Pvm: 4.6.2010
Arvosana: 8½
Olin pistänyt tämän kirjan merkille lukiessani kirjakerhon kerholehteä, mutten kuitenkaan lähtenyt kirjaa tilaamaan taikka metsästämään sitä kirjastosta. Ennakkotiedot siitä toivat liikaa mieleeni Cecelia Ahernin romaanin Sateenkaaren tuolla puolen ja ajattelin, että se genre on jo nähty. Pääsin kuitenkin testaamaan ennakkoluulojani, kun sain tämän kaukaiselta ystävältäni syntymäpäivälahjaksi. Suomennettu versio kantaa nimeä Kun pohjoistuuli puhaltaa.
Kirja perustuu siis kahden alunperin toisilleen tuntemattoman ihmisen toisillee lähettämiin sähköposteihin. Emmi Rothner yrittää perua lehden tilausta, mutta viestit menevät vanhingossa näppivirheen takia Leo Leikelle. He kiinnostuvat toistensa suorista ajatuksista, kirjoitustyylistä ja sutkautuksista ja kirjoittelu sen kun jatkuu ja tihentyy. Ja muuttuu entistä intiimimmäksi. Jollain lailla kirjoittamalla he voivat olla paljaasti ja teeskentelemättä omia itsejään, ilman sosiaalisen suotavuuden taakkaa. Vai ovatko? Jo melko alkuun he leikittelevät idealla toistensa tapaamisesta. Mutta miten kävisi virtuaaliystävyyden, jos mielikuva toisesta muuttuisikin konkreettiseksi ihmiseksi ja se olisikin jotain aivan muuta kuin se mieleen luotu haavekuva. Tämä dilemma seuraa tarinassa melko alusta aivan viime sivuille asti.
Jotenkin henkilökohtaisesti häiritsi tuo sähköpostimaailma. Olisiko se millään muotoa enää realistinen? Tuli mieleeni, että jos tuo tarina olisi oikeasti tästä ajasta, se tapahtuisi jossain chattiroomissa, ei sähköpostitse. Ei enää. Myöskään teos ei muistuttanut tuota Ahernin romaania mitenkään liikaa, vaikka molemmat kirjoitettuihin viesteihin perustuvatkin. Välillä ajoittainen junnaaminen häiritsi, että tavataanko, no tavataan, no ei sittenkään, no mutta jos kuitenkin, no ei. Eli ei oikein ollut sisältöä. Mutta onneksi kokonaisuudessaan tarina oli ihan viihdyttävä ja mukavaa luettavaa. Kirjasta on ystäväni mukaan tullut / tulossa jatko-osa ja ihan mielelläni senkin kyllä lukisin. Niin, ja elokuvaoikeudetkin on myyty, mitä en kyllä yhtään ihmettele.
perjantai 24. kesäkuuta 2011
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
C.J. Sansom: Luostarin varjot
Pvm: 21.5.2011
Arvosana: 9½
Kirjakerhossa suositeltiin tätä, jos on pitänyt Umberto Econ Ruusun nimi -kirjasta. Muistan pitäneeni kirjan juonesta, vaikken siitä juuri mitään muuta muistakaan kuin että siinä selviteltiin luostarissa tapahtuneita murhia. Joten suurella mielenkiinnolla, ja ehkä myös suurin odotuksin, tartuin tähän kirjaan. Ja pidin siitä.
Jos vuosia sitten moitinkin Ruusun nimeä sen tiiliskivimäisyydestä, niin tämä reilun 450 sivun romaani oli napakka, mutta kuvaileva, juoneltaan hyvin etenevä kirja. Päähenkilönä ja kirjan sankarina on kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake, joka toimii Englannin kirkon reformaation päämiehen Thomas Cromwellin alaisuudessa. Cromwellin missiona on lakkauttaa kaikki Englannissa toimivat luostarit. Reformistit vastustavat Paavin uskoa, latinalankielisiä messuja, reliikkien palvontaa ja uskoa pelastuksen ja anteeksiannon maksullisuudesta. Shardlake pitää tätä reformismia ihanteenaan, hänen ajatuksissaan usko on korutonta ja pyhää ja kuuluu kaikelle kansalle. Cromwell lähettää Shardlaken Scarnsean suljettuun munkkiluostariin tutkimaan sinne aiemmin luostarin asioita tutkimaan lähetetyn valtuutettu Singletonin murhaa. Shardlake kohtaa avustajansa Markin kanssa erikoisen yhteisön eikä tapauksen selvittely käykään ihan käden käänteessä, etenkin kun tutkimusten kuluessa Shardlake saa tutkittavakseen useammankin kylmäverisen murhan. Shardlake joutuu myös tarkastelemaan itseään ja omia ihanteitaan oltuaan sen hetkisen maailman menon (1500-luvun Britanniassa siis) suhteen varsin sinisilmäinen.
