Pvm: 17.4.2011
Arvosana: 7
Löysin tämän kirjan maaliskuussa Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa käydessäni. Kirja oli alennuksessa, 2€, joten ostin sen ja ajattelin lukaista sellaisena mukavana välipalana. Ja sitä se olikin. Ei mikään kirjallinen sensaatio tai tajunnanräjäyttäjä, vaan mukavan harmiton ja helppo välipala. Kirja on kolmen itsenäisen tarinan kokoelma. Viiminen tarina jatkaa siitä, mihin Lordi John ja veitsenterän valtakunta -kirja jäi, muut ovat selkeästi yksittäisiä novelleja.
En siis pidä tätä(kään) minään niin ihmeellisenä kirjana ja siksi tässä kirjaa lukiessa mietiskelinkin, miksi siis aina näytän kuitenkin lordi Johnin pariin palaavan. Tarinat ovat mukavia lukea, ne kulkevat eteenpäin, niissä on aina jokin mysteeri selvitettävänä, tärkeimmät henkilöhahmot ovat jo tulleet tutuiksi ja he ovat varsin hauskoja veijareita. Lisäksi tarinoiden historiallinen konteksti viehättää. Tämän kirjan ensimmäisessä novellissa lordi John selvittelee murhaa ja törmää hämäräperäiseen veljeskuntaan, toisessa liikutaan Saksassa ja selvitellään riivaajattaren mysteeriä ja kolmannessa tykin räjähdyksestä selvinnyt majuri Grey joutuu käsittelemään kokemiaan kauhuja, vastaamaan ikäviin syytöksiin ja paljastaa kohtalokkaita vehkeilyjä.
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Danielle Trussoni: Enkelioppi
Pvm: 14.3.2011
Arvosana: 10
Pitkästä aikaa vauhdikas, nerokas ja teemaltaan kiehtova jännityskertomus, jota ei vaan voinut laskea käsistään. Juoni lähti heti kuljettamaan lukijaa pitkälle aarteenetsintämatkalle, kun Pyhän Rosan luostarin nuori 23-vuotias sisar Evangeline avaa kirjeen, jossa toimeksiantoaan suorittava taidehistorioitsija Verlaine pyytää lupaa tutustua Pyhän Rosan luostarin arkistoihin. Vastauksen tulisi ehdottomasti olla luostarin ohjeiden mukaan kielteinen, mutta sisar epäröi ja tuo päätös sysää alulle tapahtumien ketjun, joka muuttaa sisar Evangelinen elämän.
Tarina on ikivanha hyvän ja pahan välinen taistelu. Hyvää edustavat enkelitutkijat ja pahaa langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset, vallanhaluiset nefilit. Enkeliopista Evangelille kertoo luostarin iäkäs sisar Celestine, joka on nuoruudessaan opiskellut Pariisin enkelitieteellisessä akatemiassa. Celestine on osallistunut tutkimusretkelle, jonka aikana löydettiin mittaamattoman arvokas esine, jonka ei haluttu eikä haluta edelleenkään missään nimessä joutuvan nefilien käsiin. Evangeline saa tietää kuuluvansa enkelitutkijoiden sukuun ja seuraavansa näin isoäitinsä Gabrielan ja edesmenneen äitinsä Angelan jalanjälkiä. Vastassa enkelitutkijoilla on korkea-arvoinen Grigorien nefiliperhe gibboriarmeijoineen.
Myyttejä, arvoituksia, historiallisia tarinoita ja menneisyyden nykyisyyteen kietovia tapahtumia. Pienen palasen liittyminen suurempaan kokonaisuuteen, itsensä löytäminen. Takaa-ajoa, taisteluita ja vaarallisia tilanteita. Ystävyyttä, rakkautta ja petturuutta. Ei ihme, että tästä on tekeillä elokuva. Lukiessa sen pystyi jo näkemään mielessään. Tietyllä tapaa löytyy tyylillisiä yhtäläisyyksiä muihin vastaavanlaisiin romaaneihin, kuten Da Vinci-koodi ja Enkelit ja Demonit, tai elokuviin kuten National Treasure. Mutta tämä on kuitenkin niin omanlaisensa, ei missään nimessä muiden toisinto, vaikka samaan genreen liittyykin. Loppu oli kyllä vähän pettymys, jätti selvästi oven auki jatko-osalle. Ei mitään arvoituksellisia loppuja vastaan, päinvastoin, mutta kun se oli niin ärsyttävän selvä, että jatkoa seuraa, niinkuin elokuvissa. Olisi vain kirjoittanut loistavan dramaattisen lopun ja sillä siisti.
