpi kerronta. Toki tällä luodaan piinaavaa tunnelmaa, mutta minä ainakin lipsahdin tuosta otteesta pahasti ja hieman tylsistyin.
Toisessa osassa hypätään huono-onnisen ja epäoikeudenmukaisen rangaistuksen kohteeksi joutuneen nuorukaisen matkassa keskelle sotatannerta. Ei, sotakuvaukset eivät ole tämän ylieläytyvän lukijan juttu ja siksi useat sivut menivät silmäillen läpi. Samoin sotasairaalakuvaukset. Kolmannessa osassa nimittäin siirrytään taas tuon nyt jo nuoreksi naiseksi kasvaneen haihattelijan elämään, jossa syyllisyys kalvaa. Omat ja perheen asettamat tulevaisuudensuunnitelmat hylkäämällä ja perheeseen etäisyyttä ottamalla päähenkilö Briony yrittää sovittaa tekojaan, sanojaan.
Viimeinen osa on tämän kirjan helmi ja paljastaa loistavasti rakennetun kehyksen. Kirjaa voisi luulla omaelämänkerraksi. Kirjailija onkin luonut henkilön, jonka äänellä puhuu ja kirjoittaa tämän tarinaa. Mitä traagiselle rakkaustarinalle loppujen lopuksi kävi, kysymys jätetään loppujen lopuksi auki. Aivan loistavaa ja niin uskottavaa!
Arvosana:8
"Riipaiseva rakkaustarina ja elämän sattumanvaraisuuden tumma kuvaus - jännittävä kuin trilleri", sanotaan kirjan takakannessa. Kirjasta on tehty elokuva, jota en ole nähnyt, ja tarina oli kyllä hyvin elokuvamainen, jopa niin selvästi, että välillä ärsytti.
Tarinassa on neljä osaa, joista 3 sijoittuu toisen maailmansodan alkuvuosiin ja viimeinen vuoteen 1999. Ensimmäisessä, pisimmässä, osassa pohjustetaan ja rakennetaan pitkään ja huolella, lähes piinaten sitä kaiken muuttavaa käännekohtaa, jolle juoni perustuu. Rikosta, johon viitataan ennen sen tapahtumista moneen kertaan ja ikäänkuin selitellään siihen johtaneita olosuhteita, joista tärkeimpänä villin haihattelevissa mielikuvitusmaailmoissa elävän murrosikäisen tytön mieli. Ne mielenliikkeiden maalailevat kuvaukset olivat liian pitkiä, asia olisi tullut selväksi vähemmälläkin. Tai ainakin omaan makuuni olisi istunut napakampi ja eteenpäin menevämpi kerronta. Toki tällä luodaan piinaavaa tunnelmaa, mutta minä ainakin lipsahdin tuosta otteesta pahasti ja hieman tylsistyin.
Toisessa osassa hypätään huono-onnisen ja epäoikeudenmukaisen rangaistuksen kohteeksi joutuneen nuorukaisen matkassa keskelle sotatannerta. Ei, sotakuvaukset eivät ole tämän ylieläytyvän lukijan juttu ja siksi useat sivut menivät silmäillen läpi. Samoin sotasairaalakuvaukset. Kolmannessa osassa nimittäin siirrytään taas tuon nyt jo nuoreksi naiseksi kasvaneen haihattelijan elämään, jossa syyllisyys kalvaa. Omat ja perheen asettamat tulevaisuudensuunnitelmat hylkäämällä ja perheeseen etäisyyttä ottamalla päähenkilö Briony yrittää sovittaa tekojaan, sanojaan.
Viimeinen osa on tämän kirjan helmi ja paljastaa loistavasti rakennetun kehyksen. Kirjaa voisi luulla omaelämänkerraksi. Kirjailija onkin luonut henkilön, jonka äänellä puhuu ja kirjoittaa tämän tarinaa. Mitä traagiselle rakkaustarinalle loppujen lopuksi kävi, kysymys jätetään loppujen lopuksi auki. Aivan loistavaa ja niin uskottavaa!