Kirjailija on luonut varsin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka ajatuksia ja maailmankatsomusta kuvaa elävästi. Lukija ei helpolla häneen samaistu tai ole yhtä mieltä, mutta hahmona Shardlake on mielenkiintoinen, ja inhimillinen. Saako paha palkkansa, sitä on vaikea sanoa, sillä mikään ei ole mustavalkoista. Se tässä tarinassa on minun mielestä hyvin kirjoitettu sisään loppuratkaisuun. Ikävät ihmiset käyttävät häikäilemättä hyväkseen ihanteeseen uskovia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka jäävät vaille kiitosta. Shardlaken ja veli Guyn loppukeskustelut ovat mielestäni osuvia, kultainen keskitie olisi kaikessa kenties se tavoiteltavin ihanne. Ja ne murhat, ne tuli ratkaistua.
Arvosana: 9½
Kirjakerhossa suositeltiin tätä, jos on pitänyt Umberto Econ Ruusun nimi -kirjasta. Muistan pitäneeni kirjan juonesta, vaikken siitä juuri mitään muuta muistakaan kuin että siinä selviteltiin luostarissa tapahtuneita murhia. Joten suurella mielenkiinnolla, ja ehkä myös suurin odotuksin, tartuin tähän kirjaan. Ja pidin siitä.
Jos vuosia sitten moitinkin Ruusun nimeä sen tiiliskivimäisyydestä, niin tämä reilun 450 sivun romaani oli napakka, mutta kuvaileva, juoneltaan hyvin etenevä kirja. Päähenkilönä ja kirjan sankarina on kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake, joka toimii Englannin kirkon reformaation päämiehen Thomas Cromwellin alaisuudessa. Cromwellin missiona on lakkauttaa kaikki Englannissa toimivat luostarit. Reformistit vastustavat Paavin uskoa, latinalankielisiä messuja, reliikkien palvontaa ja uskoa pelastuksen ja anteeksiannon maksullisuudesta. Shardlake pitää tätä reformismia ihanteenaan, hänen ajatuksissaan usko on korutonta ja pyhää ja kuuluu kaikelle kansalle. Cromwell lähettää Shardlaken Scarnsean suljettuun munkkiluostariin tutkimaan sinne aiemmin luostarin asioita tutkimaan lähetetyn valtuutettu Singletonin murhaa. Shardlake kohtaa avustajansa Markin kanssa erikoisen yhteisön eikä tapauksen selvittely käykään ihan käden käänteessä, etenkin kun tutkimusten kuluessa Shardlake saa tutkittavakseen useammankin kylmäverisen murhan. Shardlake joutuu myös tarkastelemaan itseään ja omia ihanteitaan oltuaan sen hetkisen maailman menon (1500-luvun Britanniassa siis) suhteen varsin sinisilmäinen.
Kirjailija on luonut varsin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka ajatuksia ja maailmankatsomusta kuvaa elävästi. Lukija ei helpolla häneen samaistu tai ole yhtä mieltä, mutta hahmona Shardlake on mielenkiintoinen, ja inhimillinen. Saako paha palkkansa, sitä on vaikea sanoa, sillä mikään ei ole mustavalkoista. Se tässä tarinassa on minun mielestä hyvin kirjoitettu sisään loppuratkaisuun. Ikävät ihmiset käyttävät häikäilemättä hyväkseen ihanteeseen uskovia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka jäävät vaille kiitosta. Shardlaken ja veli Guyn loppukeskustelut ovat mielestäni osuvia, kultainen keskitie olisi kaikessa kenties se tavoiteltavin ihanne. Ja ne murhat, ne tuli ratkaistua.