Arvosana: 10
Pitkästä aikaa vauhdikas, nerokas ja teemaltaan kiehtova jännityskertomus, jota ei vaan voinut laskea käsistään. Juoni lähti heti kuljettamaan lukijaa pitkälle aarteenetsintämatkalle, kun Pyhän Rosan luostarin nuori 23-vuotias sisar Evangeline avaa kirjeen, jossa toimeksiantoaan suorittava taidehistorioitsija Verlaine pyytää lupaa tutustua Pyhän Rosan luostarin arkistoihin. Vastauksen tulisi ehdottomasti olla luostarin ohjeiden mukaan kielteinen, mutta sisar epäröi ja tuo päätös sysää alulle tapahtumien ketjun, joka muuttaa sisar Evangelinen elämän.
Tarina on ikivanha hyvän ja pahan välinen taistelu. Hyvää edustavat enkelitutkijat ja pahaa langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset, vallanhaluiset nefilit. Enkeliopista Evangelille kertoo luostarin iäkäs sisar Celestine, joka on nuoruudessaan opiskellut Pariisin enkelitieteellisessä akatemiassa. Celestine on osallistunut tutkimusretkelle, jonka aikana löydettiin mittaamattoman arvokas esine, jonka ei haluttu eikä haluta edelleenkään missään nimessä joutuvan nefilien käsiin. Evangeline saa tietää kuuluvansa enkelitutkijoiden sukuun ja seuraavansa näin isoäitinsä Gabrielan ja edesmenneen äitinsä Angelan jalanjälkiä. Vastassa enkelitutkijoilla on korkea-arvoinen Grigorien nefiliperhe gibboriarmeijoineen.
Myyttejä, arvoituksia, historiallisia tarinoita ja menneisyyden nykyisyyteen kietovia tapahtumia. Pienen palasen liittyminen suurempaan kokonaisuuteen, itsensä löytäminen. Takaa-ajoa, taisteluita ja vaarallisia tilanteita. Ystävyyttä, rakkautta ja petturuutta. Ei ihme, että tästä on tekeillä elokuva. Lukiessa sen pystyi jo näkemään mielessään. Tietyllä tapaa löytyy tyylillisiä yhtäläisyyksiä muihin vastaavanlaisiin romaaneihin, kuten Da Vinci-koodi ja Enkelit ja Demonit, tai elokuviin kuten National Treasure. Mutta tämä on kuitenkin niin omanlaisensa, ei missään nimessä muiden toisinto, vaikka samaan genreen liittyykin. Loppu oli kyllä vähän pettymys, jätti selvästi oven auki jatko-osalle. Ei mitään arvoituksellisia loppuja vastaan, päinvastoin, mutta kun se oli niin ärsyttävän selvä, että jatkoa seuraa, niinkuin elokuvissa. Olisi vain kirjoittanut loistavan dramaattisen lopun ja sillä siisti.
lauantai 12. helmikuuta 2011
Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan
Pvm: 25.1.2011
Arvosana: 10-
Vihdoin koulutusmatkalla pääsin käsiksi joulupukin tuomaan Cecelia Ahernin uutuuteen, junassa kun on hyvin aikaa lukea. Kirja imaisi mukaansa niin, että sain sen päätökseen jo paluumatkan puolessa välissä :) Menevämpää ja totuttua tummasävyisempää Ahernia, pidin kovasti! Lopussa tuli jopa mieleen loistavat lukukokemukset Joanne Harrisin teosten parissa, jotain samaa fiilistä loppusivuilta välittyi.