Cecelia Ahern: The Gift
Pvm: 4.1.2010
Arvosana: 8½
Jouluaamuna poika heittää kalkkunan sisään ikkunasta. Poika pidätetään ja kuulusteluhuoneessa poliisi alkaa kertoa tälle niskoittelevalle teinipojalle tarinaa. Tarinaa Lou Suffernista, miehestä, jolle raha, status, maine ja menestys olivat pääasia. Miehestä, jonka elämä pyöri kiireen ja velvollisuuksien ympärillä; isästä, jonka elämää hallitsi työ. Eräänä aamuna Lou päästää huomaamattaan elämäänsä kodittoman miehen, Gabrielin, Gaben. Hiljalleen Gabe alkaa toimia Loun peilinä tämän omaan elämään. Lou on pohjimmiltaan hyvä mies, vaikka sitä on äärimmäisen vaikea löytää tuon röyhkeän, ahneen ja itsekkään kuoren alta. Gabe antaa Loulle arvokkaan lahjan, ajan, minkä avulla Lou saa tilaisuuden osoittaa, millainen mies hän oikeasti on.
Tarina kertoo loppujen lopuksi ajasta ja valinnoista. Aikaa ei voi hallita, se kuluu koko ajan ja on kiinni omista valinnoistamme ja arvoistamme, miten käytettävissä olevan ajan käytämme. Ja mikä se sitten on tärkeää? Mitä valintoja teemme? Pistää ajattelemaan. Tarinan loppu on melko arvattava, mutta silti surullinen ja liikuttava. Gaben henkilöllisyyden arvasi melko varhain, mutta uskonnolliseksi tarinaa ei voi kuitenkaan sanoa millään muotoa. Sen sijaan inhimilliseksi ja herkäksi kylläkin. Mukavasti kirjoitettu, eteenpäin kulkeva, helppo tarina, jota on mukava näin lomalla lukea.
Arvosana: 8½
Jouluaamuna poika heittää kalkkunan sisään ikkunasta. Poika pidätetään ja kuulusteluhuoneessa poliisi alkaa kertoa tälle niskoittelevalle teinipojalle tarinaa. Tarinaa Lou Suffernista, miehestä, jolle raha, status, maine ja menestys olivat pääasia. Miehestä, jonka elämä pyöri kiireen ja velvollisuuksien ympärillä; isästä, jonka elämää hallitsi työ. Eräänä aamuna Lou päästää huomaamattaan elämäänsä kodittoman miehen, Gabrielin, Gaben. Hiljalleen Gabe alkaa toimia Loun peilinä tämän omaan elämään. Lou on pohjimmiltaan hyvä mies, vaikka sitä on äärimmäisen vaikea löytää tuon röyhkeän, ahneen ja itsekkään kuoren alta. Gabe antaa Loulle arvokkaan lahjan, ajan, minkä avulla Lou saa tilaisuuden osoittaa, millainen mies hän oikeasti on.
Tarina kertoo loppujen lopuksi ajasta ja valinnoista. Aikaa ei voi hallita, se kuluu koko ajan ja on kiinni omista valinnoistamme ja arvoistamme, miten käytettävissä olevan ajan käytämme. Ja mikä se sitten on tärkeää? Mitä valintoja teemme? Pistää ajattelemaan. Tarinan loppu on melko arvattava, mutta silti surullinen ja liikuttava. Gaben henkilöllisyyden arvasi melko varhain, mutta uskonnolliseksi tarinaa ei voi kuitenkaan sanoa millään muotoa. Sen sijaan inhimilliseksi ja herkäksi kylläkin. Mukavasti kirjoitettu, eteenpäin kulkeva, helppo tarina, jota on mukava näin lomalla lukea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)