Diana Gabaldon: Lordi John ja paholaisen korttipakka
Pvm: 17.4.2011
Arvosana: 7
Löysin tämän kirjan maaliskuussa Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa käydessäni. Kirja oli alennuksessa, 2€, joten ostin sen ja ajattelin lukaista sellaisena mukavana välipalana. Ja sitä se olikin. Ei mikään kirjallinen sensaatio tai tajunnanräjäyttäjä, vaan mukavan harmiton ja helppo välipala. Kirja on kolmen itsenäisen tarinan kokoelma. Viiminen tarina jatkaa siitä, mihin Lordi John ja veitsenterän valtakunta -kirja jäi, muut ovat selkeästi yksittäisiä novelleja.
En siis pidä tätä(kään) minään niin ihmeellisenä kirjana ja siksi tässä kirjaa lukiessa mietiskelinkin, miksi siis aina näytän kuitenkin lordi Johnin pariin palaavan. Tarinat ovat mukavia lukea, ne kulkevat eteenpäin, niissä on aina jokin mysteeri selvitettävänä, tärkeimmät henkilöhahmot ovat jo tulleet tutuiksi ja he ovat varsin hauskoja veijareita. Lisäksi tarinoiden historiallinen konteksti viehättää. Tämän kirjan ensimmäisessä novellissa lordi John selvittelee murhaa ja törmää hämäräperäiseen veljeskuntaan, toisessa liikutaan Saksassa ja selvitellään riivaajattaren mysteeriä ja kolmannessa tykin räjähdyksestä selvinnyt majuri Grey joutuu käsittelemään kokemiaan kauhuja, vastaamaan ikäviin syytöksiin ja paljastaa kohtalokkaita vehkeilyjä.
Arvosana: 7
Löysin tämän kirjan maaliskuussa Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa käydessäni. Kirja oli alennuksessa, 2€, joten ostin sen ja ajattelin lukaista sellaisena mukavana välipalana. Ja sitä se olikin. Ei mikään kirjallinen sensaatio tai tajunnanräjäyttäjä, vaan mukavan harmiton ja helppo välipala. Kirja on kolmen itsenäisen tarinan kokoelma. Viiminen tarina jatkaa siitä, mihin Lordi John ja veitsenterän valtakunta -kirja jäi, muut ovat selkeästi yksittäisiä novelleja.
En siis pidä tätä(kään) minään niin ihmeellisenä kirjana ja siksi tässä kirjaa lukiessa mietiskelinkin, miksi siis aina näytän kuitenkin lordi Johnin pariin palaavan. Tarinat ovat mukavia lukea, ne kulkevat eteenpäin, niissä on aina jokin mysteeri selvitettävänä, tärkeimmät henkilöhahmot ovat jo tulleet tutuiksi ja he ovat varsin hauskoja veijareita. Lisäksi tarinoiden historiallinen konteksti viehättää. Tämän kirjan ensimmäisessä novellissa lordi John selvittelee murhaa ja törmää hämäräperäiseen veljeskuntaan, toisessa liikutaan Saksassa ja selvitellään riivaajattaren mysteeriä ja kolmannessa tykin räjähdyksestä selvinnyt majuri Grey joutuu käsittelemään kokemiaan kauhuja, vastaamaan ikäviin syytöksiin ja paljastaa kohtalokkaita vehkeilyjä.
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Danielle Trussoni: Enkelioppi
Pvm: 14.3.2011
Arvosana: 10
Pitkästä aikaa vauhdikas, nerokas ja teemaltaan kiehtova jännityskertomus, jota ei vaan voinut laskea käsistään. Juoni lähti heti kuljettamaan lukijaa pitkälle aarteenetsintämatkalle, kun Pyhän Rosan luostarin nuori 23-vuotias sisar Evangeline avaa kirjeen, jossa toimeksiantoaan suorittava taidehistorioitsija Verlaine pyytää lupaa tutustua Pyhän Rosan luostarin arkistoihin. Vastauksen tulisi ehdottomasti olla luostarin ohjeiden mukaan kielteinen, mutta sisar epäröi ja tuo päätös sysää alulle tapahtumien ketjun, joka muuttaa sisar Evangelinen elämän.