Kirjan päähenkilönä tutustumme Tamara Goodwiniin, pian 16-vuotta täyttävään ärsyttävään pintaliitoteiniin. Tai siis sellainen hän on ollut aina isänsä itsemurhaan ja jetset elämänsä päättymiseen saakka. Tamaran äiti luhistuu täysin miehensä kuolemasta ja Tamaran on selvittävä yksin muutoksesta, jonka muutto maaseudulle sukulaisten nurkkiin aiheuttaa. Elämä rauniolinnan portinvartijan talossa on painostavaa ja tukahduttavaa ja Tamara hakee omaa paikkaansa tutustumalla ympäristöönsä ja sen harvoihin ihmisiin. Kirjastoautossa Tamaran käsiin sattuu mielenkiintoinen, lukittu kirja, joka osoittautuu myöhemmin mitä eriskummallisemmaksi päiväkirjaksi. Päiväkirjaksi, jonka sivut täyttyvät seuraavan päivän tekstistä itsekseen. Onko tulevaisuutemme kirjoitettu etukäteen vai voiko kohtalon ottaa omiin käsiinsä? Pikkukylän uinuva elämä ei olekaan sitä, miltä se päällepäin näyttää, vaan täynnä menneisyyden salaisuuksia. Salaisuuksia, joissa piilee mahdollisuus.
Tarina on toisaalta kasvutarina, toisaalta siinä on seikkailua ja salaisuuksia. Kasvutarina, taas, voisi sanoa. Se on kuitenkin erilainen kuin aiemmat, toiston tunnetta en missään vaiheessa kokenut. Lisäksi ainakin tämä lukija on tottunut Ahernin lämpimiin ja ihmisläheisiin henkilöhahmoihin, joten uudenlaiset, ihmisen synkempää ja ristiriitaisempaa puolta kuvaavat henkilöt olivat mielenkiintoisia. Pieni miinus siitä, että välillä tuli aavistuksenomainen nuorisoromaanin fiilis muutoin niin loistavan lukukokemuksen keskellä.
Kirjan erinomaisuutta ei ainakaan pilaa sen kannen kaunis ulkoasu. Varsinainen kirjahyllyn sulostuttaja :)
Arvosana: 10-
Vihdoin koulutusmatkalla pääsin käsiksi joulupukin tuomaan Cecelia Ahernin uutuuteen, junassa kun on hyvin aikaa lukea. Kirja imaisi mukaansa niin, että sain sen päätökseen jo paluumatkan puolessa välissä :) Menevämpää ja totuttua tummasävyisempää Ahernia, pidin kovasti! Lopussa tuli jopa mieleen loistavat lukukokemukset Joanne Harrisin teosten parissa, jotain samaa fiilistä loppusivuilta välittyi.
Kirjan päähenkilönä tutustumme Tamara Goodwiniin, pian 16-vuotta täyttävään ärsyttävään pintaliitoteiniin. Tai siis sellainen hän on ollut aina isänsä itsemurhaan ja jetset elämänsä päättymiseen saakka. Tamaran äiti luhistuu täysin miehensä kuolemasta ja Tamaran on selvittävä yksin muutoksesta, jonka muutto maaseudulle sukulaisten nurkkiin aiheuttaa. Elämä rauniolinnan portinvartijan talossa on painostavaa ja tukahduttavaa ja Tamara hakee omaa paikkaansa tutustumalla ympäristöönsä ja sen harvoihin ihmisiin. Kirjastoautossa Tamaran käsiin sattuu mielenkiintoinen, lukittu kirja, joka osoittautuu myöhemmin mitä eriskummallisemmaksi päiväkirjaksi. Päiväkirjaksi, jonka sivut täyttyvät seuraavan päivän tekstistä itsekseen. Onko tulevaisuutemme kirjoitettu etukäteen vai voiko kohtalon ottaa omiin käsiinsä? Pikkukylän uinuva elämä ei olekaan sitä, miltä se päällepäin näyttää, vaan täynnä menneisyyden salaisuuksia. Salaisuuksia, joissa piilee mahdollisuus.
Tarina on toisaalta kasvutarina, toisaalta siinä on seikkailua ja salaisuuksia. Kasvutarina, taas, voisi sanoa. Se on kuitenkin erilainen kuin aiemmat, toiston tunnetta en missään vaiheessa kokenut. Lisäksi ainakin tämä lukija on tottunut Ahernin lämpimiin ja ihmisläheisiin henkilöhahmoihin, joten uudenlaiset, ihmisen synkempää ja ristiriitaisempaa puolta kuvaavat henkilöt olivat mielenkiintoisia. Pieni miinus siitä, että välillä tuli aavistuksenomainen nuorisoromaanin fiilis muutoin niin loistavan lukukokemuksen keskellä.
