C.J. Sansom: Musta tuli

Arvosana: 9 ½
Päivämäärä: 22.6.2012

Pidin kovasti Sansomin romaanista Luostarin varjot ja kun huomasin, että kyttyräselkäinen asianajana Matthew Shardlake jatkaa mysteerien selvittelyä tässä uudessa romaanissa, halusin saada sen oitis luettavakseni. Ja täytyy sanoa, että viihdyin Shardlaken matkassa taas vallan mainiosti.

1540-luvun Lontoossa käydään edelleen armotonta asemasotaa paavinuskoisten ja reformisten välillä. Shardlake on saanut vakavan kolauksen sinisilmäiselle reformin uskolleen ja on nyt jokseenkin välinpitämättömässä tai hieman jopa kyynisessä tilassa uskonasioiden suhteen. Mutta Shardlake ei pääse välttymään tältä asemasodalta kuningas Henrik VIII ollessa tyytymätön avioliittoonsa ja halutessa uuden vaimon. Reformismin uudistusten toimeenpanija, Thomas Cromwell, on pahassa pulassa yrittäessään pitää kuninkaan tyytyväisenä taatakseen oman asemansa säilymisen. Cromwellilla on taas käyttöä luotettavalle ja älykkäälle asianajajalle ja hän pestaa Shardlaken palvelukseensa selvittämään kadonneen kreikkalaisen tulen arvoitusta. Mustan tulen, jonka tuhovoiman tulisi häikäistä kuningas ja pitää Cromwell suosiossa. Matthew saa apurikseen Jack Barakin, jonka kanssa hänellä on 14 päivää aikaa selvittää mustan tulen arvoitus.

Cromwellin toimeksiantoa toteuttaessaan Matthew yrittää myös selvittää vanhan tuttavansa sukulaistytön, Elizabethin, murhasyytettä. Tämä toinen, hyvin omituinen ja mutkikas tapaus rikastuttaa tarinaa ja tuo siihen lisäsäikeen, joka on hyvin mielenkiintoinen. Se ei sinällään liity millään tavalla mustaan tulee, mutta se tuo sekä Shardlakesta että Barakista esille sellaisia puolia, jotka syventävät ja rikastuttavat näitä mainioita henkilöhahmoja.

Tarina on hyvä ja mielenkiintoinen. Kerronta on eläväistä ja se luo hyvin uskottavan ajankuvan. Aika on raaka ja verinen, sitä ei peitellä, mutta julmuuksia ja epäoikeudenmukaisuutta ei kauhistella vaan ne lähinnä todetaan. Luostarin varjoissa pidin tarinan monitahoisuudesta. Myöskään tässä ei sorruta yksinkertaisuuksiin, mikään ei ole niin mustavalkoista kuin aluksi voisi ajatella. Erityisesti pidin loppuratkaisusta, joka ei tarjoa selkeää eikä helppoa ratkaisua kummallekaan osapuolelle.

C.J. Sansom: Luostarin varjot

Pvm: 21.5.2011
Arvosana: 9½

Kirjakerhossa suositeltiin tätä, jos on pitänyt Umberto Econ Ruusun nimi -kirjasta. Muistan pitäneeni kirjan juonesta, vaikken siitä juuri mitään muuta muistakaan kuin että siinä selviteltiin luostarissa tapahtuneita murhia. Joten suurella mielenkiinnolla, ja ehkä myös suurin odotuksin, tartuin tähän kirjaan. Ja pidin siitä.

Jos vuosia sitten moitinkin Ruusun nimeä sen tiiliskivimäisyydestä, niin tämä reilun 450 sivun romaani oli napakka, mutta kuvaileva, juoneltaan hyvin etenevä kirja. Päähenkilönä ja kirjan sankarina on kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake, joka toimii Englannin kirkon reformaation päämiehen Thomas Cromwellin alaisuudessa. Cromwellin missiona on lakkauttaa kaikki Englannissa toimivat luostarit. Reformistit vastustavat Paavin uskoa, latinalankielisiä messuja, reliikkien palvontaa ja uskoa pelastuksen ja anteeksiannon maksullisuudesta. Shardlake pitää tätä reformismia ihanteenaan, hänen ajatuksissaan usko on korutonta ja pyhää ja kuuluu kaikelle kansalle. Cromwell lähettää Shardlaken Scarnsean suljettuun munkkiluostariin tutkimaan sinne aiemmin luostarin asioita tutkimaan lähetetyn valtuutettu Singletonin murhaa. Shardlake kohtaa avustajansa Markin kanssa erikoisen yhteisön eikä tapauksen selvittely käykään ihan käden käänteessä, etenkin kun tutkimusten kuluessa Shardlake saa tutkittavakseen useammankin kylmäverisen murhan. Shardlake joutuu myös tarkastelemaan itseään ja omia ihanteitaan oltuaan sen hetkisen maailman menon (1500-luvun Britanniassa siis) suhteen varsin sinisilmäinen.

Kirjailija on luonut varsin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka ajatuksia ja maailmankatsomusta kuvaa elävästi. Lukija ei helpolla häneen samaistu tai ole yhtä mieltä, mutta hahmona Shardlake on mielenkiintoinen, ja inhimillinen. Saako paha palkkansa, sitä on vaikea sanoa, sillä mikään ei ole mustavalkoista. Se tässä tarinassa on minun mielestä hyvin kirjoitettu sisään loppuratkaisuun. Ikävät ihmiset käyttävät häikäilemättä hyväkseen ihanteeseen uskovia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka jäävät vaille kiitosta. Shardlaken ja veli Guyn loppukeskustelut ovat mielestäni osuvia, kultainen keskitie olisi kaikessa kenties se tavoiteltavin ihanne. Ja ne murhat, ne tuli ratkaistua.