Tarina on ikivanha hyvän ja pahan välinen taistelu. Hyvää edustavat enkelitutkijat ja pahaa langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset, vallanhaluiset nefilit. Enkeliopista Evangelille kertoo luostarin iäkäs sisar Celestine, joka on nuoruudessaan opiskellut Pariisin enkelitieteellisessä akatemiassa. Celestine on osallistunut tutkimusretkelle, jonka aikana löydettiin mittaamattoman arvokas esine, jonka ei haluttu eikä haluta edelleenkään missään nimessä joutuvan nefilien käsiin. Evangeline saa tietää kuuluvansa enkelitutkijoiden sukuun ja seuraavansa näin isoäitinsä Gabrielan ja edesmenneen äitinsä Angelan jalanjälkiä. Vastassa enkelitutkijoilla on korkea-arvoinen Grigorien nefiliperhe gibboriarmeijoineen.
Myyttejä, arvoituksia, historiallisia tarinoita ja menneisyyden nykyisyyteen kietovia tapahtumia. Pienen palasen liittyminen suurempaan kokonaisuuteen, itsensä löytäminen. Takaa-ajoa, taisteluita ja vaarallisia tilanteita. Ystävyyttä, rakkautta ja petturuutta. Ei ihme, että tästä on tekeillä elokuva. Lukiessa sen pystyi jo näkemään mielessään. Tietyllä tapaa löytyy tyylillisiä yhtäläisyyksiä muihin vastaavanlaisiin romaaneihin, kuten Da Vinci-koodi ja Enkelit ja Demonit, tai elokuviin kuten National Treasure. Mutta tämä on kuitenkin niin omanlaisensa, ei missään nimessä muiden toisinto, vaikka samaan genreen liittyykin. Loppu oli kyllä vähän pettymys, jätti selvästi oven auki jatko-osalle. Ei mitään arvoituksellisia loppuja vastaan, päinvastoin, mutta kun se oli niin ärsyttävän selvä, että jatkoa seuraa, niinkuin elokuvissa. Olisi vain kirjoittanut loistavan dramaattisen lopun ja sillä siisti.
Arvosana: 10
Pitkästä aikaa vauhdikas, nerokas ja teemaltaan kiehtova jännityskertomus, jota ei vaan voinut laskea käsistään. Juoni lähti heti kuljettamaan lukijaa pitkälle aarteenetsintämatkalle, kun Pyhän Rosan luostarin nuori 23-vuotias sisar Evangeline avaa kirjeen, jossa toimeksiantoaan suorittava taidehistorioitsija Verlaine pyytää lupaa tutustua Pyhän Rosan luostarin arkistoihin. Vastauksen tulisi ehdottomasti olla luostarin ohjeiden mukaan kielteinen, mutta sisar epäröi ja tuo päätös sysää alulle tapahtumien ketjun, joka muuttaa sisar Evangelinen elämän.
Tarina on ikivanha hyvän ja pahan välinen taistelu. Hyvää edustavat enkelitutkijat ja pahaa langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset, vallanhaluiset nefilit. Enkeliopista Evangelille kertoo luostarin iäkäs sisar Celestine, joka on nuoruudessaan opiskellut Pariisin enkelitieteellisessä akatemiassa. Celestine on osallistunut tutkimusretkelle, jonka aikana löydettiin mittaamattoman arvokas esine, jonka ei haluttu eikä haluta edelleenkään missään nimessä joutuvan nefilien käsiin. Evangeline saa tietää kuuluvansa enkelitutkijoiden sukuun ja seuraavansa näin isoäitinsä Gabrielan ja edesmenneen äitinsä Angelan jalanjälkiä. Vastassa enkelitutkijoilla on korkea-arvoinen Grigorien nefiliperhe gibboriarmeijoineen.