Kirjan erinomaisuutta ei ainakaan pilaa sen kannen kaunis ulkoasu. Varsinainen kirjahyllyn sulostuttaja :)
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Raija Oranen: Fanny
Pvm: 14.1.2011
Arvosana: 7½
Pitkä rupeama takana, ei mikään jouhevin lukukokemus. Lukemisen takkuaminen ei johtunut millään muotoa vaikeaselkoisesta tekstistä tms., vaan yksinkertaisesti siitä, että tämä kirja ei oikein temmanut mukaansa.
Kirja kertoo Fanny Grahnista, ruotsalaiset sukujuuret omaavasta suomalaisesta näyttelijättärestä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Fanny kiinnostuu jo lapsena teatterista ja nousee nuorena alle parikymppisenä yhdeksi ihailluimmista näyttelijättäristä. Näyttelijän lupaava ura kuitenkin saa jäädä sivuun Fannyn avioituessa nuoren Paul Sinebrychoffin kanssa. Fanny ja Paul Sinebrychoffin tarinan ohella kirjassa käsitellään vähintään yhtä laajasti Paulin sisaren miehen Ferdinand Wahlbergin elämää. Tarina tosiaan tuntui lukiessa kahdelta itsenäiseltä tarinalta, jotka aina tietyissä kohdissa menivät limittäin ja kohtasivat toisensa erotakseen taas omiksi juonteikseen. Ja välillä tuntui, että nämä kaksi tarinaa yritettiin vähän väkisinkin laittaa kohtaamaan toinen toisensa.
Kirjan taustatyö on selkeästi hyvin hoidettu, kirjassa on paljon selkeästi nähtävillä olevia faktoja, joista jotkut välillä tuntuivat vähän väkisin tarinaan tungetuilta. Esim. Paulin ja taidevälittäjien välinen kirjeenvaihto ei mielestäni ollut mitenkään olennaista luettavaa. Tarina oli kertovaa, siinä kerottiin, mitä Fanny teki, mitä Paul, mitä Wahlbergin elämässä tapahtui ja mitä ympäröivässä yhteiskunnassa samalla tapahtui. Kerronta jäi jotenkin ulkokohtaiseksi, se ei temmannut mukaansa siihen maailmaan, josta se historiallisten faktojen tasolla niin tarkasti kertoi. Sinänsä siis ihan mielenkiintoinen pala suomalaista historiaa ja ajankuvaa, mutta lukuelämyksenä kirja ei ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva.
Arvosana: 7½
Pitkä rupeama takana, ei mikään jouhevin lukukokemus. Lukemisen takkuaminen ei johtunut millään muotoa vaikeaselkoisesta tekstistä tms., vaan yksinkertaisesti siitä, että tämä kirja ei oikein temmanut mukaansa.
Kirja kertoo Fanny Grahnista, ruotsalaiset sukujuuret omaavasta suomalaisesta näyttelijättärestä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Fanny kiinnostuu jo lapsena teatterista ja nousee nuorena alle parikymppisenä yhdeksi ihailluimmista näyttelijättäristä. Näyttelijän lupaava ura kuitenkin saa jäädä sivuun Fannyn avioituessa nuoren Paul Sinebrychoffin kanssa. Fanny ja Paul Sinebrychoffin tarinan ohella kirjassa käsitellään vähintään yhtä laajasti Paulin sisaren miehen Ferdinand Wahlbergin elämää. Tarina tosiaan tuntui lukiessa kahdelta itsenäiseltä tarinalta, jotka aina tietyissä kohdissa menivät limittäin ja kohtasivat toisensa erotakseen taas omiksi juonteikseen. Ja välillä tuntui, että nämä kaksi tarinaa yritettiin vähän väkisinkin laittaa kohtaamaan toinen toisensa.