Myyttejä, arvoituksia, historiallisia tarinoita ja menneisyyden nykyisyyteen kietovia tapahtumia. Pienen palasen liittyminen suurempaan kokonaisuuteen, itsensä löytäminen. Takaa-ajoa, taisteluita ja vaarallisia tilanteita. Ystävyyttä, rakkautta ja petturuutta. Ei ihme, että tästä on tekeillä elokuva. Lukiessa sen pystyi jo näkemään mielessään. Tietyllä tapaa löytyy tyylillisiä yhtäläisyyksiä muihin vastaavanlaisiin romaaneihin, kuten Da Vinci-koodi ja Enkelit ja Demonit, tai elokuviin kuten National Treasure. Mutta tämä on kuitenkin niin omanlaisensa, ei missään nimessä muiden toisinto, vaikka samaan genreen liittyykin. Loppu oli kyllä vähän pettymys, jätti selvästi oven auki jatko-osalle. Ei mitään arvoituksellisia loppuja vastaan, päinvastoin, mutta kun se oli niin ärsyttävän selvä, että jatkoa seuraa, niinkuin elokuvissa. Olisi vain kirjoittanut loistavan dramaattisen lopun ja sillä siisti.
lauantai 12. helmikuuta 2011
Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan
Pvm: 25.1.2011
Arvosana: 10-
Vihdoin koulutusmatkalla pääsin käsiksi joulupukin tuomaan Cecelia Ahernin uutuuteen, junassa kun on hyvin aikaa lukea. Kirja imaisi mukaansa niin, että sain sen päätökseen jo paluumatkan puolessa välissä :) Menevämpää ja totuttua tummasävyisempää Ahernia, pidin kovasti! Lopussa tuli jopa mieleen loistavat lukukokemukset Joanne Harrisin teosten parissa, jotain samaa fiilistä loppusivuilta välittyi.
Kirjan päähenkilönä tutustumme Tamara Goodwiniin, pian 16-vuotta täyttävään ärsyttävään pintaliitoteiniin. Tai siis sellainen hän on ollut aina isänsä itsemurhaan ja jetset elämänsä päättymiseen saakka. Tamaran äiti luhistuu täysin miehensä kuolemasta ja Tamaran on selvittävä yksin muutoksesta, jonka muutto maaseudulle sukulaisten nurkkiin aiheuttaa. Elämä rauniolinnan portinvartijan talossa on painostavaa ja tukahduttavaa ja Tamara hakee omaa paikkaansa tutustumalla ympäristöönsä ja sen harvoihin ihmisiin. Kirjastoautossa Tamaran käsiin sattuu mielenkiintoinen, lukittu kirja, joka osoittautuu myöhemmin mitä eriskummallisemmaksi päiväkirjaksi. Päiväkirjaksi, jonka sivut täyttyvät seuraavan päivän tekstistä itsekseen. Onko tulevaisuutemme kirjoitettu etukäteen vai voiko kohtalon ottaa omiin käsiinsä? Pikkukylän uinuva elämä ei olekaan sitä, miltä se päällepäin näyttää, vaan täynnä menneisyyden salaisuuksia. Salaisuuksia, joissa piilee mahdollisuus.
Tarina on toisaalta kasvutarina, toisaalta siinä on seikkailua ja salaisuuksia. Kasvutarina, taas, voisi sanoa. Se on kuitenkin erilainen kuin aiemmat, toiston tunnetta en missään vaiheessa kokenut. Lisäksi ainakin tämä lukija on tottunut Ahernin lämpimiin ja ihmisläheisiin henkilöhahmoihin, joten uudenlaiset, ihmisen synkempää ja ristiriitaisempaa puolta kuvaavat henkilöt olivat mielenkiintoisia. Pieni miinus siitä, että välillä tuli aavistuksenomainen nuorisoromaanin fiilis muutoin niin loistavan lukukokemuksen keskellä.
Kirjan erinomaisuutta ei ainakaan pilaa sen kannen kaunis ulkoasu. Varsinainen kirjahyllyn sulostuttaja :)
Arvosana: 10-
Vihdoin koulutusmatkalla pääsin käsiksi joulupukin tuomaan Cecelia Ahernin uutuuteen, junassa kun on hyvin aikaa lukea. Kirja imaisi mukaansa niin, että sain sen päätökseen jo paluumatkan puolessa välissä :) Menevämpää ja totuttua tummasävyisempää Ahernia, pidin kovasti! Lopussa tuli jopa mieleen loistavat lukukokemukset Joanne Harrisin teosten parissa, jotain samaa fiilistä loppusivuilta välittyi.