Kirjan taustatyö on selkeästi hyvin hoidettu, kirjassa on paljon selkeästi nähtävillä olevia faktoja, joista jotkut välillä tuntuivat vähän väkisin tarinaan tungetuilta. Esim. Paulin ja taidevälittäjien välinen kirjeenvaihto ei mielestäni ollut mitenkään olennaista luettavaa. Tarina oli kertovaa, siinä kerottiin, mitä Fanny teki, mitä Paul, mitä Wahlbergin elämässä tapahtui ja mitä ympäröivässä yhteiskunnassa samalla tapahtui. Kerronta jäi jotenkin ulkokohtaiseksi, se ei temmannut mukaansa siihen maailmaan, josta se historiallisten faktojen tasolla niin tarkasti kertoi. Sinänsä siis ihan mielenkiintoinen pala suomalaista historiaa ja ajankuvaa, mutta lukuelämyksenä kirja ei ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar
Pvm: 10.11.2010
Arvosana: 8
Kirjailija alkaa kertoa tarinaa köyhästä orpotyttö Kaarinasta, johon Ruotsin kuningas Eerikki rakastui. Marraskuisesa illassa ikkunasta heijastuu naisen kuva, naisen, joka alkaa kertoa tarinaa omasta näkökulmastaan. Näin alkaa Karin Månsdotterin, Kaarina Maununtyttären, ja kirjailijan vuoropuhelu, jonka aikana käydään läpi Karinin tarina naisten näkökulmasta.
Tarina oli ainakin minulle tuttu, mutta mene siis lyhykäisyydessään näin. Märta Leijonhufvun Sturen suojista nuori orpotyttö Karin nousee hoviin hovineidiksi. Kuningas Erik ihastuu nuoreen, kauniiseen ja ajattelevaiseen Kariniin ja ottaa tämän frillakseen, esiaviolliseksi naisekseen. Erikin kosioretket ulkomaille eivät ole tuottaneet tulosta ja paine saada miespuolinen kruununperijä ovat suuret. Erik rakastuu Kariniin, Karin synnyttää tälle tytön lisäksi pojan ja Erik vie Karinin aatelisten kauhuksi vihille. Erikin mieli on häilyväinen, epäileväinen ja vainoharhainenkin. Hän on vanginnut veljensä Juhanan, mutta päästää tämän perheineen vapaaksi. Erik syöstään vallasta, hänet, Karin ja lapset vangitaan. Vankeudessa Karin saa kaksi poikaa lisää, Karin ja lapset erotetaan Erikistä, joka myrkytetään. Myös Karinin pojista kaksi kuolevat. Karin vaatii leskikuningattarena Juhanalta itselleen linnaa ja saa hallittavakseen Liuksialan kartanon Suomesta. Liuksialasta tulee vuosien myötä kannattava ja menestyvä tila. Erikin ja Karinin tytär Sigrid menee naimisiin, mutta toinen lapsuusvuosista elossa selvinnyt, lapsena siepattu ja ulkomaille karkoitettu kuninkaan poika, Gustaf saa kyllä aikuisena nähdä vielä äitinsä ja siskonsa, mutta kuolee kaukana Venäjällä kurjissa oloissa.
Hyvä kirja ja tarina sinänsä, kiva ja mielenkiintoista oli lukea, mutta. Tuo ns. vuoropuhelu oli kyllä aika teennäistä. Jos koko teksti olisi ollut Karinin minäkertojan tekstiä ilman mitään typeriä välikommentteja kirjailijalta tai vaikkapa Erikiltä niin olisi ollut paljon mukavampi lukea. Toisaalta ymmärrän, että noin käsitellyn aiheen kirjoittamiseen on haluttu hakea jotain omaperäisyyttä, mutta minuun se ei vain nyt iskenyt. Pisteet siis hyvästä tarinasta ja hyvin kirjoitetuista Karinin kerrontaosuuksista.
Arvosana: 8
Kirjailija alkaa kertoa tarinaa köyhästä orpotyttö Kaarinasta, johon Ruotsin kuningas Eerikki rakastui. Marraskuisesa illassa ikkunasta heijastuu naisen kuva, naisen, joka alkaa kertoa tarinaa omasta näkökulmastaan. Näin alkaa Karin Månsdotterin, Kaarina Maununtyttären, ja kirjailijan vuoropuhelu, jonka aikana käydään läpi Karinin tarina naisten näkökulmasta.
Tarina oli ainakin minulle tuttu, mutta mene siis lyhykäisyydessään näin. Märta Leijonhufvun Sturen suojista nuori orpotyttö Karin nousee hoviin hovineidiksi. Kuningas Erik ihastuu nuoreen, kauniiseen ja ajattelevaiseen Kariniin ja ottaa tämän frillakseen, esiaviolliseksi naisekseen. Erikin kosioretket ulkomaille eivät ole tuottaneet tulosta ja paine saada miespuolinen kruununperijä ovat suuret. Erik rakastuu Kariniin, Karin synnyttää tälle tytön lisäksi pojan ja Erik vie Karinin aatelisten kauhuksi vihille. Erikin mieli on häilyväinen, epäileväinen ja vainoharhainenkin. Hän on vanginnut veljensä Juhanan, mutta päästää tämän perheineen vapaaksi. Erik syöstään vallasta, hänet, Karin ja lapset vangitaan. Vankeudessa Karin saa kaksi poikaa lisää, Karin ja lapset erotetaan Erikistä, joka myrkytetään. Myös Karinin pojista kaksi kuolevat. Karin vaatii leskikuningattarena Juhanalta itselleen linnaa ja saa hallittavakseen Liuksialan kartanon Suomesta. Liuksialasta tulee vuosien myötä kannattava ja menestyvä tila. Erikin ja Karinin tytär Sigrid menee naimisiin, mutta toinen lapsuusvuosista elossa selvinnyt, lapsena siepattu ja ulkomaille karkoitettu kuninkaan poika, Gustaf saa kyllä aikuisena nähdä vielä äitinsä ja siskonsa, mutta kuolee kaukana Venäjällä kurjissa oloissa.
Hyvä kirja ja tarina sinänsä, kiva ja mielenkiintoista oli lukea, mutta. Tuo ns. vuoropuhelu oli kyllä aika teennäistä. Jos koko teksti olisi ollut Karinin minäkertojan tekstiä ilman mitään typeriä välikommentteja kirjailijalta tai vaikkapa Erikiltä niin olisi ollut paljon mukavampi lukea. Toisaalta ymmärrän, että noin käsitellyn aiheen kirjoittamiseen on haluttu hakea jotain omaperäisyyttä, mutta minuun se ei vain nyt iskenyt. Pisteet siis hyvästä tarinasta ja hyvin kirjoitetuista Karinin kerrontaosuuksista.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Diana Gabaldon: Lordin yksityisasia
Pvm: 26.10.2010
Arvosana: 8
On se vaan jännä, miten ennakko-odotus vaikuttaa lukukokemukseen. Luettuani Diana Gabaldonin Veitsenterän veljeskunta -kirjan, olin jonkinverran pettynyt. Kun tartuin tähän tuota Veitsenterän veljeskunta -kirjaa edeltäneeseen teokseen, tiesin jotakuinkin minkälaiseen maailmaan kirja sijoittuu ja millainen on kirjailijan tyyli. Teki mieli lukea jotain historiallista romaania, muttei mitään raakaa ja raskasta. Olen lukenut Gabaldonista historiallisten romaanien kirjoittajana ihan hyviä arvosteluja (kaikkihan on tietysti subjektiivista), joten päätin vielä kokeilla. Kaipasin siis jotain mukavaa luettavaa, etenevää tarinaa, historiallista kontekstia ja vähän seikkailua. En niinkään romantiikkaa. Ja näihin odotuksiin kirja vastasi ihan hyvin. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus, mutta ihan viihdyttävä.
Lordi John Gray on Hänen Majasteettinsa armeijan korkea arvoinen upseeri. Hän saa selvitettäväkseen alaisensa murhan ja epäillyn asiakirjakavalluksen. Vakoilua ja maanpetturuutta epäillään, mutta tapaukseen vaikuttaa kietoutuvan myös kolmiodraama. Samanaikaisesti lordi John joutuu selvittelemään ikäviä epäilyksiään, jotka todeksi todettuina uhkaisivat hänen perheensä ja etenkin serkkunsa Olivian kunniaa. Kerätessään tietoja ja kootessaan kahden palapelin palasia yhteen Gray pääsee perille tapahtumista, jotka liittävät hänen tutkimansa asiat yhteen. 1750-luvun Lontoo herrasmiesklubeineen, bordelleineen ja kurjine kujineen antaa näyttämön kirjan tapahtumille.