Kirjan päähenkilönä tutustumme Tamara Goodwiniin, pian 16-vuotta täyttävään ärsyttävään pintaliitoteiniin. Tai siis sellainen hän on ollut aina isänsä itsemurhaan ja jetset elämänsä päättymiseen saakka. Tamaran äiti luhistuu täysin miehensä kuolemasta ja Tamaran on selvittävä yksin muutoksesta, jonka muutto maaseudulle sukulaisten nurkkiin aiheuttaa. Elämä rauniolinnan portinvartijan talossa on painostavaa ja tukahduttavaa ja Tamara hakee omaa paikkaansa tutustumalla ympäristöönsä ja sen harvoihin ihmisiin. Kirjastoautossa Tamaran käsiin sattuu mielenkiintoinen, lukittu kirja, joka osoittautuu myöhemmin mitä eriskummallisemmaksi päiväkirjaksi. Päiväkirjaksi, jonka sivut täyttyvät seuraavan päivän tekstistä itsekseen. Onko tulevaisuutemme kirjoitettu etukäteen vai voiko kohtalon ottaa omiin käsiinsä? Pikkukylän uinuva elämä ei olekaan sitä, miltä se päällepäin näyttää, vaan täynnä menneisyyden salaisuuksia. Salaisuuksia, joissa piilee mahdollisuus.
Tarina on toisaalta kasvutarina, toisaalta siinä on seikkailua ja salaisuuksia. Kasvutarina, taas, voisi sanoa. Se on kuitenkin erilainen kuin aiemmat, toiston tunnetta en missään vaiheessa kokenut. Lisäksi ainakin tämä lukija on tottunut Ahernin lämpimiin ja ihmisläheisiin henkilöhahmoihin, joten uudenlaiset, ihmisen synkempää ja ristiriitaisempaa puolta kuvaavat henkilöt olivat mielenkiintoisia. Pieni miinus siitä, että välillä tuli aavistuksenomainen nuorisoromaanin fiilis muutoin niin loistavan lukukokemuksen keskellä.
Kirjan erinomaisuutta ei ainakaan pilaa sen kannen kaunis ulkoasu. Varsinainen kirjahyllyn sulostuttaja :)
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Raija Oranen: Fanny
Pvm: 14.1.2011
Arvosana: 7½
Pitkä rupeama takana, ei mikään jouhevin lukukokemus. Lukemisen takkuaminen ei johtunut millään muotoa vaikeaselkoisesta tekstistä tms., vaan yksinkertaisesti siitä, että tämä kirja ei oikein temmanut mukaansa.
Kirja kertoo Fanny Grahnista, ruotsalaiset sukujuuret omaavasta suomalaisesta näyttelijättärestä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Fanny kiinnostuu jo lapsena teatterista ja nousee nuorena alle parikymppisenä yhdeksi ihailluimmista näyttelijättäristä. Näyttelijän lupaava ura kuitenkin saa jäädä sivuun Fannyn avioituessa nuoren Paul Sinebrychoffin kanssa. Fanny ja Paul Sinebrychoffin tarinan ohella kirjassa käsitellään vähintään yhtä laajasti Paulin sisaren miehen Ferdinand Wahlbergin elämää. Tarina tosiaan tuntui lukiessa kahdelta itsenäiseltä tarinalta, jotka aina tietyissä kohdissa menivät limittäin ja kohtasivat toisensa erotakseen taas omiksi juonteikseen. Ja välillä tuntui, että nämä kaksi tarinaa yritettiin vähän väkisinkin laittaa kohtaamaan toinen toisensa.
Kirjan taustatyö on selkeästi hyvin hoidettu, kirjassa on paljon selkeästi nähtävillä olevia faktoja, joista jotkut välillä tuntuivat vähän väkisin tarinaan tungetuilta. Esim. Paulin ja taidevälittäjien välinen kirjeenvaihto ei mielestäni ollut mitenkään olennaista luettavaa. Tarina oli kertovaa, siinä kerottiin, mitä Fanny teki, mitä Paul, mitä Wahlbergin elämässä tapahtui ja mitä ympäröivässä yhteiskunnassa samalla tapahtui. Kerronta jäi jotenkin ulkokohtaiseksi, se ei temmannut mukaansa siihen maailmaan, josta se historiallisten faktojen tasolla niin tarkasti kertoi. Sinänsä siis ihan mielenkiintoinen pala suomalaista historiaa ja ajankuvaa, mutta lukuelämyksenä kirja ei ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva.
Arvosana: 7½
Pitkä rupeama takana, ei mikään jouhevin lukukokemus. Lukemisen takkuaminen ei johtunut millään muotoa vaikeaselkoisesta tekstistä tms., vaan yksinkertaisesti siitä, että tämä kirja ei oikein temmanut mukaansa.
Kirja kertoo Fanny Grahnista, ruotsalaiset sukujuuret omaavasta suomalaisesta näyttelijättärestä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Fanny kiinnostuu jo lapsena teatterista ja nousee nuorena alle parikymppisenä yhdeksi ihailluimmista näyttelijättäristä. Näyttelijän lupaava ura kuitenkin saa jäädä sivuun Fannyn avioituessa nuoren Paul Sinebrychoffin kanssa. Fanny ja Paul Sinebrychoffin tarinan ohella kirjassa käsitellään vähintään yhtä laajasti Paulin sisaren miehen Ferdinand Wahlbergin elämää. Tarina tosiaan tuntui lukiessa kahdelta itsenäiseltä tarinalta, jotka aina tietyissä kohdissa menivät limittäin ja kohtasivat toisensa erotakseen taas omiksi juonteikseen. Ja välillä tuntui, että nämä kaksi tarinaa yritettiin vähän väkisinkin laittaa kohtaamaan toinen toisensa.
Kirjan taustatyö on selkeästi hyvin hoidettu, kirjassa on paljon selkeästi nähtävillä olevia faktoja, joista jotkut välillä tuntuivat vähän väkisin tarinaan tungetuilta. Esim. Paulin ja taidevälittäjien välinen kirjeenvaihto ei mielestäni ollut mitenkään olennaista luettavaa. Tarina oli kertovaa, siinä kerottiin, mitä Fanny teki, mitä Paul, mitä Wahlbergin elämässä tapahtui ja mitä ympäröivässä yhteiskunnassa samalla tapahtui. Kerronta jäi jotenkin ulkokohtaiseksi, se ei temmannut mukaansa siihen maailmaan, josta se historiallisten faktojen tasolla niin tarkasti kertoi. Sinänsä siis ihan mielenkiintoinen pala suomalaista historiaa ja ajankuvaa, mutta lukuelämyksenä kirja ei ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar
Pvm: 10.11.2010
Arvosana: 8
Kirjailija alkaa kertoa tarinaa köyhästä orpotyttö Kaarinasta, johon Ruotsin kuningas Eerikki rakastui. Marraskuisesa illassa ikkunasta heijastuu naisen kuva, naisen, joka alkaa kertoa tarinaa omasta näkökulmastaan. Näin alkaa Karin Månsdotterin, Kaarina Maununtyttären, ja kirjailijan vuoropuhelu, jonka aikana käydään läpi Karinin tarina naisten näkökulmasta.
Tarina oli ainakin minulle tuttu, mutta mene siis lyhykäisyydessään näin. Märta Leijonhufvun Sturen suojista nuori orpotyttö Karin nousee hoviin hovineidiksi. Kuningas Erik ihastuu nuoreen, kauniiseen ja ajattelevaiseen Kariniin ja ottaa tämän frillakseen, esiaviolliseksi naisekseen. Erikin kosioretket ulkomaille eivät ole tuottaneet tulosta ja paine saada miespuolinen kruununperijä ovat suuret. Erik rakastuu Kariniin, Karin synnyttää tälle tytön lisäksi pojan ja Erik vie Karinin aatelisten kauhuksi vihille. Erikin mieli on häilyväinen, epäileväinen ja vainoharhainenkin. Hän on vanginnut veljensä Juhanan, mutta päästää tämän perheineen vapaaksi. Erik syöstään vallasta, hänet, Karin ja lapset vangitaan. Vankeudessa Karin saa kaksi poikaa lisää, Karin ja lapset erotetaan Erikistä, joka myrkytetään. Myös Karinin pojista kaksi kuolevat. Karin vaatii leskikuningattarena Juhanalta itselleen linnaa ja saa hallittavakseen Liuksialan kartanon Suomesta. Liuksialasta tulee vuosien myötä kannattava ja menestyvä tila. Erikin ja Karinin tytär Sigrid menee naimisiin, mutta toinen lapsuusvuosista elossa selvinnyt, lapsena siepattu ja ulkomaille karkoitettu kuninkaan poika, Gustaf saa kyllä aikuisena nähdä vielä äitinsä ja siskonsa, mutta kuolee kaukana Venäjällä kurjissa oloissa.