Olen visuaalinen ihminen. Pidän siitä, että kirjaa lukiessani silmieni eteen muodostuu hyvin elävä kuva kirjan henkilöistä, tapahtumista ja miljööstä. Aiemmin olin pettynyt kerrontaan, joka ei oikein vastannut tätä toivettani. Nyt en sitä siis niin odottanutkaan. Kyllähän tapahtumista, paikoista ja henkilöistä kuvan saa, kirjailijan vahvuus on kuitenkin enemmän etenevässä ja hyvin rakennetussa tarinankerronnassa, joka pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kyllä minä vielä lordi Johnin seikkailuista voisin jatkossakin lukea.
Arvosana: 8
On se vaan jännä, miten ennakko-odotus vaikuttaa lukukokemukseen. Luettuani Diana Gabaldonin Veitsenterän veljeskunta -kirjan, olin jonkinverran pettynyt. Kun tartuin tähän tuota Veitsenterän veljeskunta -kirjaa edeltäneeseen teokseen, tiesin jotakuinkin minkälaiseen maailmaan kirja sijoittuu ja millainen on kirjailijan tyyli. Teki mieli lukea jotain historiallista romaania, muttei mitään raakaa ja raskasta. Olen lukenut Gabaldonista historiallisten romaanien kirjoittajana ihan hyviä arvosteluja (kaikkihan on tietysti subjektiivista), joten päätin vielä kokeilla. Kaipasin siis jotain mukavaa luettavaa, etenevää tarinaa, historiallista kontekstia ja vähän seikkailua. En niinkään romantiikkaa. Ja näihin odotuksiin kirja vastasi ihan hyvin. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus, mutta ihan viihdyttävä.
Lordi John Gray on Hänen Majasteettinsa armeijan korkea arvoinen upseeri. Hän saa selvitettäväkseen alaisensa murhan ja epäillyn asiakirjakavalluksen. Vakoilua ja maanpetturuutta epäillään, mutta tapaukseen vaikuttaa kietoutuvan myös kolmiodraama. Samanaikaisesti lordi John joutuu selvittelemään ikäviä epäilyksiään, jotka todeksi todettuina uhkaisivat hänen perheensä ja etenkin serkkunsa Olivian kunniaa. Kerätessään tietoja ja kootessaan kahden palapelin palasia yhteen Gray pääsee perille tapahtumista, jotka liittävät hänen tutkimansa asiat yhteen. 1750-luvun Lontoo herrasmiesklubeineen, bordelleineen ja kurjine kujineen antaa näyttämön kirjan tapahtumille.
Olen visuaalinen ihminen. Pidän siitä, että kirjaa lukiessani silmieni eteen muodostuu hyvin elävä kuva kirjan henkilöistä, tapahtumista ja miljööstä. Aiemmin olin pettynyt kerrontaan, joka ei oikein vastannut tätä toivettani. Nyt en sitä siis niin odottanutkaan. Kyllähän tapahtumista, paikoista ja henkilöistä kuvan saa, kirjailijan vahvuus on kuitenkin enemmän etenevässä ja hyvin rakennetussa tarinankerronnassa, joka pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kyllä minä vielä lordi Johnin seikkailuista voisin jatkossakin lukea.
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Cecelia Ahern: Sateenkaaren tuolla puolen
Pvm: 3.10.2010
Arvosana: 8½
Kirjan takakannen tekstin perusteella en ehkä tätä kirjaa olisi valinnut, vaikutti niin tavalliselta rakkausromaanilta. Olen pitänyt lukemistani Cecelia Ahernin kirjoista (The Gift ja Yllätysvieras) ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta ottaa kirjan luettavakseni. Annoin kirjalle mahdollisuuden yllättää positiivisesti ja näin myös kävi.
Ensinnäkin kirja oli kirjoitettu mielenkiintoiseen muotoon. Teksti koostui kirjallisista dokumenteista eli viestilapuista, korteista, sähköposteista, tekstiviesteistä, pikaviesteistä ja oli mukana lehti-ilmoituksia ja todistuksiakin. Ei siis ollut ketään perinteistä kertojaa näiden viestien välissä, ainoastaan epilogissa lukija pääse seuraamaan ns. livekohtausta. En ole koskaan aiemmin lukenut näin kirjoitettua kirjaa ja jo sen erilaisuus toi alkuun niin tavanomaiselta tuntuneeseen tarinaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Lukija sai viestien välityksellä hyvän ja jouhevasti etenevän kuvan tapahtumista, tarinaa oli miellyttävä seurata.