Hyvä kirja ja tarina sinänsä, kiva ja mielenkiintoista oli lukea, mutta. Tuo ns. vuoropuhelu oli kyllä aika teennäistä. Jos koko teksti olisi ollut Karinin minäkertojan tekstiä ilman mitään typeriä välikommentteja kirjailijalta tai vaikkapa Erikiltä niin olisi ollut paljon mukavampi lukea. Toisaalta ymmärrän, että noin käsitellyn aiheen kirjoittamiseen on haluttu hakea jotain omaperäisyyttä, mutta minuun se ei vain nyt iskenyt. Pisteet siis hyvästä tarinasta ja hyvin kirjoitetuista Karinin kerrontaosuuksista.
Arvosana: 8
Kirjailija alkaa kertoa tarinaa köyhästä orpotyttö Kaarinasta, johon Ruotsin kuningas Eerikki rakastui. Marraskuisesa illassa ikkunasta heijastuu naisen kuva, naisen, joka alkaa kertoa tarinaa omasta näkökulmastaan. Näin alkaa Karin Månsdotterin, Kaarina Maununtyttären, ja kirjailijan vuoropuhelu, jonka aikana käydään läpi Karinin tarina naisten näkökulmasta.
Tarina oli ainakin minulle tuttu, mutta mene siis lyhykäisyydessään näin. Märta Leijonhufvun Sturen suojista nuori orpotyttö Karin nousee hoviin hovineidiksi. Kuningas Erik ihastuu nuoreen, kauniiseen ja ajattelevaiseen Kariniin ja ottaa tämän frillakseen, esiaviolliseksi naisekseen. Erikin kosioretket ulkomaille eivät ole tuottaneet tulosta ja paine saada miespuolinen kruununperijä ovat suuret. Erik rakastuu Kariniin, Karin synnyttää tälle tytön lisäksi pojan ja Erik vie Karinin aatelisten kauhuksi vihille. Erikin mieli on häilyväinen, epäileväinen ja vainoharhainenkin. Hän on vanginnut veljensä Juhanan, mutta päästää tämän perheineen vapaaksi. Erik syöstään vallasta, hänet, Karin ja lapset vangitaan. Vankeudessa Karin saa kaksi poikaa lisää, Karin ja lapset erotetaan Erikistä, joka myrkytetään. Myös Karinin pojista kaksi kuolevat. Karin vaatii leskikuningattarena Juhanalta itselleen linnaa ja saa hallittavakseen Liuksialan kartanon Suomesta. Liuksialasta tulee vuosien myötä kannattava ja menestyvä tila. Erikin ja Karinin tytär Sigrid menee naimisiin, mutta toinen lapsuusvuosista elossa selvinnyt, lapsena siepattu ja ulkomaille karkoitettu kuninkaan poika, Gustaf saa kyllä aikuisena nähdä vielä äitinsä ja siskonsa, mutta kuolee kaukana Venäjällä kurjissa oloissa.
Hyvä kirja ja tarina sinänsä, kiva ja mielenkiintoista oli lukea, mutta. Tuo ns. vuoropuhelu oli kyllä aika teennäistä. Jos koko teksti olisi ollut Karinin minäkertojan tekstiä ilman mitään typeriä välikommentteja kirjailijalta tai vaikkapa Erikiltä niin olisi ollut paljon mukavampi lukea. Toisaalta ymmärrän, että noin käsitellyn aiheen kirjoittamiseen on haluttu hakea jotain omaperäisyyttä, mutta minuun se ei vain nyt iskenyt. Pisteet siis hyvästä tarinasta ja hyvin kirjoitetuista Karinin kerrontaosuuksista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)