Tarinan pääpari on Rosie ja Alex, joita kohtalo riepottelee miten sattuu ja välillä tuntuu, että eikö vähempikin olisi riittänyt. He ovat jo lapsena toistensa parhaat ystävät, Alex muuttaa lukioiässä perheensä kanssa Bostoniin, kun taas Rosien tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat lapsen syntymän myötä. Vuodet kuluvat ja niihin mahtuu niin iloa, surua, kohtaamisia kuin tukahdutettuja toiveita. Tylsän kirjasta olisi tehnyt vain Rosien ja Alexin välinen kirjaanvaihto (näin takakannen tekstin perusteella luulin), mutta tässä oli mukana paljon eri henkilöiden välistä viestittelyä, joka kuitenkin liittyi olennaisesti tarinaan ja rakensi ja rikasti sitä edelleen.
Vaikka ajattelin ensin, että tähän kirjaan ei sen kummempaa teemaa liittynyt, niin loppujen lopuksi huomasin pohdiskelevani, mitä itse olisin kenenkin asemassa tehnyt. Miten asettaa asiat tärkeysjärjestykseen? Kuinka paljon tavoitella omaa onnea, pitää kiinni oikeudesta omaan elämään ja kuinka paljon uhrautua muiden onnen puolesta, ajatella muiden etua ensin? Ja mikä se on kenenkin etu missäkin tilantessa? Minä alan hiljalleen tunnustautua Ahern-faniksi.
Arvosana: 8½
Kirjan takakannen tekstin perusteella en ehkä tätä kirjaa olisi valinnut, vaikutti niin tavalliselta rakkausromaanilta. Olen pitänyt lukemistani Cecelia Ahernin kirjoista (The Gift ja Yllätysvieras) ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta ottaa kirjan luettavakseni. Annoin kirjalle mahdollisuuden yllättää positiivisesti ja näin myös kävi.
Ensinnäkin kirja oli kirjoitettu mielenkiintoiseen muotoon. Teksti koostui kirjallisista dokumenteista eli viestilapuista, korteista, sähköposteista, tekstiviesteistä, pikaviesteistä ja oli mukana lehti-ilmoituksia ja todistuksiakin. Ei siis ollut ketään perinteistä kertojaa näiden viestien välissä, ainoastaan epilogissa lukija pääse seuraamaan ns. livekohtausta. En ole koskaan aiemmin lukenut näin kirjoitettua kirjaa ja jo sen erilaisuus toi alkuun niin tavanomaiselta tuntuneeseen tarinaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Lukija sai viestien välityksellä hyvän ja jouhevasti etenevän kuvan tapahtumista, tarinaa oli miellyttävä seurata.
Tarinan pääpari on Rosie ja Alex, joita kohtalo riepottelee miten sattuu ja välillä tuntuu, että eikö vähempikin olisi riittänyt. He ovat jo lapsena toistensa parhaat ystävät, Alex muuttaa lukioiässä perheensä kanssa Bostoniin, kun taas Rosien tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat lapsen syntymän myötä. Vuodet kuluvat ja niihin mahtuu niin iloa, surua, kohtaamisia kuin tukahdutettuja toiveita. Tylsän kirjasta olisi tehnyt vain Rosien ja Alexin välinen kirjaanvaihto (näin takakannen tekstin perusteella luulin), mutta tässä oli mukana paljon eri henkilöiden välistä viestittelyä, joka kuitenkin liittyi olennaisesti tarinaan ja rakensi ja rikasti sitä edelleen.
Vaikka ajattelin ensin, että tähän kirjaan ei sen kummempaa teemaa liittynyt, niin loppujen lopuksi huomasin pohdiskelevani, mitä itse olisin kenenkin asemassa tehnyt. Miten asettaa asiat tärkeysjärjestykseen? Kuinka paljon tavoitella omaa onnea, pitää kiinni oikeudesta omaan elämään ja kuinka paljon uhrautua muiden onnen puolesta, ajatella muiden etua ensin? Ja mikä se on kenenkin etu missäkin tilantessa? Minä alan hiljalleen tunnustautua Ahern-faniksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)